Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Kondi-mecančapai. 1

История изменений

07 июля 2023 в 21:58 Мария Кошелева

изменил(а) текст
Karjalaine sarn Äi vot tagaze, konz-se lujas amu, kondjad ei tehnugoi ičeleze pezoid, ei venunugoi magadamas kaikeks tal’veks. Ku libui tuho, vai pakaine oli kovemb, siloi kondjad ličihe übusehe vai eciba miččen-se haudan. Konz huba sä lopihe, hö möst zavodiba kävelta mecadme, käredad da näl’ghižed. Kezal mecas om äi sömäd, ojaižiš da mecjärviš äi kalad. Kaikjal kazvab marjoid, pähkimid. No parahim kondjan söm om mezi! Kerdan kezal astui kondi. Astui da ülähäks kacui – ei-ik kulu mezjaižiden buzaidust. Sikš ku mecmezjaižed eläba puiden ondusiš, sigä i met ned kaičeba. No mugoine hüvä onduz nikut ei putund sil’mihe. Se oli korktas, i kuni libud sinna – mezjaižed pureškandeba, ka i onduz om kaid – sihe käpški ei mülü. Sid’ lanksi opalaha kondi, kut äkkid kuleb: tuktuk, tuktuk, tuk tuk. – Naku ken minei abutab – tik! – ihastui kondi. – Hän kaik ondused tedab. Hän ozutab minei, kus om enamb met! I läksi hän sinna, kuspäi kului kolkotez. Astui, astui, tuli pallištole. Kolkotez kusse läz om, a tikad ei nägu. – Kuna-žo se kadoi? – käreganzi kondi. I sid’ nägišti, ken kolkoti: läz kakid surembad pedajad seižui mecančapai. Hänen kädes hošti kirvez. Tuk-tuk, tuk-tuk, tuk-tuk! Pedai oli mugoine sanged i korged, miše ladv mäni taivhaze! Mecančapai sen rindal oli kuti hoikaine heinut. – Ohohoho! – hilläšti nagraškanzi kondi. – Pen’ mecančapai i sur’ pu! Eskai minä en voiži sorta mugomad pud! A mecančapai sil aigal čapoi kirvhel pun: tuk-tuk, tuk-tuk, tuk-tuk! Äkkid sur’ pedai ~~kidžaš-kanzi~~kidžaškanzi. Oravad, kuti käbud, lanksiba oksišpäi – ken kuna. Lindud pöl’gästuiba i kidaš-kanziba. Pu räzäižiškanzi i zavodi langeta maha. Ezmäks hilläšti, a jäl’ges kaik teramba i teramba. Kondi habi ehti hüppähtada laptaha. Kuti mägi lanksi – muga judaidaškanzi ma. A mecančapajale üks’kaik – pani kirvhen vön taga, pühki märgän ocan. Konz mecas möst tegihe hil’l’, mecančapai tuli toižen pedajannoks, kacui sen kaikiš polišpäi, oti kirvhen. Tuk-tuk, tuk-tuk, tuk-tuk! Kondi unohti meden polhe. Muga hän ištui penzhiš ehtzor’ahasai, kacui, kut mecančapai pedajid čapab. Lopuks, ei voind tirpta kondi, tuli mecančapajannoks, küzui käredas: – Min täht tulid minun mecha? Mikš čapad mecad? Mecančapai ei pöl’gästund. – Tahtoin leta pertin, – sanui hän. – Lämän pertin. A sinä ala telusta minei, ika sinei hubemb linneb. Kondi kacuhti čaptud puihe, jäl’ges kirvheze i meletaškanzi: ”Nece pen’ mecančapai om lujas vägekaz. Paremba ei ličtas hänen azjaha!” I läksi kondi tagaze korbehe. ”Teravas keza lopiše, tuleba vilud päiväd, – meleti kondi, – pidab mineiki läm’ pert’ leta. Ika jokseškanden, kuti jäniš, mecadme, kül’män, se toižen übusen al ödun, se