ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Toivon lentta. 3

История изменений

11 сентября 2023 в 16:16 Нина Шибанова

  • создал(а) текст
  • создал(а) текст: Autobušši kuletti šuomelaisie turistija. Matan šuurin oša jäi tuakše ta ihmisien kešen šynty lämpimie ta luotettavie šuhtehie, kuin še rikeneh tapahtuu pitkien matkojen aikana. Tämän matan aikana oli šamoin kulttuuriohjelma, vet matkuštajien kešen oli eräš ijäkäš karjalaini naini, kumpani tiesi äijän karjalaisie runoja, lauluja, šuarnoja. Hiän oli yštävällini toisien ihmisien kera, kumpaset ei voitu kuvitellakana, kuin äijän muisselmie ta kuin šuurta tuntehien myrškyö nämä laulut šynnytetäh. PIÄČKYLINTU ‒ PÄIVÄLINTU Marina Takalo šynty vuotena 1890 karjalaisešša Taavon kyläššä, muutomašša kilometrissä piirin Oulanka-keškukšešta. Marinan enšimmäisie muisselmie oli Juakko-veikon parentamini Pyhän Jumalanemon oprasan avulla. Pikkuvelli makasi kätkyöššä ta hänen rinnalla veny vanha oprasa. Näin uško Jumalah ilmešty tytön elämäššä pieneštä ijäštä alkuan. Vaikeina a ikoina hiän šai voimie šiitä tiijošta, jotta Jumala on. Toini muisselma toi Marinan Muarie-ämmön luokše, kumpani opašti hänet šananpolveh “Nimetöin hyvyš on kaikista kallehin”. Tämä tosi kulki tytön elämäššä koko ajan. Autobuššin matkuajat kyšyttih Marinua laulua ta hiän rupesi laulamah vanhua karjalaista runuo muailman šynnyštä: Piäčkylintu ‒ päivälintu, Yölintu ‒ lepakkolintu, Lenneltih kešäsenä yönä, Ečittih muata munimah... Konša Marina esitti kalevalamittasie runoja, ni muisteli oman ičen alkuo – lapšutta. Näissä muisselmissa oli iloja ta šuruja. Hiän oli 11. lapši pereheššä. Konša Marinan muamo moršiemena tuli miehen taloh, šielä elettih miehen vanhemmat ta čikot. Talo oli šuuri ta elokaš. Yksi čikkoloista vuati, jotta talo ta muat juattais kolmen omistajan kešen. Marinan tuatolla jäi kakši pienintä ošua muata lähihuuttoriloilta. Talouven jakamini pani alun šuhtehien halkientah. Kajeh, tietohuš ta köyhyš šuatih valtua pereheššä. Yhen huuttorin isäntä mahto noitua ta hänen naisella oli “paha šilmä”. Juštih tämä tuli šiivatan joukkočesninnän šyykši. Yhen talven aikana hauvattih nellä hevoista, kontie revitti viisi lehmyä, a kakši lammašta höperryttih ta purettih toini toiselta jalat. Marina hyvin muisti, kuin hänen muamo yritti šuojella šilmyännäštä: – Mänkyä pois, pahat voimat, tiältä, miun lapšien luota, elkyä kiušakkua! A kerran Marina mäni nuapurikyläh ta šai muamolta käšyn: – Kun kyläh tulet ta kun lehmä šuau vasikan, leikkua šiltä korva ta heitä pihalla, šanuon: “Ennein ihmiset šyötih miun šiivatan pitämisen lykkyö, nyt šyökyä tämä ta še on viimeni!”