Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Tollonjoven koulun kynttilän valo

История изменений

24 августа 2023 в 14:29 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Tahoin kirjuttua omašta opaštajašta Antonina Ivanovna Krasavtsevašta. Kaikin hyvin tiijettih hänet, ka enämpi ei ollun ihmisie, ket ois voitu kertuo hänen elämäštä. Viimein kuitenki šain hänen Raisa-tyttären telefonin ta kerä piäsi pyörimäh. Antonina Ivanovna šynty 24. kešäkuuta 1928 Tverin alovehen Lihoslavlin piirin Krutoje-kyläššä. Šielä elettih šekä karjalaiset, jotta venäläiset. Antoninan muamo tai tuatto oltih karjalaiset. Pereheššä oli kakši tyttyö ta poika, kumpani kuatu šovašša. Koulun jälkeh Ton’a lopetti Tihvinin pedagogisen opiston ta häneštä tuli lapšienkašvattaja. YLÄHYÄTÄ ANNETTU OPAŠTAJAN NERO Mitein hyö Iivanan kera tavattih toini toiseh? Raisa-tytär kerto, mitein še tapahtu. Šovan jälkeh 1945 vuotena tverinkarjalaisen Ton’an vanhemman Šura-čikon mieš oli parentautumašša Tihvinin gospitalissa. Šamašša palatissa hänen kera oli vienankarjalaini Nestoran Iivana Remšu loittosešta Tollonjoven kyläštä. Ton’a kävi čikkoh kera heimolaista kaččomašša. Šiinä hyö näkeyvyttih ta miellyttih toisihis. Ton’alla oli vašta 17 vuotta. Iivana oli 11 vuotta vanhempi. Pariskunta tuli Vuokkiniemeh, šieltä Tolloh. Hyö elettih Nestoran šuvun talošša Kusmasentermällä. Iivanan ta Antoninan enšimmäini lapši kuoli šynnyttyässä. Šiitä vuotena 1948 hyö šuatih Raisa-tytär ta Iivanapoika vuotena 1958. Heilä oli šopusa pereh. Talon isäntä Iivana oli muasteri käsitöih ta opašti omua poikua kaikkeh. Šotahuavojen takie Iivanalla alko gangreni, hiän kešti kaikkijah 25 leikkaušta, niin jotta viimein hänellä enämpi ei jiänyn jalkoja. Ka kuitenki hänellä oli luja luonto, eikä hiän antan periksi ta jatko ruatua kaikkie töitä ta šamoin ni kalaštua. Mieš kalašti Livojovella, enšin ajo autolla rantah, šiitä šiirty kärryh ta veneheh. Veneh oli pieni ta kepie, šentäh hyvin matkasi huopuamalla. Perämieš piti šuuššah šimua, uissatti ta konša kala nykäsi, veti šen veneheh. Van’a-poika jo pieneštä šuaten oli hänellä matašša. Antonina Ivanovna ruato tarhanjohtajana. Rahvaš muistau häntä hyväluontosena ta rauhallisena imehnisenä. Tietyšti naista hyvin tiijettih, šentäh kun kylän kaikki lapšet käytih tarhah, vanhempien še piti pitkie päivie ruatua kolhosissa. Raisa, miehen mukah Žukova muistelou: – Koissa meilä aina paistih karjalakši. Miušta mamman ta papan pakinašša ei ollun eruo, tahi lienöy ollunki hyvin pikkusen. Šuuremmat taitau olla meijän ta Jyškyjärven eläjien kielierot. Mamma pyrki opaštajakši ta piäsi opaštumah Petroskoih alkeisluokkien ošaštolla. Illoilla piti valmistautuo, äijän lukie. Töissä hiän oikein vaipu, šentäh kun koko päivät oli oltava jaloilla. Muissan, jotta moničči hiän veny šänkyššä, a pappa luki hänellä kirjoja. Tutkintokauven aikana muamo kävi Petroskoih šuorittamah tutkintoja. Mie kačoin ikkunašta, konša mamma läksi, ta itin. – Mie aikaseh häyrähin miehellä. Šain Veronikan, ka ukon kera elämä ei