toižen al...” I muga kondi tahtoiškanzi tal’vel lämäs pertiš magata, miše eskai sömän polhe unohti, lanksi opalaha: ”Ei sa minei tal’vduda pertita, – meleti kondi. – Kirvheta en voi pertid leta. Sikš pidab otta kirvez mecančapajal...” Varasti kondi, konz linneb kudmatoi ö. Tuli hilläšti sille pallištole, kus mecančapai pertin lendi. Mecančapai magazi šalašiš. Ümbri venuiba parded, oksad, barbad. Kirvez oli jättud puhu. Kondi vedi sen, vedi, čihkoi, vedi, i kirvez läksi puspäi. I kondi jokseškanzi mi oli väged. Joksi ihastusiš: – Nügüd’ minaiki linneb tal’vel läm’ pert’! Edel aigališt päiväižen nouzendad tahtoiškanzi lebaita kondi. Ištuihe hän surele kivele. A konz päiväine libui, kondi oti kirvhen i zavodi kacta sihe. I muga sen kändab, i muga. Kirvez hoštab. – Oho-ho-ho! Hüvä minai kirvez om! Vessel! Kacui kondi kirvest kaikiš polišpäi, iloitelihe i zavodi radod tehta. Hätken kondi valiči – miččen pun čapta? Nece hoik om, nece – sanged, nece – kover, nece – oksakaz, nece – pehkokaz. Lopuks, kondi valiči hüvän pun. Sebazi sen molembil käbälil, pudišti – seižub, eskai ei kubahta. Painoi kirvhel kerdan, toižen, koumanden. Eskai virgad tüvehe ei jänd. Painoi kondi pudme, mi väged oli. Pu judaidaškanzi. Kor’ lendi erazvuiččihe polihe, kuti čorskud. A kirvez puhu muga ei mänend-ki. Oravad tuliba, lindud lendiba kaikiš polišpäi, jänišad sid’ kut sid’, eskai reboi tuli – kaikile om melentartušt, kut kondi ičeleze pertin zavodib leta. Kondjan käbäläd kibištaš-kanziba, a tolkud ei olend. – Midä nagrat?! – komedas heikahti kondi oraviden päle. – Pidab käta kirvez, ei sil polel čapad! – sanui hilläl änel üks’ pen’ oravaine. – Minä nägin, kut mecančapai puid čapab – pidab teraval agjal, ei tül’cäl! – Äjan tö tedat! – rändüi kondi. – Mängat täspäi ika... Lendi hän kirvhen heiden polhe. Lindud i oravad vaikastuiba pöl’gästusiš, eskai kuluškanzi, kut ülähän mezjaižed buzaidaba. – Aa, medele mujuškanzi! – vedi nenal kondi. Kacuhti, meleti: ”Libuda ondusennoks om korktas, ka langetaki voib. A ku pun čapta? Siloi ei pida libuda puhu met!” I kondi völ vahvemba za vodi iškta pudme. Läz kondjan nenad lendaškanzi kaks’ mezjašt. – Midä pidab teile? – küzui heil kondi. – Midä teged, ižand, meiden punke? – küzuiba mezjaižed. – Tahtoin čapta sen. A konz čapan, kaikile teile huba linneb. Iče tedat... – Mö sinei, mecanižand, met andam, vaiše ala surmiče meid, – pakičiba mezjaižed. – Hüvä, – hökkähti kondi. – Togat tänna met da enamba. A iče kondi ištuihe heinäle, noletelese. Mezjaižkogo toi kondjale ondusespäi mezipezoid. – Oho-ho-ho! – ihastui kondi. Naku mitte kirvez hüvä om! Kirvheta minei naku kuna libuda pidaiži, miše sada met! Kondi söi külläks, eskai kaik karv tegihe tartukahaks. Lujas hänele mel’he tuli kirvhel met sada – ni üks’ mezjaine ei purend händast, libuda puhu ei tarbiž, sikš ed ~~lankteki~~lankte-ki. Vepsäks kändi Maria Mironova

