Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Lapšušajan armahat Haikol’an rannat. 2

История изменений

29 января 2024 в 10:44 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: HAIKOL’AN KOULU Šyyškuušša 1938 mie läksin Haikol’an internatti-koulun enšimmäiseh luokkah, kun pereh muutti Pil’samoh. Näin alettih miun opaššušvuuvvet internatissa. Koulušša opaššettih nellänteh luokkah šuat’en. Oli kakši opaštajua: 1. ta 3. luokat opaššuttih yhtäaikua, šamoin ni 2. ta 4. luokat. Luokkahuonehta oli niise kakši. Myö opaštuma Pekan Miihkalin talošša, a toiset opaššuttih Ohvon Ol’on talon pirtissä. Šielä oli ni internatti: kolme huonehta ta keittijö-ruokala. Opaštajana oli kiestinkin karjalaini mieš, nimie en muissa, a šukunimi oli Rotoni. Opaššettih karjalan kielellä, a kirjuttuas’s’a käytettih kirillistä kirjaimistuo. Vaikie oli tottuo koulun šiäntöih ta istuo liikkumatta 45 minuuttie. Opaštaja tolkutti meilä, kuin pitäy käyttäytyö tunnilla: ei šua kävellä, ei šua lähtie luokašta ilman lupua. Mie en muissa, kuin myö kuččuma opaštajua? Hiän oli roteva mieš, vakava, konšana ei koroštan iäntä, ka eikä i muhin. Mie opaššuin helpošti. Vaikiempi oli kirjutuš muštekynällä. Muštieta tipahteli pulpetilla, vihkoloih, šormet ta kiät oltih muštiešša. Mäni aikua, kuni tottuma šitä käyttämäh. Kotitehtävie šuorittima yhtä aikua, opaštajat päivyššettih vuorotellen. Illoillaki hyö ušein käytih internattih, järješšettih erimoisie kisoja, yhtehisie illanviettoja, opaššettih lauluja. Internatissa oli hoitaja-kašvattaja Ohvon Anni Haikol’ašta, oli keittäjäki. Issakan naini, haikol’alaini Stepanie šiivosi huo nehie ta pesi vuatteita. Kaikin oltih omat, karjalaiset, enneštäh tuttavat. Hyö piettih meistä hyvyä huolta. Stepanie oli kuin muamo, aina tuli apuh, rauhotteli. Kotih, Pil’samoh piäsimä vain lomien aikana. Talvella vanhemmat käytih meitä heposilla, a šykyšyllä ta kevyällä piäsimä aštumalla, polkuja myöten. Issakan talon korničašša oli niin šanottu Punanurkka taikka Lukutupa, missä piettih konserttija, vietettih pruasniekkoja, näytettih elokuvie. Enšimmäini miun näkömä kino oli Čapajevista. Myö, pienimmäiset istuma enši “rivissä”, lattiella. Alušša oli dokumenttifilmi Puškinista. Mie kyšyin Katilta: – Onko še Puškin miän (punani), vain valkie? Katti šano: – Miän on, miän! VAPUA-AJAN VIETTO Šiih aikah lapšet šuurimman ošan vapua-ajašta vietettih pihalla. Kevyällä ta šykyšyllä eniten leikkimä peittosih ta pitkähpalloh, hyppimä hyppynuoralla. Pojat kisattih kyykkäh. Kun järvi oli il’l’enjiällä, ni “luistelima” opaštajan kera. Hänellä oltih luistimet, a meilä niitä oli harvoilla. Myö “luistelima” toššuillana. Lumen lankettuo čurahtelima. Kun ei šattun olomah čunua, ni vaneripalalla, taikka ilman mitäki, vačallah, istumalla. Meijän vuattiet ta jalačit aina oltih lumešša. Internatin ruatajat, ken oli