luatiutun, erosima. Läksin opaštumah Tihvinih meččätekniseh tehnikumih, šielä elin mamman čikon luona. Šillä aikua vanhemmat kačottih lašta, iče kävin koissa vain lomien aikana, jatkau Raisa. NÄIN ŠE MYÖ KOULUO KÄVIMÄ Konša mie 1959 vuotena olin toisešša luokašša meilä opaštajakši tuli Antonina Ivanovna Krasavtseva. Alušta koulušša oli ollun kakši opaštajua, a miän aikana vain yksi. Šilloin kaikki luokat opaššuttih yheššä, tehtävät vain oltih erimoiset: yhet vašta tavualtih lukie, toiset luvettih kertomukšie, lašettih ta kertualtih numeroja. Issuin še mieki Irjan keralla, kumpani oli luokkua korkiemmalla. Hänen vihkošša oli mukavie laškutehtävie, a meilä vašta a:ta ta o:ta. Še kyllä vähäsen harmitti. Pitempänä väliaikana opaštaja keitti čäijyö. Lapšet iče käytih kauppah šokerie oštamah. Kerran mieki olin matašša. Kaupašša ruato Tiittasen Iivanan Mari. Myö šanoma, jotta šokeripalat pitäy olla yhtä šuuret ta tarkkaseh kaččoma, jottei hiän šuinki erehtyis. Tollonjoven koulu oli keškikylällä Ort’ontermällä. Hukkalašta šinne oli pitin matka, melkein kilometri, ta vielä piti piäššä jovešta poikki. Talvella pappa läksi töih ta koulu-ikäset lapšet juoštih hänellä peräššä. Kerran, muissan, oli kova pakkani. Antonina Ivanovna anto kuumua čäijyö, šito hyväsistäh paikan ta käški männä kotih. Čäijyn jälkeh matka oli mukavampi eikä ni varauttan, kun alko jo valota. Šemmoista oli šilloni koulu. KAŠVATTAJANA VUOKKINIEMEŠŠÄ Konša Tollonjoki oli jo šammumaisillah, kylän eläjät jätettih kotih ta šiirryttih muihi paikkoih. Nestoran Iivanan pereh niise läksi Vuokkiniemeh 1968 vuotena. Šielä Antonina Ivanovna ruato internatissa ta jälešti tarhanjohtajana. Niina Arhipova (Koššin Niina) kerto, jotta Tollošta tultuoh Antonina Ivanovna ruato Vuokkinie men internatissa: – Konša mie opaššuin 8. luokašša hiän oli meilä Uuši istorij a -ainehen opaštajana. Muissan, hiän neuvo meitä, mitein luatie konspektija. Kaikki piti olla paikallah – leviet laijat vihkon šivušša, mihi myö kirjuttima lisätietoja ta huomautukšie, niin kun tietomiehet ainaški. Še oli hyvänä apuna ielläh opaštuos’s’a, moničči muistelin ta mieleššäni kiittelin häntä. Tat’t’ana Goman (Spiirein Teppanan tyttö, omua šukuo Kirillova) ruato Antonina Ivanovnan kera Vuokkiniemen lapšientarhašša. Ruatajat kunnivoitettih tätä hyvin rauhallista ta ymmärtäväistä johtajua, aina valmista neuvomah ta auttamah toisie. Hiän še kehotti nuorta tyttyö lähtie opaštumah kašvattajakši, šentäh kun ammatti vuati korkiekoulun tovissušta. – Kuitenki Pedagogiseh instituuttih oli šuuri kilpailu, kyläkoulun päštökkähien oli vaikie pisyö tašolla. Niin še toivo katkesi kahen yritykšen jälkeh, sualivoittelou Tat’t’ana. Rahvahan imehnisenä Antonina Ivanovna oli perin tveriläistä huumorie ta šanontoja, ka kun niitä kenkänä ei kirjuttan, ni vuosien piäštä L’udmila Vatanen muisti vain tämän: “Ohoh-hoh tai nuh, orava lenti toiseh puuh” – konša hyvä yrityš ei onnistun. Kaiken lopukši šanon ta olen varma täššä ajatukšešša, jotta opaštajan nero ihmisellä annetah ylähyätä eikä šiinä jokahini pärjyäis.