07 июля 2023 в 21:41 Мария Кошелева

изменил(а) текст
Karjalaine sarn Äi vot tagaze, konz-se lujas amu, kondjad ei tehnugoi ičeleze pezoid, ei venunugoi magadamas kaikeks tal’veks. Ku libui tuho, vai pakaine oli kovemb, siloi kondjad ličihe übusehe vai eciba ~~miččense~~miččen-se haudan. Konz huba sä lopihe, hö möst ~~za vodiba~~zavodiba kävelta mecadme, käredad da näl’ghižed. Kezal mecas om äi sömäd, ojaižiš da mecjärviš äi kalad. Kaikjal kazvab marjoid, pähkimid. No parahim kondjan söm om mezi! Kerdan kezal astui kondi. Astui da ülähäks kacui – ei-ik kulu mezjaižiden buzaidust. Sikš ku mecmezjaižed eläba puiden ondusiš, sigä i met ned kaičeba. No mugoine hüvä onduz nikut ei putund sil’mihe. Se oli korktas, i kuni libud sinna – mezjaižed pureškandeba, ka i onduz om kaid – sihe käpški ei mülü. Sid’ lanksi opalaha kondi, kut äkkid kuleb: tuktuk, tuktuk, tuk tuk. – Naku ken minei abutab – tik! – ihastui kondi. – Hän kaik ondused tedab. Hän ozutab minei, kus om enamb met! I läksi hän sinna, kuspäi kului kolkotez. Astui, astui, tuli pallištole. Kolkotez kusse läz om, a tikad ei nägu. – Kuna-žo se kadoi? – käreganzi kondi. I sid’ nägišti, ken kolkoti: läz kakid surembad pedajad seižui mecančapai. Hänen kädes hošti kirvez. Tuk-tuk, tuk-tuk, tuk-tuk! Pedai oli mugoine sanged i korged, miše ladv mäni taivhaze! Mecančapai sen rindal oli kuti hoikaine heinut. – Ohohoho! – hilläšti nagraškanzi kondi. – Pen’ mecančapai i sur’ pu! Eskai minä en voiži sorta mugomad pud! A mecančapai sil aigal čapoi kirvhel pun: tuk-tuk, tuk-tuk, tuk-tuk! Äkkid sur’ pedai kidžaš-kanzi. Oravad, kuti käbud, lanksiba oksišpäi – ken kuna. Lindud pöl’gästuiba i kidaš-kanziba. Pu räzäižiškanzi i zavodi langeta maha. Ezmäks hilläšti, a jäl’ges kaik teramba i teramba. Kondi habi ehti hüppähtada laptaha. Kuti mägi lanksi – muga judaidaškanzi ma. A mecančapajale üks’kaik – pani kirvhen vön taga, pühki märgän ocan. Konz mecas möst tegihe hil’l’, mecančapai tuli toižen pedajannoks, kacui sen kaikiš polišpäi, oti kirvhen. Tuk-tuk, tuk-tuk, tuk-tuk! Kondi unohti meden polhe. Muga hän ištui penzhiš ehtzor’ahasai, kacui, kut mecančapai pedajid čapab. Lopuks, ei voind tirpta kondi, tuli mecančapajannoks, küzui käredas: – Min täht tulid minun mecha? Mikš čapad mecad? Mecančapai ei pöl’gästund. – Tahtoin leta pertin, – sanui hän. – Lämän pertin. A sinä ala telusta minei, ika sinei hubemb linneb. Kondi kacuhti čaptud puihe, jäl’ges kirvheze i meletaškanzi: ”Nece pen’ mecančapai om lujas vägekaz. Paremba ei ličtas hänen azjaha!” I läksi kondi tagaze korbehe. ”Teravas keza lopiše, tuleba vilud päiväd, – meleti kondi, – pidab mineiki läm’ pert’ leta. Ika jokseškanden, kuti jäniš, mecadme, kül’män, se toižen übusen al ödun, se toižen al...” I