. Tämän ritualin jälkeh šiivatan joukkočesnintä piti loppuo. Marina oli vielä pieni, ka ruato kaiken, mitä muamoh šano ta šiitä hätä loppu. Näin Marina rupesi uškomah ritualiloih ta taikašanojen voimah. Täštä hetkeštä hiän niin kuin avasi oven karjalaisien taikaritualien muailmah, hiän ahkerašti šäilytti niitä ta tiijušti uušie ritualija. Marina opašti taikašanoja monelta ihmiseltä, ka šuurimpana opaštajana hänellä oli muamo, kumpani opašti tyttyöh taikašanojen šaloih ta näytti hänellä, kuin niitä pitäy oikein käyttyä. Marinan iäni värähti, ka kenkänä šitä ei huomannun. Marinan lapšuš oli julma, šentäh kun pereh eli oikein köyhäšti. Šen takie vanhemmat lapšet käytih ruatamašša kasakkoina, a Marinua työnnettih nuapurikyläh kyšymäh miilostinua. Marinua käšettih pistäytyö joka taloh, ka tyttö varasi mušikkoja ta još niitä oli äijän pirtissä, ni hiän pakeni pois. A jotta koissa ušottais, jotta hiän oli joka talošša, hiän jako leivät palasiksi. Marina muisteli, kuin vanhempi čikko pakotti hänet šyyvvä lientä lihavuahista, jottei kuolla nälkäh. Hiän tunti, kuin še jätti katkerutta šuuh. Marina lopetti laulua, ka ei kuullun, kuin lujašti matkuštajat räpytettih. Kaikista lähimpinä hänellä oltih nyt lapšušmuisselmat, eikä nuapuripaikoilla istujat ihmiset. Kerran Marina aštu leipyä kyšymäššä ta tapasi yhen miehen, kumpani taričči hänellä ruatua apulaisena. Tytön piti tarkistua kalaverkkoja. Kuin onnellini Marina oli, jotta ei pie enyä kyšyö miilostinua! Uušien isäntien talošša Marina eli Roštuoh šuaten, šiitä muamo otti hänet kotih. Ruavošta isäntä anto kakši šäkkie potakkua, šäkin jyvyä ta lämpimie vuatteita. Šiitä ajašta alkuan miehellä mänöh šuaten tyttö eli vanhempien talošša. Marina eli tuaton talošša kymmenen vuotta. Vaikka piti äijän ruatua ta elämä oli köyhä, ka hiän tunti iččie onnellisena muamon ta tuaton luona. Moušot šilloin hiän ei ymmärtän, kuin kallehet ollah pereh, oma koti ta Kotimua. Ka myöhemmin hänen kohtaloh tuli poislähtö pereheštä ta kotimuašta, ta pität vuuvvet vaikieta elämyä vierahalla mualla. Marina muisteli oman muamon šilmät: “Muamo... Omien päivien loppuh šuaten mie olen kiitollini šiula, jotta šie kašvatit miun Stepanie-tyttyö, šiitä, jotta milmaki šie opaššit”. Niijen kymmenen vuuvven aikana, kun Marina eli muamon kera, heistä tultih parahat yštävät. Molommalla oli šuurena šuruna Marinan lähtö Šuomeh Karjalan kapinan jälkeh. Vuotena 1922 oli heijän viimeni vaštautumini, šilloin muamo šano: – Miun šyväimeššä on kakši poikua: toini on ruškeijen puolella, toini taistelou valkeijen puolella. Ka miula konšana ei ollun niin vaikie, kuin šilloin, konša šie piätit lähtie Šuomeh. Nämä šanat annettih ymmärtyä, kuin kallehena hiän oli omalla muamolla. KOKKO LENTI KOILLISEŠTA Marina kuot’t’eli havaččeutuo omista ajatukšista. Šilloin tuntu ouvolta, jotta hiän istu mukavašša autobuššissa, hänen piällä on uuši puku ta laukku on täyši ruokua. Tämä matka tuli hänellä taipalekši männyöštä ajašta nykyaikah ta äšen tulovaisuoh. Vet hiän ajau tapuamiseh oman vanhemman tyttären Stepanien kera, kumpani jäi Karjalah vuotena 1922. Konša Marina šai viessin omalta veikolta, jotta Stepanie on elošša ta on terveh, hiän varmisti, jotta Jumala on, šentäh kun vain šiitä hiän luki malittoja monie vuosie. Muamo ta tyttö ruvettih kirjuttamah kirjasie toini toisella. Marina kučču Stepanien Šuomeh, ka turhah. Tyttö vaštasi, jotta ei voi jättyä šuurta taloutta ta rakašta perehtä. Šilloin Marina piätti käyvä Venäjällä. Olkoh še viimeni matka ta viimeni vaštautumini tyttäreh kera. Autobuššin matkuajat ruvettih