paikalla, puissettih lumet ta pantih vuattiet kuivamah. Nyt mie ihmettelen: myö emmä läsin viluštumista. Olimako myö niin karaistunehet, vain eikö ollun niin äijän virussija? Muissan vain, kun joukollana läsimä šikatautie, a toinnuttuo nakroma ta röhkimä. Ratijuo vielä ei ollun miän kuultavissa, opaštajat kerrottih meilä muailmanmenoista, esimerkiksi, fašistiloista, kumpaset liečotah šotua. Šota-aihe ikäh kuin leijaili ilmašša. Myöki yhtä mittua kisasima “šotah”. Jakautuma kahteh “otr’uatah”, (niken ei tahton olla “valkiena”). Pojat oltih komentajina, tytöt voitih olla šotamiehinä taikka “sanitarkoina”. Erähänä päivänä opaštaja kerto tunnilla puna-armeijan komentajašta, maršali Bl’uherista, kumpani muka on “kanšanvihollini”. Opaštaja käški hierie muštiella hänen kuva lukukirjašša. Talvisin joukollana kävimä kauppah. En muissa, ken juohatti meitä oštua luukkuo, miula še oli uuši kašvislaji. Illalla, kiukuan lämmiteššä paistoma luukkuo hiilillä ta šamašša i šöimä. Še tuntu niin makielta! Voit olla, še oliki yksi šuojelukeino viluštumistautija vaštah? Talvella mie toko kävin Haikol’an Kepalla, Miikkulatiätäh, hyö elettih šielä. Kerran nävin tieviereššä pikkuauton (niitä šanottih ”liššuiksi”). Še näytti miušta niin kaunehelta – mušta, kiiltävä, niin kuin peili. Mie hyppelin šen ieššä ihaššukšissani ta kujeilin. Tultuo kerroin tyttärillä. Myö kävimä piätä kaut’en Kepalla šitä kaččomah, vain še oli männyn männeššäh. Enšimmäisen luokan mie piätin hyvillä arvošanoilla ta šain palkinnon – viisi rupl’ua rahua. Koitti kešäloma, tatu oli milma käymäššä. En rupie šitä kuvuamah – kešä oli ilo- ta leikkiaikua. Pil’samošša oli klupi, ušein näytettih kinuo, kunne lapšetki käytih. Merkittävin tapahtuma oli Zoja-čikon šyntymini oraškuušša. Heinäaikana miun piti hoitua häntä, još ei šattun parempua kaččojua. Milma autto nuapuri, kumpasella niise oli pikkaraini lapši. TOINI OPAŠŠUŠVUOSI Niin vierähti kešä, tuli tuaš aika lähtie kouluh, Haikol’ah. Nyt myö opaštuma jo Ol’on talošša. Meilä tuli uuši opaštaja, Neofit Aleksandrovič Arhipov, niise kiestinkin karjalaini. Neofit Aleksandrovič oli nuori, poikamaini, oikein vikkelä ta vesselä. Hänen kera opaššuštunnit mäntih huomuamatta. Meilä lisäyty uuši oppiaineh, venyähen kieli. Miušta še tuntu niin vaikielta, šanat ei nikuin tahottu jiähä piäh. Pil’samošša kešällä omakšuin vain yhen virkkehen: “Idi k nam!” Vaikielta tuntu ni opaštajan nimi. Hiän kirjutti šen taululla ta myö laušuma iäneh. Lopulta še pränttäyty piäh. Toini uutuš – opaštajalla piti šanuo: “TYÖ” eikä “ŠIE”. Še tuntu niin kummalliselta, eihän häntä ole monta! Mäni šiih aikua, kuni tottuma uuših tapoih. Neofit Aleksandrovič vietti miän kera oikein äijän aikua tuntien jälkeh. Šivuhuomautuš: keruumatoillani mie aina kyšelin kiestikiläisiltä, onko hyö kuultu šemmoista nimie? Vaštauš kuitenki löyty: vuotena 1972 