muga kondi tahtoiškanzi tal’vel lämäs pertiš magata, miše eskai sömän polhe unohti, lanksi opalaha: ”Ei sa minei tal’vduda pertita, – meleti kondi. – Kirvheta en voi pertid leta. Sikš pidab otta kirvez mecančapajal...” Varasti kondi, konz linneb kudmatoi ö. Tuli hilläšti sille pallištole, kus mecančapai pertin lendi. Mecančapai magazi šalašiš. Ümbri venuiba parded, oksad, barbad. Kirvez oli jättud puhu. Kondi vedi sen, vedi, čihkoi, vedi, i kirvez läksi puspäi. I kondi jokseškanzi mi oli väged. Joksi ihastusiš: – Nügüd’ minaiki linneb tal’vel läm’ pert’! Edel aigališt päiväižen nouzendad tahtoiškanzi lebaita kondi. Ištuihe hän surele kivele. A konz päiväine libui, kondi oti kirvhen i zavodi kacta sihe. I muga sen kändab, i muga. Kirvez hoštab. – Oho-ho-ho! Hüvä minai kirvez om! Vessel! Kacui kondi kirvest kaikiš polišpäi, iloitelihe i zavodi radod tehta. Hätken kondi valiči – miččen pun čapta? Nece hoik om, nece – sanged, nece – kover, nece – oksakaz, nece – pehkokaz. Lopuks, kondi valiči hüvän pun. Sebazi sen molembil käbälil, pudišti – seižub, eskai ei kubahta. Painoi kirvhel kerdan, toižen, koumanden. Eskai virgad tüvehe ei jänd. Painoi kondi pudme, mi väged oli. Pu judaidaškanzi. Kor’ lendi erazvuiččihe polihe, kuti čorskud. A kirvez puhu muga ei mänend-ki. Oravad tuliba, lindud lendiba kaikiš polišpäi, jänišad sid’ kut sid’, eskai reboi tuli – kaikile om melentartušt, kut kondi ičeleze pertin zavodib leta. Kondjan käbäläd kibištaš-kanziba, a tolkud ei olend. – Midä nagrat?! – komedas heikahti kondi oraviden päle. – Pidab käta kirvez, ei sil polel čapad! – sanui hilläl änel üks’ pen’ oravaine. – Minä nägin, kut mecančapai puid čapab – pidab teraval agjal, ei tül’cäl! – Äjan tö tedat! – rändüi kondi. – Mängat täspäi ika... Lendi hän kirvhen heiden polhe. Lindud i oravad vaikastuiba pöl’gästusiš, eskai kuluškanzi, kut ülähän mezjaižed buzaidaba. – Aa, medele mujuškanzi! – vedi nenal kondi. Kacuhti, meleti: ”Libuda ondusennoks om korktas, ka langetaki voib. A ku pun čapta? Siloi ei pida libuda puhu met!” I kondi völ vahvemba za vodi iškta pudme. Läz kondjan nenad lendaškanzi kaks’ mezjašt. – Midä pidab teile? – küzui heil kondi. – Midä teged, ižand, meiden punke? – küzuiba mezjaižed. – Tahtoin čapta sen. A konz čapan, kaikile teile huba linneb. Iče tedat... – Mö sinei, mecanižand, met andam, vaiše ala surmiče meid, – pakičiba mezjaižed. – Hüvä, – hökkähti kondi. – Togat tänna met da enamba. A iče kondi ištuihe heinäle, noletelese. Mezjaižkogo toi kondjale ondusespäi mezipezoid. – Oho-ho-ho! – ihastui kondi. Naku mitte kirvez hüvä om! Kirvheta minei naku kuna libuda pidaiži, miše sada met! Kondi söi külläks, eskai kaik karv tegihe tartukahaks. Lujas hänele mel’he tuli kirvhel met sada – ni üks’ mezjaine ei purend händast, libuda puhu ei tarbiž, sikš ed lankteki. Vepsäks kändi Maria Mironova

