Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Kui koiru rodih ystäväkse ristikanzal

История изменений

27 сентября 2023 в 14:14 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: ČUVAŠIEN RAHVAHAN SUARNU “Paha on yksinäh eliä, sanoi koiru. – Hos olis löydiä kedätah, ken olis kaikis rohkevin da vägevin... Olizin sille uskolline...” Dai lähti koiru meččäh ystäviä ičele eččimäh. Jänöi jo enne oli koirale sanonuh, ku kaikis vägevin on hukku. Dai kerras hukku tulou vastah, hambahii vai kolaittelou. Koiru sanou: – Tulethäi minule ystäväkse. – Tulen, vastai hukku. – Paha on olla yksin... Illal viertih muate kahtei pehmieel sammalele puun juurel. Yöl koiru kuuli midälienne dai rubei haukkumah. Hukku pöllästyi, painoi hännän sorkien välih da rubei koirua alevuttamah: – Ole... Ole... Vaikastu, älä hauku, kondii kuulou – sinun dai minun revittelöy. – Oletgi ehki varačču, sanoi koiru. – Olen sinuu pienembi, ga sentäh en varua. Ozutas minule kondiedu, mittuine se on, himoittas nähtä... Lähtiettih meččäh. Palazen peräs nähtäh, viruu suuri kondii... – Nečis on, ozutti hukku dai pageni, jätti koiran yksinäh. Koiru meni kondien tyveh da sanoi, ku tahtou olla sille ystävänny. Kondii kačahtih da mörähtih : – Hyvä. Ruvettih kahtei elämäh. Illal viertih muate pehmiele sammalele puun juurel. Yöl koiru kuuli midälienne dai rubei haukkumah. Kondii pöllästyi da sanou: – Vaikastu, koiru, eiga tigru kuulou... Revittelöy meijät mollembat. “Ei, piätti koiru, – tämä ei päi minule ystäväkse, ku mittumualienne tigrua varuau...” – Ozuta minule tigru, kyzyi koiru. Huondeksel kondii hil’l’azeh sanoi: – Kačo astuu, se on tigru..., sanoi dai terväzeh pageni. “Suuri elätti, vägevy. Se onnuako nikedä ei varua. Otan ystäväkse”, piätti koiru. Konzu koiru sanoi tigrale, ku tahtou olla hänen dovariššannu, tigru kodvazen smietti dai suostui. Yöl, konzu mollei muattih, koiru rubei haukkumah. Tigru hyppäi maguamas da rubei kirgumah koirale: – Vaikastu, leijon kuulou! Tulou, mollembat meijät syöy... Tigru muga pöllästyi, ga kai ei ruvennuh ozuttamah koirale, kus leijonat eletäh, muga varai. Lähti koiru yksin. Ečči, ečči ildassah, eigo löydänyh leijonua. Yöl havačui mörizendäh – mua särizöy, meččy humizou. Se oli leijon... Koiru astui sen edeh. Leijon rubei suutuksis mörizemäh, niškukarvat kai nostih pystyi. – Kenbo olet? kyzyi leijon. – Kuibo minuu et varua? Minä sinun lädžöitän. Koiru sanoi, ku tahtou olla ystävänny leijonale. – Ga midäbo, mörähtih leijon. – Läkkä minunke. Kogo päivän käveltih yhtes meččii da peldoloi pitkin, kai elätit juostih heis peittoh. Illal mendih muate tuhjikkoh. Yöl, konzu mollei muattih, koiru rubei haukkumah. Leijon suutui: – Älä, älä! Ristikanzu kuullou – tappau meijät mollembat. Hänel on kovaiänehine tulehine keppi! Koiru tahtoi tiediä, mittuine on se ristikanzu... Lähtiettih mollei leijonanke eččimäh ristikanzua. Kerras heile vastah tuli pieni brihaččuine. – Tämägo on? kyzyi koiru. – Tämä... Vai tämä vie ei kazvanuh. Lähtiettih ielleh. Sit nähtih starikan. Starikku hil’l’akkazin astui, keppi käis. – Tämägo on? kyzyi koiru. – Tämä... Vai tämä jo on voimatoi, kačo – kolmel jallal astuu... Kodvazen peräs vastattih tervehen nuoren miehen hevon selläs. – Tämä on! kirgai leijon da juokseldi tuaksepäi. Koiru meni ristikanzan edeh, heilutti händiä da sanoi, ku jo hätken eččiy rohkiedu da vägeviä ystäviä ičele. – Rubiemmo, ristikanzu, dovarišoikse. – Ga voibi, hyväl iänel sanoi ristikanzu. – Vai tiijä, minä varaččuloi en suvaiče. Illal viertih muate kahtei pehmiele sammalele puun juurel. Yöl koiru kuuli midälienne dai rubei haukkumah. Ristikanzu hyppäi jalloilleh, tembai oružan – kovaiänehizen tulehizen kepin, kudamua leijon muaničči, dai rubei koiranke yhtes eččimäh, ken heidy havačutti... – Myö kahtei nikedä enäm biä emmo rubie varu amah, sanoi ristikanzu koirale. Koiru ellendi, ku nygöi löydi vägevän ystävän, kudamal on hyvä syväin. Sit aijas koiru on uskolline ristikanzale. Kiändi L’ubov’ Baltazar