ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Sada jänöid

История изменений

05 июня 2023 в 17:50 Нина Шибанова

  • создал(а) текст
  • создал(а) перевод текста
  • создал(а) текст: Vot hyvä-horošo. Oli ennen sie neidine. Neiisti, neiisti, i kohtustui. Kohtustui, kohtun kandoi i sai poigulapsen. Sai lapsen i kazvattaw sidä poigoa. Kazvoi se poigu suwrekse miehekse, d’ongoi rubei saldatakse pädömäh. Nu vot, hyvä-horošo, kučuttih händäh prijomah. Meni prijomah i händy priimittih. Häi sie sluwžiw kaksikymmen viizi vuottu. Tulow kodih työändyaigu i händy työtäh kodih. Nu vot, hyvä-horošo, lähti häi kodih matkah, eigo ole d’engua, eigo midä. (A kaksikymmen viizi vuottu sluwži saldattannu)! Häi jo kaksikymmen viizi kilometrii astui kodih päi vi̮idumaičči: «Kačos, kaksikymmen viizi vuottu sluwžiin saldattannu, a soarii nähtä ei puwttunuh, nygöi lähten soarii nägemäh». I keändyi järilleh. Nu vot, hyvä-horošo, häi jo soarin dvorčan vorottoih peäzi. Sie seizow dežurnoi saldattu i kyzyw: – Midä tulet tänne? – Tulen, – sanow, – sidä, kaksikymmen viizi vuottu sluwžiin saldattannu, a soarii nähtä ei puwttunuh, tuliin soarii nägemäh. Saldattu andoi hänel kaksi nomeroa i sanoi: – Mene nämii nomeroi myö. Saldattu meni ielleh, ga sie syväinuksi – toine dežurnoi. Kyzyw: – Midä tuliit tänne? – Tuliin, – sanow, – soarii nägemäh. Kaksikymmen viizi vuottu sluwžiin, a nähtä ei puwttunuh, a nygöi d’o kaksikymmen viizi kilometrii kodih päi astuin i järilleh keänyin. Nu, hyvä-horošo, toine dežurnoi nevvoi händy, sanow: – Mene nämih uksih, siit komnatas on soari. Häi meni komnattah, soari oli kois. Nu, hyvä-horošo, häi meni sinne i soarin kel zdorofkaiččih. Soari kyzyw hänel: – Nu midä, služiivoi, tuliit? Häi vastai: – Vot, soari, – sanow, – tuli minun kodih työnändyaigu i työttih. D’o kaksikymmen viizi kilometrii astuin kodih päi i juohtui mieleh: midä liennen elänyh (voažnoi zoakkun on, ni midä ei pie propustie, kai pidäw panna), kaksikymmen viizi vuottu česno sluwžiin, ni miittumoa zamečaaniedu ei olluh, a soarii nähtä ei puwttunuh, nygöi tuliin nägemäh! Soari hänel käil peäh pläkkäi, sanow: – Molodec, služivoi, ku tuliit nägemäh! Nu vot, hyvä-horošo, soari hänen jaksatti, hyvih sobih šuoritti, andoi kuldaizet čoasut i kaksikymmen viizi rubl’oa d’engoa dorogah. Lähti häi niijen kel kodih. Astui, astui kodih päi – tuli linnas läbi astuo. Ugodih hänel vastah toine tuttavu hengi. Hyö azetuttih sih paginal. Sil keskie ikkunas kačahti ylen čoma neidine – kupsan tytär. Hänel tuli sana suws peästeä, sanow: – Minä nečen neidizen. Neidine hänen paginat kuwli, juoksi toattah luo i sanoi, midä kuwli. Kučuttih händäh kupsan kodih i ruvettih doprossimah: – Midä nenga löwhkiit da midä nenga pagiziit? Häi vastai heile: – Kudai puwtui paista, ga sidä et järilleh taboa! Kupsu sanow sil saldatal: – Nu ku pagiziit, ga annan nygöi sinul zadoačan: ku spolnie et voine, ga tyrmäh dorogu dai peä menöw poikki! Häi duwmaiččow: «Kačos, kaksikymmen viizi vuottu saldattannu