Тексты
Вернуться к просмотру | Вернуться к списку
Kummua sanot!
История изменений
12 сентября 2023 в 11:22 Нина Шибанова
- создал(а) текст
- создал(а) текст: Talvel vuvvennu 1966 muamo rubei panettamah hambahii. Hänel pidi ajella Karhumägeh avtoubusal protezistalluo niidy miäriämäh. Kai olis olluh kudakui, ga astuo tiešuarassah pidi kolme kilometrii aijoi huondeksel da vie toine moine illal myöhä kodih tulles. Hyvä oli, ku liene ugodinnuh mi kyydi, vesselembi, dai ei muga äijäl varaitannuh. Ga se, midä kuulin jo enne, ei anna rauhua. Yhtes hierus naizel, kudai astui myöhä illal kodih, ei vedellyh. Häneh tartui yksinäine hukku, sen periä naizel pidi nosta puuh da istuo sie huondeksessah. Pellasti händy čamodanaine, kudamas oli žurnualu da spičkat. Kui net päittih! Häi sytytteli bumuagua palamah da lykki alah puun juurel. Muga häi jäi eloh. Muamo saneli, ku kai kahtei dai kolmei olles varaitti astuo meččiä myö. Kuibo voitat hukan ilmai orožua? Muaman varuandan nähtyy tuatto sanoi: “Avoi-voooi... Vikse ylen suuri himo on sinul čomendellakseh! Näen minä, Маn’a, kui sinä omii ajeluksii varuat”. Tuatto siirdi lahkon keitändypertin latties da nosti siepäi orožuvoil kuariččijan kiärröksen. Oijendi sen muamale da sanoi: “Täs sinul, Маn’a, merkkiraketnietsu. Vie voinan aij ois peittelin sidä, toinah konzu pädöy. Vikse se aigu on tulluh. Älä varua, Маn’a, enämbiä nikedä! Ku nähnet hukan, ammu sil kohti piäh, dai kai!”. Маn’al ihastuksis kai väit katkettih: “Stepana, kusbo enne olit? Ainos huaveilin, mi olis hyvä orožanke avtoubusassah astuo... Ga vai sit jälles, linnas, orožanke huigei olis kävellä. A nengoman pienenke piššalizenke kebjei roih, dai nygöi ni kondiedu varua en! Ga miksebo, St’opа, enne et tädä minule andanuh?” “Ga varain sinun tabua, Маn’a...” “Midä, midäbo varait?” “Ga taki mustat sen kerran heinarrel... Konzu meij än heinän vastahottai, kehveli sidä vedäkkäh, kahtu heinysuattuo tuli ottamah gospostavkoih... Yhten suaton otti, ga tostu ei hyväksynnyh, sanoi buite heiny on palanuh... А sit sinä, Маn’a, kiroit hänen muas läbi, kai lehtet lepäs säristih! Tiettäväine, sinä, Маn’a, olit oigies, konzu kirruit hänele, ku myö täytimmö kai omat “ruadopäivät”, ku heinät oli pandu suattoh yhtes päiväs, dai heinät oldih yhtes kerras niitetyt. Ga Kuz’mal pidi hindua hyglyttiä, – häi, midä ni sano – oli vastahottai!”. “Ga ei sit Kuz’mas palastu pakkunuh, minä yksikai olin oigies, hänel rodih toinegi suatto hyväksyö!”. “Gа dielo on sit, ku minä näin, kui sinä, Маn’a, haraval muadu vaste löit. А ku ollus sinul käis, Маn’a, raketnietsu, sit olizit ambunuh, ihan tottu, sen heinän vastahottajan!” Ielleh tuatto jatkoi: “Ga ičei kačo... Gu olizit ambunuh sen Kuz’man, sit eihäi olis häi yksin palanuh, ga net kaksi suattuo olis yhtel tiel mendy. Istuzit sinä, Маn’a, vuvven-toizen tyrmäs. Nengoman heinänvastahottajan periä enämbiä sinule ei annettus. Dai rahvas oldas sinun puolel. Ga gospostavkan pluanan rikkomizes, da vie, sidä huonombi, kahten suaton poltamizes, gosudarstvan elon hävittämizes, istuzit sinä, Man’a, vuottu kymmene, kui enne Stalinan aigua oli. Minä kunne olizin jiännyh? Ičego lehmiä lypsäzin? Kehnoksego se minul pidi?” “Ga tottu sanot, St’opа... Kui hyvin sinä kai maltat smiettie, kaiken oigieh ellendät... Maltatgi sinä, St’opа, huoldu pidiä...” Huondeksel akan lähtijes St’opаn potakoičči händy: “Ga yhtelläh pie mieldy, tyhjiä älä piššalistu sumkaspäi nostele, kenbo tiedäy...”