03 июля 2023 в 13:12 Нина Шибанова

создал(а) текст
создал(а) текст: Karjalaine sarn Äi vot tagaze, konz-se lujas amu, kondjad ei tehnugoi ičeleze pezoid, ei venunugoi magadamas kaikeks tal’veks. Ku libui tuho, vai pakaine oli kovemb, siloi kondjad ličihe übusehe vai eciba miččense haudan. Konz huba sä lopihe, hö möst za vodiba kävelta mecadme, käredad da näl’ghižed. Kezal mecas om äi sömäd, ojaižiš da mecjärviš äi kalad. Kaikjal kazvab marjoid, pähkimid. No parahim kondjan söm om mezi! Kerdan kezal astui kondi. Astui da ülähäks kacui – ei-ik kulu mezjaižiden buzaidust. Sikš ku mecmezjaižed eläba puiden ondusiš, sigä i met ned kaičeba. No mugoine hüvä onduz nikut ei putund sil’mihe. Se oli korktas, i kuni libud sinna – mezjaižed pureškandeba, ka i onduz om kaid – sihe käpški ei mülü. Sid’ lanksi opalaha kondi, kut äkkid kuleb: tuktuk, tuktuk, tuk tuk. – Naku ken minei abutab – tik! – ihastui kondi. – Hän kaik ondused tedab. Hän ozutab minei, kus om enamb met! I läksi hän sinna, kuspäi kului kolkotez. Astui, astui, tuli pallištole. Kolkotez kusse läz om, a tikad ei nägu. – Kuna-žo se kadoi? – käreganzi kondi. I sid’ nägišti, ken kolkoti: läz kakid surembad pedajad seižui mecančapai. Hänen kädes hošti kirvez. Tuk-tuk, tuk-tuk, tuk-tuk! Pedai oli mugoine sanged i korged, miše ladv mäni taivhaze! Mecančapai sen rindal oli kuti hoikaine heinut. – Ohohoho! – hilläšti nagraškanzi kondi. – Pen’ mecančapai i sur’ pu! Eskai minä en voiži sorta mugomad pud! A mecančapai sil aigal čapoi kirvhel pun: tuk-tuk, tuk-tuk, tuk-tuk! Äkkid sur’ pedai kidžaš-kanzi. Oravad, kuti käbud, lanksiba oksišpäi – ken kuna. Lindud pöl’gästuiba i kidaš-kanziba. Pu räzäižiškanzi i zavodi langeta maha. Ezmäks hilläšti, a jäl’ges kaik teramba i teramba. Kondi habi ehti hüppähtada laptaha. Kuti mägi lanksi – muga judaidaškanzi ma. A mecančapajale üks’kaik – pani kirvhen vön taga, pühki märgän ocan. Konz mecas möst tegihe hil’l’, mecančapai tuli toižen pedajannoks, kacui sen kaikiš polišpäi, oti kirvhen. Tuk-tuk, tuk-tuk, tuk-tuk! Kondi unohti meden polhe. Muga hän ištui penzhiš ehtzor’ahasai, kacui, kut mecančapai pedajid čapab. Lopuks, ei voind tirpta kondi, tuli mecančapajannoks, küzui käredas: – Min täht tulid minun mecha? Mikš čapad mecad? Mecančapai ei pöl’gästund. – Tahtoin leta pertin, – sanui hän. – Lämän pertin. A sinä ala telusta minei, ika sinei hubemb linneb. Kondi kacuhti čaptud puihe, jäl’ges kirvheze i meletaškanzi: ”Nece pen’ mecančapai om lujas vägekaz. Paremba ei ličtas hänen azjaha!” I läksi kondi tagaze korbehe. ”Teravas keza lopiše, tuleba vilud päiväd, – meleti kondi, – pidab mineiki läm’ pert’ leta. Ika jokseškanden, kuti jäniš, mecadme, kül’män, se toižen übusen al ödun, se toižen al...” I muga kondi tahtoiškanzi tal’vel lämäs