sluwžiin, česno, hyvin, a nygöi puwtui peä pois leikattavakse». Nu hyvä-horošo, häi kyzyw kupsal: – Nu miittuonbo zadaanien annatto? – A annammo sada jänöidy paimendettavakse, illal ku oldas kai kois! Nu, hyvä-horošo, avatah kon’ušin uksi, työtäh sada jänöidy, i net ken kunnegi – hušku. Saldattu se menöw meččäh, ga ni yhty jänöidy ei näi. Häi rubei itkemäh, a iče aivin kaččeleh: eigo hos kus viwhkahtazih hos yksi jänöi! Nu vot, hyvä-horošo, häi itki, itki, tulow harmai starikkaine hänen edeh: – Midäbo, služivoi, itket? – kyzyw hänelleh. – Itkie, – sanow, – annah minul: oliin minä neidizen poigu, kazvoin i otettih minuw saldatakse. Kaksikymmen viizi vuottu sluwžiin česno, hyvin, ni mittumoa zamečanijoa ei olluh. Työttih minuw kodih. D’o kaksikymmen viizi kilometrii astuin kodih päi, ga juohtui mieleh, ku soarii nähtä ei puwttunuh. Minä otiin i keännyin järilleh soarii nägemäh. Soarii nähtä puwtui. Soari minul andoi uwvet sovat peäl, kaksikymmen viizi rubl’oa d’engoa i kuldaizet čoasut. Lähtiin kodih linnoa myö matkoamah, ugodiimmokseh parahitteh kupsan ikkoin al pagizemah. Kupsan ikkunas, kačon, seizow ylen čoma da hyvä neidine, kupsan tytär. Minä sil tuttaval sanoin, što, minä nečen neidizen. Kupsan tytär kuwli minun paginan i sanoi toatalleh. Toattah kučui minuw i kyzyi: «Mikse nenga pagiziit»? Minä hänel sanoin: «Nygöi kudai puwtui sanuo, ga järilleh et taboa»! Starikkaine kuwndeli hänen paginat i andoi hänelleh torven – lulletin i sanoi: – Älä, služivoi, itke, jänöit kai roih kodih. Mene kon’ušin pihah i lulleta, dai kai jänöit tullah kodih. Roih sinul ostajat, što ni kui et peäze, i hos myönnet, ga olgah jänöi hos kivel sydämez, ga lullettahuw tulow sih! Lähti starikku eäres. Tuli ildu. Häi meni kon’ušin pihah i lulletti. Kai sada jänöidy tuldih i mendih kon’ušših. A kupsan tytär se ugodih pihal. Häi nägi kui paimoi tuli kodih, i kai jänöit tuldih. Häi meni toattah luo i sanoi: – Paimoi d’o tuli, i kai jänöit tuldih! – Menes, tytär, luve, ollahgo kai sada jänöidy kois. Tytär meni, lugi, tuli i sanoi ižäle: – Kai ollah kois! Saldattoa sidä työtäh i tossupeän paimendamah jänölöi. Peästetäh jänöit kon’ušiz, ga net mene tiije kunne hušketah. Häi menöw jälles meččäh, buite kui paimendamah. Päivän sie ildassah on, illal tulow kon’ušin pihah, lullettaw, i jänöit kai sih tullah. Kupsan tyttäret sie ugoditahes pihal i viijäh viesti: – Meijän paimoi tuli. Kupsu työndäw kaksi tytärdy i akan lugemah, ollahgo kai jänöit. Lugietah, ga kai ollah. Nu händy työtäh vie kolmandennu päivän paimendamah. Kupsu työndäw tyttären jänöidy ostamah, sanow: – Ottakkah min tahto, täwdyw d’engoa, vai osta! Meni kupsan tytär meččäh paimoin luo i rubei ostelemah. Paimoi ni mil ei myös, sanow: – Kaksikymmen viizi vuottu česno sluwžiin soaril, ni miittumas zamečanijaz en olluh, ga nygöi peädy menettämäh en rubie. A neidine prižmiw: – Myö dai kai siit! Jälgimäi saldattu sanow: – Myön, ku iččiedäs kerran andanet da sada rubl’oa d’engoa. Kupsan tytär i soglassih. Andoi