. Sit astui hänenke aidassah da sanoi: “Älä varua nimidä, kai roih hyvin”. Kodih muamo tuli jo pimies. Ukko nägi oman Man’an hyväs mieles, häi nagroi čomal suul, uuzii hambahii ozuttajen. Tuatto sanoi: “Näen, mittuine čoma nygöi olet. Ga miksebo sinun sumkaspäi porohal tulou? Jokse hukan ammuit?” Pitky oli Man’an pagin, huondeksessah. Vai yhten häi peitti ukospäi, sen, ku ei kuunelluh hänen sanua olla ottamattah piššalistu sumkaspäi dielottah. A dielo rodih moine... Konzu häi meni protezistan ruadopertih, rubei pokoroiččemahes luadie hammasprotezat teriämbä, sentäh ku häi eläy hierus, da joga kerdua varuau loitos ajella, sentäh ku varuau ku hukku tulou vastan. Sih protezistu oli vastannuh, ku äijy on teidy mostu, kelle pidäy valmistua kai teriämbä da hyvin. “Ellendin”, sanoi Маn’a. Häi nägi, ku on tulluh aigu ottua sumkaspäi se, mi auttau teriämbä suaha uvvet hambahat. Astiet ruahtonke da kannateksenke da sulatetun voinke oldih sumkan pohjas. Niilöin suamizekse enne pidi ottua iäres kai se, mi oli piälepäi. Dai rodih muga, ku huolittajen, Маn’a nosti protezistan edeh oman piššalizen. Häi ei vonnuh ni smiettie, ku se nenga lyhendäy hambahien luadimizen. Protezistu kerras rubei muheloittamah da sanoi, ku jo tänäpäi luadiu jälgimäzen miäriändän da ku kai ollou hyvin, hänel ei ni pie enämbä tulla. Huondeksel lähti Маn’a laukkah leibiä tuomah. А laukalluo Pimen-died’oin ymbäri tukku akkua kuunellah, midä häi löyhkäy. Astui Маn’a laukkassah da kuundelou, midä died’oi sanelou: “Ajoin minä toizele Spirovščinale, kačon ga ni silmii en voi uskuo... Hukku viruu töllönnyh, ga karvat on palettu. Mil liene ammuttu? En tiijä. Ga se vie olgah... Palazen peräs viruu vie yksi hukku, dorogan toizel puolel kolmas... Moine rodih minul struasti! Minun regi täyzi vaste pastettuu leibiä, sen duuhu viijeltostu metril mečäsgi nenäh tulou. Vai oli kerdu... Riuhtain minä omua Pobeda-hevon längilöi dai lennätimmö kyläh! Vaste nygöi sain vähäzel hengähtiäkseh. Kui olis suaha tiediä, ken meij än kyläs ollou moine “vorošilovskii strelok”? Ottazin händy vardoiččijakse, konzu uvvessah Kumsah lähten”. Rahvas ei uskottu : “Älä, älä, emmo myö kuulluh ni ammundua eigo nikedä vierastu kyläh ei ole käynnyh”. Died’oi jatkoi: “Olen minä kuulluh, ku linnas jogahizes ammutus hukas annetah kogonazen puačkan uuttu patronua. Se on ihan toine dielo, net ei olla meijän käzil täytetyt da vahnal kuatančuvoilukal typityt patronat!” Tämän kuultuu Маn’a uvvessah unohti ukon kiellon “Älä vai nikelle nimidä sanele!” Häi harpai kaikkien edeh da sanoi : “Se on minun ruado, minä net hukat ammuin...” Da ylbienny azetui. Rahvas uvvessah luajittih mölyn, a died’oi kirčisti silmät da sanoi: “Ei voi olla! Ku nengoine pieni hondoine akkaine da kerras kolme hukkua tappas? Ei, en nikonzu usko!” A työ uskottogo? Ga ni minä en usko. Kaikes täs kirjutukses vaiku algu voibi olla tozi, kai muu on sulakuun muanitus. Tahtonetto uskokkua, etto tahto – älgiä, ga kuvas on minun tuatto, Artemjev Stepan Petrovič, viizikymmen viizi vuottu igiä. Häi oli vessel ristikanzu, ainos maltoi kummua sanella. Kuvas on se kerdu, konzu tuatto iški kihlat, maltaugo häi seizuo parrel...