Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

No el’et’tii uk da ak

История изменений

08 июня 2023 в 21:02 Нина Шибанова

создал(а) текст
создал(а) перевод текста
создал(а) текст: No el’et’tii uk da ak. Oli heil poig hyvä, hyvä, hyvä briha, semmoine krasaviča, krasavčik što. Nu i lähtii naimaa, naittamaa. Lähtii, mändii, naitet’tii. Ajetaa peäliči därves, kn’aginan ker. A kn’agin ottaw da lykäldäw kol’čaižen vedee: «Kuni tädä vai en suanne kol’čaišta, šigä štob ni keine en pagižiš.^ Šigä miehel olles». Ni i tul’dii, ga kn’agin hyvä, briha hyvä. Ei pagiže ni midä. Ni midä ei pagiže. Matuška sie, bat’uška kai sumlijučče, što nemi̮jän ot’timme. A ni kui ei šigä pagiže, hot’ šidä d’alomb. No i matuška työndää: – Mäne, – sanow, – puustaa meččää, n’engomaa kohtaa, keriče lambahid! No hän i lähtöw. Keričemed andoi, burakoižen andoi. Menöw, tulow starikaine vastaa: – Kuna sa, nuori mučoihut, läkšid? – A vot n’enga i n’enga, – sanow, – läkšiin, mamoi työnž mindai lambahit keričemmää. – Ei d’o šindai, – sanow, – työndännyh lambahit keričemmää, šindää työnž hukile šyödäväkš. Vot, mänet, – sanow, – tuldaa tobd’at puut, nouze puuh, a burakoine da keričemet pane puun ale. Tulow, – sanow, – kahteksa hukkad. Sa sano, što «hukkaižet, kerikättee, kerikät toini tošt dai mängätte iäre»! No hän mugai ruadoi. Mäni šigä, puut tul’dii tobd’at, nouš puuh, keričemet, burakoižen pani puun ale. Tulow kahteksa hukkad, suud avoin. No. – Oi hukkaižed, hukkaižed, kerikät toini tošt da mängätte iäre! Hyö kerittii, kerittii kaikin dai lähtii. No hän laskežow, burakoižen villoid’en ker ottaw, keričemed dai tulow kodii dai andaw maatuškale. – Händy hot’ kuna työndä, ga ni kuga ei ole, – sanow, – hällää surmua! No tošpäivän myöstei työndäw. – Vot mäne myöste sil že kohtal, mäne keriče myöste lambahiid! No läkš myöstei. Matkadaw lambahid keričemmää. Ka tulow starikaine vastaa, se že starikaine: – Kuna, – sanow, – nuori mučoihut, läkšid? – Läkšin, mindai mamoi työnž lambahiid keričemmää. – Ei šinda lambahid keričemmää, šinda kon’dijoile työn’di! Vot mänet, nowzet puuh, burakoine pane, keričemmed puun ale. Vot tuldaa, – sanow, – kahteksa kon’dijad. I sano, što «kerikät, kerikät toine tošt da mängätte iäre»! No hän mugai ruadoi. Mäni, tul’dii tobd’at puut, suores koht, dai nowzi puuh, burakoižen pani. Tuldaa kahteksa kon’dijod: – Kon’dijažet, kon’dijažet, kerikät toine tošt da mängätte iäre! Hyö keričii, keričii da kaikin iäre i lähtii. Häi myösten laskihe puuspäi, burakoižen villoid’en ker ot’t’, keričemmed dai tulow. Myöste matuškale i andaw. A pagiže ei. – Et, – sanow, – piäze täs ni mit’e, et piäze täs! Vie midä luadida: – Vot, – sanow, – meren randal minun sizar’ eläw. Mäne, – sanow, – kyzy, hällää on rawdaine bird. Mäne kyzy hällää, tuo rawdaine bird! Šin’n’a työndäw pahale šyödäväkš, Jagibuaballuo. No, häni läks läks