sada rubl’oa d’engat, dai iččiedäh andoi, i otti jänöin. Jänöin hyvin ploat’an helmah krieppi i lähti kodih. A paimoi meččeä myö siiriči hänes juoksi i enne kupsan tytärdy meni kon’ušin pihal i lulletti. Käi jänöit tuldih sih, i se myödy jänöi kai ploat’at revitti i tože tuli sih. Tuli kupsan tytär kodih, ga toattah i kyzyw: – Puwtuigo jänöi ostoa? – Puwttuwgo! Toas miehes et osta, vai yhty lugow, što «kaksikymmen viizi vuottu soaril česno sluwžiin, ga nygöi peädy menettämäh en rubie» – sanow tytär toatalleh, a sidä ei sano, što osteli jänöin. Händy työnnetäh kolmandennu päivänny paimendamah. Toas työndäw toizen tyttären, vanhemban, ostamah, sanow: – Ottakkah min tahto, vai jänöin myögäh! Meni meččäh, ga jänöit kai hänes, saldatas ymbäri ollah. Rubei ostelemah. A paimoi sanow: – En myö, kaksikymmen viizi vuottu soaril sluwžiin česno, a nygöi peädy menettämäh en rubie! Neidine sanow: – Meile pidäs lähtie ulgomail gostih, a jänöitä ei laskieta, kallishuovis, a soaha pidäw! Osteli, osteli, jälgimäi saldattu sanow: – Nu peä i mennöw, ga ku andanet kaksi sadoa rubl’oa d’engoa i kaksi kerdoa iččiedäs, siit myön! Hyö mugai laittihes. Neidine jänöin osti, ploat’t’ah kierii i lähti kodih. Opad’ paimoi juoksow kodih bokači i kon’ušin pihal lullettaw. Kai jänöit sih kerävyttih, a se myödy jänöi kaiken ploat’an revitteli i tože sih tuli. Meni tytär kodih, ga hänel kyzytäh: – Saidgo ostoa? – Ohoh, – sanow neidine, – toal miehel etto osta! Vai sidä lugow, što «kaksikymmen viizi vuottu soaril česno sluwžiin, a nygöi peädy menettämäh en rubie»! Työtäh vie paimenih eräs päivy händy sinne. Kupsu työndäw oman emändän jänöidy ostelemah. Menöw emändäh meččäh i ostelow, kaikelleh kielastelow, sanow: – Ulgomail pidäw lähtie gostih, a jänöitä ei laskieta sinne: huoviskallis, a jänöi pidäw soaha! A saldattu sanow: – Kaksikymmen viizi vuottu sluwžiin česno, ni miittuos zamečanies en olluh, nygöi, kačo, jänöin täh peädy menettämäh en rubie! Kiistettih, kiistettih, jälgimäi saldattu sanow: – Ku kolme sadoa rubl’oa d’engat andanet, da kolme kerdoa iččiedäs, siit myön! Nu mugai loaittihes. Kupsan akku jänöin osti, ferezih krieppi i lähti kodih. Paimoi bokači kodih juoksi, kon’ušin pihal łulletti, i kai jänöit sih kerryttih, dai myödy jänöi ferezin revitteli i sih tuli. Tulow kupsan emändy kodih, kupsu i kyzyw hänel: – Saidgo jänöin ostoa? – Midä soaw! Toas miehez ni huogehel, ni kallehel et soa, vai sidä lugow, što «kaksikymmen viizi vuottu pravval sluwžiin, ga nygöi-taki jänöin täh peädy eŋ rubie menettämäh»! Erähän peän lähtöw iče kupsu jänöidy ostamah. Nowzow Zerkal hevol selgäh i lähtöw paimoilluo meččäh. Menöw i kaikkeh loaduh ostelow, a toine ni mil ei myö, sanow: – Kaksikymmen viizi vuottu pravval sluwžiin, jänöin täh, kačo, nygöi peädy menettämäh en rubie! Torguittihes, torguittihes, jälgimäi saldattu sanow: – Ku kuwzi sadoa rubl’oa andanet da Zerkan hevon roadanet, siit myön, hos peä i mennöw. Kupsu duwmaččow: «Eihäi, ken teä näi, eigo tiije, a