myö kollegani Nina Lavosen kera olima Murmanskin alovehella. Yllätykšenä kuulima Kolvitsan karjalaisešta kyläštä, kunne XIX vuosišualla muutti rahvašta Kiestinkin alovehelta. Šieltä löytyki opaštajan kotimua. Elošša oli hänen tuatto, Aleksandr Kuz’mič Arhipov, a muamoh oli jo kuollun. En šyvenny yksityiskohtih, vain šanon, jotta tuattoh oli ymmäläh šuatuo pojaštah niin äkillisen ta loittosen “viessin”, kokonah liikuttu ta kyynelty. Neofit oli kuatun Kurskin taisteluissa. Šen jälkie Aleksandr Kuz’mič meitä käytteli kaikkiella – merellä kalaštamah, hilluo poimimah. Vain meilä oli vähän aikua, piti keritä toisih ašutukših. Talvella järvellä, Šuaren lähellä laškeutu lentokoneh. Še oli tosi kumma! Koko kylän rahvaš juoksi šitä kaččomah. Kuoteltih käsillä, ihmeteltih, mit’ein še pisyy ilmašša eikä lankie muah? Oli yksi lentäjä, mitä lienöy šelittän – totta še oli minih pätövä šyy. Lopulta jiätih vain mušikat. Muutoman tunnin piäštä lentokoneh nousi ilmah, kierti ympäri Šuaren ta lenti ielläh. KUJEHUKŠET VÄHETTIH ŠOVAN ALOTTUO Internatissa kekšittih uuši kujehuš, hypintä šänkyllä. Kun ne oltih puuhiset, ni ušein irtauvuttih šänkyn pohjat – “šänky ryšähti”. Meitä lujašti kiellettih. Kun ei keritty korjata šamana piänä, ni rikkoja makasi lattiella, šänkyn alla. Mieki kerran makasin lattiella. Kun šänky ryšähti, mie livissin pakoh. Oli myöhäni šykyšy, peittäyvyin vičikköh. Jo pimeni. Kuulen, kun milma kučutah, vain en ruohi vaššata, väräjän vilušta. Lopulta löyvettih... Šen jälkeh mie enämpi en hyppin. Šamoin kuin iellisenä vuotena illoilla kisasima luokkahuonehešša, miän kera aina oli Neofit Aleksandrovič. Kaikki kujehukšet vähettih, kun alko talvišota (30.11.1939 – 12.03.1940). Še koški meihki, lapših. Ušiempien tuatot jouvuttih rintamalla, miun tatu niise. Myö ušein itkimä, varasima, jotta hiät tapetah. Meilä šelitettih, jotta Neuvoštoliiton šotilahat puoluššetah Isänmuata. Kerrottih kaikenmoisie kauhissukšie, kuin julmašti vihollini kohtelou rahvašta ta šotavankija. Šinä talvena pakkaset oltih erittäin kovat. Haikol’an kautti matattih šotajoukot, minne ta mistä, šiitä myö emmä ollun perillä. Ušein opaššuš keškeyty, kun šotilahie šijotettih luokkahuonehih. Šuurin oša heistä oli šinelilöissä, jalaččija en muissa, oltihko heilä kuatančat vain šuappuat? Jo koitti kevättalvi – päivät pitettih, paisto päiväni. Kohta tuli iloviesti: šota loppu! Myö vuottamah tuattojana. Šattu niin, jotta miun ta potruškan, Katin tuatot tultih Haikol’ah kevätlomua vaššen. Niin myö yheššä tuattojena kera läksimä Pil’samoh. Oli šiinä iluo ta hyvyä mieltä koissa. Teppo hyppäsi tatulla kaklah. Mamma šepyäy ta itköy. Alko tuaš rauhallini elämä. Emmähän šuattan arvata, jotta ruttoh alkau monta kertua kauhiempi ta pitempi šota. Opaššušvuosi piätty hyvin, ieššä oli kešäloma. Zojalla täyty vuosi, hiän jo käveli, niin jotta jo oli