kyšymäh Marinua laulua vielä. Marina heti laulo vanhua hiälauluo. Muisselmat perehelämäštä heti nouštih mieleh. Kokko lenti koillisešta, Liitti linnan ikkunalla, Kaččo parrešta parašta, Kaššapäistä kaunehinta... Hänen tulija mieš Olli kävi kos’s’omašša neičyttä muutoma kerta. Enšimmäini kerta oli, konša Marinalla oli 17 vuotta, ka šilloin hiän anto Ollilla aparat – heitti häneh kintahan ta laulo joikuo. Konša Marinalla oli 20 vuotta hiän šuoštu tulla Ollin naisekši. Hiän piätti näin, šentäh kun šiänty tehtahalla ruatajan pojan piällä, kumpani kučču neiččyön näkeytymäh, ka iče ei tullun. Häistä ilmotettih Oulankan kisoissa. Marina tuli Nikitin Onton taloh. Isäntyä šilloin jo ei ollun elošša ta koko taloutta johti Okku-muamakka. Okun kera talošša eli kakši tytärtä ta kakši poikua. Šuhtehet muamakan ta moršiemen välissä heti alušta oltih pahat. Marina luati kaikki kotityöt, jauho riiheššä toičči kakšikymmentä ošua. Mieštä melkein konšana ei ollun koissa, hiän kävi tienuamašša. A konša oli koissa, ni “opašti” naista, kuin hänen muamo šano – kulakoičemalla. A Marina kešti, ruato ta šynnytti lapšie. Vuotena 1912 šynty Stepanie-tyttö, šiitä Risto-poika, a kolmaš lapši heti kuoli. Ennein šynnytykšie muamakka ta poika šamalla “opaššuškeinoin” piätettih poistua Marinašta piessa. Muamakka oli varma, jotta naisella on mušta šielu ta vain lyömällä voipi karkottua še. Šiinä Marinan käršivällišyš oli lopušša. Hiän otti lapšet ta läksi šukulaisien luokši Oulankah. Marina muisteli kuin lapšellisena hiän oli, konša ajatteli, jotta miehellä hänen elämä muuttuu paremmakši. Ka elettyö viisi vuotta muamakan talošša hiän ymmärti, jotta elämä oli kuin kontien kijašša. Hiän ei prostin šitä, jotta muamakalta kärši lapši, niise hiän ei tahton, jotta mieš tulis enši uhriksi. Marina voipi šitä ratkaissa. Hänellä n’euvottih pityä rituali kylyššä, kunne mieš tulou ilkienä kontiena ta pois lähtöy hyvävirkasena kariččana. Marina ta Olli juhlittih kultaista hiäpäivyä ta vuuvven kuluttuo mieš kuoli veneheššä, konša oli omašša lempiruavošša – kalaštamašša. Marina kuvitteli hoikkahkuo ta vähäšanaista mieštäh: “Viisikymmentä vuotta myö elimä yheššä, yhtä leipäpalaista purima. Myö rikeneh karehtelima, torasima, kuin vain emmä tappan toini toista, ka yhtä leipyä pitimä käsissä. Miula ei ollun ni yhtä ajatušta männä pois šiulta, šentäh kun još verkko šekautuu koissa, ni šelittyä še pitäy pirtistä viemättä. Kirkaš päivä ei antais toivehta, još šitä ennein ei olis pimietä yötä. Vaikka šiun kuo lomašta mäni jo monta vuotta, ka ajatuš šiulta ei lähe pois piäštä. Još pihalla on lämmintä, ni lämmintä on šiulaki, a još kylmä on, ni šieki kylmät.” Mieleššä hiän šano niitä šanoja miehellä ta ne autettih laulua tuntehellisešti. Kuuntelijat tunnettih šitä ta heijän šilmissä näky, kuin jokahini šilloin ajatteli omašta kohtalošta ta pereheštä. Marina kaččo lähellä makasijah Hellityttöh, puih ikkunan takana... “Stepanie... Onko še totta, jotta muutoman tunnin piäštä myö näkeyvymmä? Mitein näkeytymini mänöy? Mimmosekši tyttö tuli?” Šatah kertah Marina kuvitteli, kuin hiän tulou tytöllä vaštah.