Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Lapšušajan armahat Haikol’an rannat. 1

История изменений

26 января 2024 в 14:11 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Miun šyntymäkylä oli Šompajärvi, missä mie elin enšimmäiset kuuši puolen kera vuotta. Muutettuo pois omašta kyläštä myö vähäsekši aikua kotiutuma Haikol’ah, kumpani oli yksi lähimmistä Šompajärven nuapurikylistä. HAIKOL’AŠTA TULI ŠIVISSYŠKEŠKUŠ Piämiäränä oli meččäpunkti, Pil’samo, missä tatu ruato, vain šielä ei ollun korttierie. Miän kyläh verrattuna Haikol’ašša oli miula oikein äijän uutta. Kepalta šinne vei levie peskutie kuivua jäkäläkankašta pitie, korkie männikkö tienvarrella. Meilä kotikylän ympärillä oli vain šoita ta kuušikkuo. Haikol’a jakautu šilloin kahteh ošah. Mantere oli Viärän Koštamušjärven ta Koti- taikka Haikol’anjärven välisellä kannakšella, šielä oli šeiččemen taluo ta kahekšaš huuttori. Šuari oli Haikol’anjärvellä, šielä oli 12 taluo ta kakši huuttorie Šuaren vaštapiätä. Yhteheš oli 22 taluo. Pitäy šanuo, jotta Haikol’ašša mie šain runšahašti uutta kokemušta, uutta tietuo, kuulin monta kummua, mukavie ta mielenkiintosie elämykšie. Mie miellyin Haikol’ah ihan alkupäivinä, še oli ikäh kuin toisenmoini muailma miun elämäššä, šivissyškeškuš! (kirjutukšeššani mie koroššan kursiivilla juuri niitä šeikkoja, kumpaset miula oltih aivan tuntomattomie, uušie, eriskummallisie). Viärällä oli kauppa, šielä oli kaikenmoista tavarua: ruokapuolta, makijaisie, kankašta ta äijän muuta, ennen näkömätöintä. Šuarella eli mamman tuaton čikko, Muarie-täti, hiän oli miehellä Oleksein Pekalla. Pekan poika Miihkali on Ortjo Stepanovin tuatto. Pekka ta Muarietäti elettih poikah Ohvon kera. Mäntyö pirttih miula heti pisti šilmih ovenšuunstolalla outo “kakšišarvini” kapineh. Mitä tuolla ruattaneh? Še ošottautuki separattoriksi, kumpasella erissetäh verekšeštä maijošta kerma – yheštä “šarvešta” tulou kerma, toisešta – kermatoin maito. Miät issutettih stolah, šiinä oli kaikenmoista sriäpnyä ta muuta herkkuo. Muarie-täti kučču punukkojah: – Tat’t’ana, tyttäret, tulkua šyömäh! Šeki miula tuaš kävi imehekši: mintäh tytöllä on ämmöjen nimi? Mie olin ihan varma, jotta še nimi kuuluu vain vanhoilla, niin kuin on miun Tat’t’ana-ämmö. PUKINMAITUO TA LIKBEZIE Poikkij ärveltä, minne myö kotiutuma vuuvvekši, oli kaunis näköala järvellä, loivat čuururannat, vaštapiätä šuari talon’eh ta pelton’eh. Lämpimäh aikah myö Tepon kera pität päivät törpiköiččimä järveššä, šinä kešänä mie opaššuin uimah. Harvat käynnit Šuarella aina oltih mielehiset ta iloset, šielä oli lapšie ta myö leikkimä heijän kera. Šinä kešänä šuurena yllätykšenä oli matka autolla Ul’l’anatäjin luokši Päiväkuuroh (Uhtuo–Kemi-muantiellä, 150 kilometrissä Kemistä), missä hyö elettih. Ul’l’anan mieš Petri oli tiemuasteri. Varautti autošša, kun oikein hypitti. Perillä piäsin kuitenki hyvin. Tutuššuin šeukkuni Miihkalin kera, leikkimä hänen kera, kävimä meččäh, marjah, uimma jovešša. Toini kumma šielä – šain maistua “pukinmaituo” (niin meilä Miihkalin kera šanottih), še oliki sguščonka-maitotiiviste. Perehen kohtalo oli tragini: Ul’l’ana-täti ta vanhempi Marina-tytär kuoltih evakošša vuotena 1942. Miihkali kašvo lapšienkojissa. Vartuttuo hiän myöšty Haikol’ah ta ruato autonajajana. Heilä naiseh Tamaran kera šynty kolme poikua ta elettih hyö šovušša. Talvella myö Tepon kera ušiemmin kävimä Šuarella ta šen kautti kauppah. Konša mamma anto meilä muutoman kopeikan, ni myö oštima makijaisie. Haikol’ašša talvella järješšettih aikuhisilla likbez-kurššit lukutaijottomuon poistamisekši, missä opaššettih lukomah ta kirjuttamah. Mieki erähičči kävin šinne mamman kera tai kuta-mitäki pisty miun piäh. UUŠI KOKEMUŠ Talvella 1937–1938 myö omin šilmin šaimma nähä, kuin vankittih “kanšanvihollisie” ta kokeilla, miltä še tuntuu omahisilla. Erähänä pakkaisyönä mamma kuuli jyškytykšen ulkuota tai avasi oven. Šiämeh tuppautu kolme pyššymieštä, šanottih, jotta mieheš on vankittu, pitäy luatie kotitarkaššuš. Penkottih kaikki, mitä oli huonehešša. Myö Tepon kera niise havaččeutuma – venymmä krovatissa ta värisemmä. Vankit oli jätetty meččäh, heitä kuletettih heposella. Oli naini, hänet tuotih lämmitteliytymäh. Hiän šeiso kiukuata vaššen, piälläh oli pitkä nahkatakki ta nahkalakki – heti näky, jotta hiän on tullun ulkomailta. Kun alettih penkuo tatun mečänhoitoh kuuluvie paperija, mamma huomasi, jotta hyö kuiskual’l’ah keškenäh. Lopulta kyšyttih mieheh nimie. Kuultuo miän šukunimen, kyšyttih missä eläy Väinö (šamašša talošša, pirttipuolella eli Il’l’an Ort’on pereh, vankittu oli hänen vävy). Kun lähettih meiltä, varotettih mammua, jotta ei nikellä hiiskahtais erehykšeštä, muiten arestuijah hänenki mieš. Tämä kokemuš jäi muistih koko ijäkši. Väinö vähän ajan piäštä vapautettih, ka kevättalvella vankittih uuvveštah, eikä hiän enämpi myöštyn šiltä matalta. Pil’samošta ta Kannuššuolta vankitiih melkein kaikki niin šanotut Amerikan šuomelaiset. Miän šukulaisista vuotena 1939 vietih mamman čikon, Ul’l’ana-täjin mieš, haikol’alaini Juakon Petri. Muissan, kun tatu tuli Haikol’ašta (elimä jo Pil’samošša) ta mamman kyšymykšeh: – Kuin šielä Ul’l’ana-čikko ta Petri-vävy? – vaštasi: – Petri vietih kahen pistimen välissä! Šelvä oli, mitä še tarkotti.