soan jänöin da paimoin hävitän». Osti jänöin, andoi dengat i roadoi Zerkan. Kupsu krieppi jänöin iččeh polih, nowzi hevol selgäh i lähti ajamah kodih. Ajaw astuttaen hyväs mieles, ku jänöin sai. Paimoi juoksow kodih enne händy, lullettaw i kai jänöit kerävyttih sih. Myödy jänöi revitteli kupsal kai sobien polat, peäzi eäreh i tože tuli sih. Meni kodih kupsu, ga emändy kyzyw: – Saidgo ostoa? – Midä, – sanow, – kupsu, – toas miehes ei soa ni kel ostoa, ni teil, ni minul! Siit vie keskenäh ruvetah tolkkuimah, mih loaduh saldattu hävitteä, paimenduksel ku ei voidu. Kereäw kupsu suwren boalun. Istutahes kaikin stolah. Siit istuw kupsan emändy, iče kupsu, kaksi hänen tytärdy i muwt gost’at. Istutetah saldattoa čuppuh i annetah hänel tyhjy hoavo. Kupsu sanow hänel: – Tämä hoavo täwzi pideäw sanuo zoakkonoa! Rubiew saldattu sanomah zoakkonoa. Nu hyvä-horošo, ottaw ezmäzikse iččeh elaijan: – Vot, – sanow, – sluwžiin kaksikymmen viizi vuottu soaril hyvin, česno. (I kaiken soarnan sanow uvvessah). Nu i rubein minä jänölöi paimendamah. Yhtenny piän tuli nuori neidine jänöidy ostelemah. Iče ozuttaw nuorembah kupsan tyttäreh i sanow: – Vot ku sinä! – i sanelow kaiken sen jänöin osteluksen. – Tossu piän tuli toine neidine jänöidy ostelemah, – iče ozuttaw vahnembah kupsan tyttäreh i sanow: – Vot sinä, ku sinä! I tože sanelow kaiken sen dielon. Kupsan perehel kaikel d’o veri kiehuw, a kupsu varoaw d’o jälgimäizen sanan sanondoa. – A kolmandennu piän tuli vahnembaine naine, vot ku sinä, – iče kupsan emändäh päi sormen oijendaw, – i ielleh sanelow sidä soarnoa. – Nelländenny peän tuli vahnembaine mužikku, pitkynenä, suwri mies, rožat leviet, ku sinä, ku sinä! – ozuttaw kupsah. Siit kupsu i sanow: – Ei pie enämbi sanuo, nygöi on d’o täwzi hoavo! Saldattu i heitti saneluksen. Boalu loppih i kupsu rubei saldatal čottoa andamah. Häi andoi hänel d’engoa i troikan hebuo, štobi̮ vai saldattu lähtis eäreh, ei ilmoittas kaikkie dieloloi oigieh. Saldattu meni kodih, nai i nygöi vie eläw bohatannu. Minägi sie oliin. Minuw juotettih i vie viinua keräl annettih. Astun kodih d’oamoi myö, häilyn; tuli Dekin Miikkul vastah, kyzyw: – Kus, svoattu, tulet? – A oliin, velli, nengomas i nengomas svoad’bos, sie juotettih da vie keräl annettih viinoa. – A ongo vie viinoa? – On, velli, täs buti̮lku! – Davai juommo! – Davai! Mollei humalzuimmo, d’o d’oamal rinnakkaih emmo synny astumah, d’o myödäikkäh astummo da ähkimmökseh. Siit yksi koavuimmo yhteh čurah d’oamoa, toine toizeh. Svoattu oli tarkku mies i häi ugodih mezipucčih, a minä pahoi ku näin, puwtuin tervupuččih. Magaimmo sie, magaimmo, kuni humalas oliimmo, a ku selgii peä, ga i nowziimmo eäres. Kačommo, ga svoattu kai miez, a minä tervas. Vetty lähel ole ei pestäkseh i davai myö toine tostu nuolemah. Minä nuoliin miet, a svoattu tervat, puhtahakse piäziimmö, äski puwtuimmo rahvahah, eiga ei laskiettus ni kunne. (Nengoman soarnan lopun minä sanon, kos kuwndelii rubiew n’ukkumah, siit minä sidä n’ukkujoa i nimitän).