ka, mäni, mäni, ka tulow pertiin’e. Mänow pertiizeh. – Kuna sa läkšid, nuori mučoihut? – A vot läkšiin, mindai mamoi työnž meren randal hänen sizär eläw, työnz birdat kyžymää, tuomaa raudašt birdat. – Ei, – sanow, – šindai, linduine, työndänny raudašt birdat tuomaa. Šindai työnž, – sanow, – moižele sie Jagibuabale, vai mi on, šin’n’a šyödäväkš. Nu, hän andoi hällee kalad i, lihad i, suurind i, hard’an andoi, däičän andoi. Työndytäw händää. No i mäni, mäni, mäni, ka tulow meren randal, d’o pertiine tulow. Mänöw pertiižee. Paha ištuw rundugal, vorončal, d’algad humbariš, kangast kudow: – Fu, fu, rus’koi duuhu, tuli rus’koidu duuhuu! – Elä, t’otoi, furskai ni, ozuta, täzgi minun mamoin sizär eläw? – Täz! No tässä eläw ka... – Vot, – sanow, – ma lähten halgod halgaidan, sa milei lämbitä kyly! Nu häi kylyd lämbitämää. Lähtöw halgod luadimaa. Keričemed d’o andoi. Hän ot’t’ kangahan leiž da birdan ot’t’ da läkš. Ot’t’ birdan, ka ukš rid’žaidaw ka hän uksel andoi d’oktit, voižaldi ka, no. Kaži n’awguw, kažil andoi kalad. Koira hawkkuw, koiral andoi lihad. No i piäz nämiz. Nu ku mäni, ku hospodi, tulow tiheid tiheid mečč, a hän dälgei ajaw händää. Ed loittoza piäze! No ka et piäze, da min že luadid. Hard’an lykkäž. Šiih lienöw sen tihed mečč, ka ei voi ni mit’e ni kele tungezeda. Nu i kuni hän neče n’engomas tihežikos ga... Hän i uidiw, ainoi uidiw, ainoi uidiw. No.^ Däičän lykkäž, rodihe kal’moine. Ei voi ni mit’e nosta. Semmoine kruti̮i da suored. No. D’oi tuli, tuli. Tuli d’o d’ogen randal. Tuli d’ogen randale ka, d’ogi pagedaw. «Mit’e nygöi piäzen täz d’ogešt? Oli, – sanow, – milai mamoil anttu pridani̮jaks skuatert’, ma ištuzen skuatertile da skuatertil i, – sanow, – mänen piäliče». Nu skuatertil ištuihe i piäliče d’ogešt i proidi. Proidii piäliče d’ogešt dai tulow. Tulow, ka d’o uk hänen, ženih se, d’o nai Jagibuaban ker. Jagibuaban tytär stolan tagan ištutaa. No. Ka händää matuška sie zastavii heile šiid koje midä abutada, šyöttädä da d’uottada. A hän aino vaikkaine, a ei ni midä sano. A ku vie kala oli, rubei šit kalat puhkaudamaa. Matuška andoi kalat puhkaida. Kalat puhkaidamaa kui rubeš, ka kalal suuz oli hänen kol’čaine. Hän i kol’čaižen suai. No, kun kol’čaižen suai, ka hän rubež d’oi pagižemaa. Midägi ku rubež, matuška sanoi: – Liharokkupada, – sanow, – nosta, da pane liharokkupada rahvahale stolal! A hällää šulkkuni perednik edes. Šulkkuižel perednikäl nostaw. A Jagibuaban tytär sanow, kn’agin: – Vot, – sanow, – sa liharokkupadan nostat, – sanow, – šulkuižel perednikäl, а ma stolan taga ištun, ka ewle ed’ei midä panda! Hän sanow: – Da sa oled umni̮i da hyvä! Vaste stolan taga ištut, – sanow, – da näge, d’o kačut riideldä da pagišta. А ma kolme vuottu elin, – sanow, – ka en ruohtinu ni kelle sanat sanuda! No, da sid Jagibuaban tytärd iäre, a se ne molodoit, postrečaijaheze. Da siid enämbäd ewle.