pertiš magata, miše eskai sömän polhe unohti, lanksi opalaha: ”Ei sa minei tal’vduda pertita, – meleti kondi. – Kirvheta en voi pertid leta. Sikš pidab otta kirvez mecančapajal...” Varasti kondi, konz linneb kudmatoi ö. Tuli hilläšti sille pallištole, kus mecančapai pertin lendi. Mecančapai magazi šalašiš. Ümbri venuiba parded, oksad, barbad. Kirvez oli jättud puhu. Kondi vedi sen, vedi, čihkoi, vedi, i kirvez läksi puspäi. I kondi jokseškanzi mi oli väged. Joksi ihastusiš: – Nügüd’ minaiki linneb tal’vel läm’ pert’! Edel aigališt päiväižen nouzendad tahtoiškanzi lebaita kondi. Ištuihe hän surele kivele. A konz päiväine libui, kondi oti kirvhen i zavodi kacta sihe. I muga sen kändab, i muga. Kirvez hoštab. – Oho-ho-ho! Hüvä minai kirvez om! Vessel! Kacui kondi kirvest kaikiš polišpäi, iloitelihe i zavodi radod tehta. Hätken kondi valiči – miččen pun čapta? Nece hoik om, nece – sanged, nece – kover, nece – oksakaz, nece – pehkokaz. Lopuks, kondi valiči hüvän pun. Sebazi sen molembil käbälil, pudišti – seižub, eskai ei kubahta. Painoi kirvhel kerdan, toižen, koumanden. Eskai virgad tüvehe ei jänd. Painoi kondi pudme, mi väged oli. Pu judaidaškanzi. Kor’ lendi erazvuiččihe polihe, kuti čorskud. A kirvez puhu muga ei mänend-ki. Oravad tuliba, lindud lendiba kaikiš polišpäi, jänišad sid’ kut sid’, eskai reboi tuli – kaikile om melentartušt, kut kondi ičeleze pertin zavodib leta. Kondjan käbäläd kibištaš-kanziba, a tolkud ei olend. – Midä nagrat?! – komedas heikahti kondi oraviden päle. – Pidab käta kirvez, ei sil polel čapad! – sanui hilläl änel üks’ pen’ oravaine. – Minä nägin, kut mecančapai puid čapab – pidab teraval agjal, ei tül’cäl! – Äjan tö tedat! – rändüi kondi. – Mängat täspäi ika... Lendi hän kirvhen heiden polhe. Lindud i oravad vaikastuiba pöl’gästusiš, eskai kuluškanzi, kut ülähän mezjaižed buzaidaba. – Aa, medele mujuškanzi! – vedi nenal kondi. Kacuhti, meleti: ”Libuda ondusennoks om korktas, ka langetaki voib. A ku pun čapta? Siloi ei pida libuda puhu met!” I kondi völ vahvemba za vodi iškta pudme. Läz kondjan nenad lendaškanzi kaks’ mezjašt. – Midä pidab teile? – küzui heil kondi. – Midä teged, ižand, meiden punke? – küzuiba mezjaižed. – Tahtoin čapta sen. A konz čapan, kaikile teile huba linneb. Iče tedat... – Mö sinei, mecanižand, met andam, vaiše ala surmiče meid, – pakičiba mezjaižed. – Hüvä, – hökkähti kondi. – Togat tänna met da enamba. A iče kondi ištuihe heinäle, noletelese. Mezjaižkogo toi kondjale ondusespäi mezipezoid. – Oho-ho-ho! – ihastui kondi. Naku mitte kirvez hüvä om! Kirvheta minei naku kuna libuda pidaiži, miše sada met! Kondi söi külläks, eskai kaik karv tegihe tartukahaks. Lujas hänele mel’he tuli kirvhel met sada – ni üks’ mezjaine ei purend händast, libuda puhu ei tarbiž, sikš ed lankteki. Vepsäks kändi Maria Mironova