helpompi hoitua häntä. Uuši opaššušvuosi alko Kannuššuolla, šinne oli lyhyömpi matka ta muantie, harvaseh ajeltih autot. En rupie kertomah šen vuuvven kouluh käyntie, vain šanon, jotta monet meistä piätettih, jopa vannottih: “Kouluh enši vuotena emmä lähe!” Olot internatissa oltih kamalat – kylmät, likaset huonehet, lutikkua, russakkua, täitä. Oli nälkä, ruoka mavutoin, niukka. Kaikki ruatajat oltih vierahat ta karjalakši ei paistu. Opaštaja vain oli karjalaini. Opaššuš muuttu šuomenkielisekši. Kirjaimet uuvvet – latinalaiset. Kaikki oli toisin, kuin Haikol’ašša. Šielä myö olima kuin koissana, kuin “Jumalan kainalošša”. Passipo haikol’alaisilla, aina muistelen heitä, miän huoltajie, kiitollisuolla ta ilomielin. Šeki oppivuosi kuta-kuinki piätty. Tiettäväini, kouluh meijät olis työnnetty šeuruavanaki vuotena, vain šitä ešti Šuuri Isänmual lini šota. HAIKOL’AN ELVYTTÄMINI Tämänmoini kertomuš Haikol’an kyläštä vuosina 1937–1940. Haikol’a on miula kallis ta armaš paikka, missä mie šain äijän uutta tietuo, uušie kokemukšie, “kuulin kummie, näin imehie!” Kylä oli meilä, šompajärviläisillä lapšilla šivissykšen keškukšena. Emmähän myö muuvvalla ollun vielä käynyn. Haikol’a, šamoin kuin šuurin oša Karjalan kylie, pikku hil’l’ua šammu. Vuotena 1977 še oli poissettu luvetteloista. Miän kirjailija, klassikko Ortjo Stepanov vuotena 1975 šai viessin, jotta hänen šyntymätalo on ilman ikkunoja, kaikki huonehkalut on viety taikka rikottu. Ortjo šuuntautu kyläh, alko korjata taluoh ta eli šielä kešäajat pityäkšeh kylyä ta kotitaluoh kunnošša šekä ruato šielä elämän loppuh šuaten. Haikol’ašša hiän kirjutti šuuremman ošan tuot tehistah. Kylän huoltotyötä ruvettih jatkamah Ortjon poikah Miihkali ta min’n’ah Ol’ga, ta vuuvvešta 1999 hyö kokonah paneuvuttih täyvellisešti elvyttämäh Haikol’ua. Näijen melkein 25 vuuvven aikana on šuatu aikah mahotoin miärä kaikenmoisie uutukšie ta kekšintöjä. Vuotena 2004 järješšettih Ortjo Stepanovin šiätijö, šyntymätalošša – Ortjolla omissettu musejo, missä on nyt etnokultturini keškuš, rakennutettih taloja, nimenomah Ohvon Ol’on, ämmöh Annin šyntymätalo, šuuri konserttitalo, missä pietäh kyläjuhlie, festivalija, tapuamisie turistien ta kyläläisien kera. Niin šanottu Onton talo korjattih ta šijotettih kylän musejo. On järješšetty monta tutuštumisreittie, šuau kuunnella karjalan kieltä, musiikkie. Šuurešta panokšešta kylän hyväkši Stepanovit on šuatu kunnivopalkinnon Europa Nostra -järješšöltä. Piätehtävänäh hyö pietäh Vienan karjalaisien kielen ta kultturin šäilyttämistä ta popularisointie. Miihkali on johtajan virašša, Ol’ga on hänen apujohtaja. Nyt tähä työh on yhtyn ni heijän Art’om-poika, Ortjo. Stepanovien kaikista šuavutukšista on vaikie kertuo lyhyöšti, niistä on kirjutettava erikseh. Toivotan heilä voimie ta tervehyttä šekä ainaista työintuo heijän arvokkahašša työššä!