Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Se andau tiediä nygöi

История изменений

06 марта 2024 в 11:09 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Olen vieljärveläine inehmine, Ven’an Karjalah rodivunnuh da tässäh vaigu täs elänyh. Ilonnu on lapsi perehes -kilbukirjutukses sanelen omis juuris, mustelmis da muamankielen tilas minun elaijas. KARJALA DA VEN’A RINNAL En hyvin musta midä kieldy rubein pagizemah ezmäzenny: karjalua vai ven’ua. Vikse mollettiloi, sendäh gu vahnembat ruvettih talumah minuu päivyhoidoh jo seiččeikuuhizennu. Päivyhoij ot oldih ven’ankielizet, kois paistih vaiku karjalakse. Mustan hyvin vai sen, ku opastuin lugemah ven’akse nenga viizivuodizennu. Lapsien päivykoin ruadai istutteli minuu kruugan keskeh pienel stuulaizel, andoi käzih suuren Karel’skije skazki -kniigan da kyzyi lugemah iäneh toizile lapsile. Luvin kodvin. Silloi en tiedänyh, ku on olemas vie karjalan kieli dai muite kielis nimidä en tiedänyh. Päivykieli kazvajes da opastujes oli yksisama – ven’a. Karjala oli kois libo päten sanojen, oma kodi oli Karjala. Muudu “Karjalua” minä en tiedänyh, ei meile školas sidä opastettu. Eigo karjalazien histouriedu, eigo karjalan kieldy. Se myös andau tiediä tässäh… Vahnembat ainos paistih minunke karjalakse kois. Školah, ven’ankielizih opastuksih kävves, mustan, oli moizii vuozii, konzu en tahtonuh vastata heile karjalakse. Ei vikse tahtondois viga olluh, vai sit, ku ven’an kieli oli äijiä vägevembi karjalua. Piin sidä elaigah enämbäl pättäväkse, sendäh ku minunmoizet školas kaikin paistih ven’ua. Vahnembat paistih minunke kodikielel, minä vastain heile škola- da kniigukielel. Luvin sil aijal kovah da suvaičin ven’ankielizii kluassiekkoi. Kiännyin pagizemah karjalakse omien vahnembienke jo školan jälles, lähtiettyy opastumah Petroskoin yliopistoh. Silloi ellendin hinnan karjalale da vie sen, ku en ruvenne pagizemah kois unohtan oman kielen. Midä hätkembän pidi olla Petroskoil, sidä enämbäl tavoitin paista kodih kävves karjalakse. Ven’an kieli on minule toine lähäine kieli, suvaičen kirjuttua tekstoi ven’aksegi. Žiälöičen vai sidä, ku školaopastuksis ei olluh mahtuo pidiä kahtu kieldy rinnal – karjalua da ven’ua, sidä, ku karjalakse en suannuh lugie da kirjuttua. Minä jo myöhembä ellendin, ku enimistö školas ollah karjalaizet, kui opastujien, mugai opastajien keskes, da hyö maltetah karjalua. Školas kaikin olimmo rouno ven’alazet. RUISNIEMEN PEPPI Olen aiga ozakas, ku sain kazvua suures perehes, noudajen karjalazii perindölöi. Minun vahnembat ollah 1930-vuoziluvul rodivunnuot, elimmö vahnoi, nygöi jo harvinazii elaigutaboi. Muaman da tuatan elaigu oli jygei, kuigi heijän vahnembien. Ruadajat, tirpačut da hyvin organizuitut rahvas – muga minä sanozin heidy. Omis vahnembis minä näin, mi se on jygei ruado da vastus. Meidy lapsii harjaitettih fyyzizeh ruadoh aijoi. Lapsusaijan mustos on se, kui himoitti ägielöil kylbie kezoidu päivän kaiken, a pidi kuokkie pelduo libo pyzyö suol kerätes šl’uboidu. Olla suol räkel päiväl muhoit da kaikenmoizet elävät täppiämäs – seiččeivuodehizennu lapsennu pidi sih harjavuo, itkemätä da patistumata. Sebo on kogemus. Eräs moine lapsusaijan mustelu. Pošti joga kezäildua pidi eččie da suaha kodih boššii. Libo yhty, libo tostu – heidy, karvua, meil oli äijy. Päivät lambahat ičepäiviidäh oldih pihal, mečikös. Illal ei kaikin tuldu kodih, pidi eččie. Maamo andoi minule keräl palaizen-toizen leibiä. “Bošši la leivän peräh iče juoksou, sinä vai vietä!”, käski häi. Käveltes da eččij es minä ehtildih iče syvvä net leivät, da konzu piävyin bošših, vieteltävy kodih jäi leivätä. Minul nimidä muudu ei jiännyh, vai oppie hyväl sanal suaha žiivattua lähtemäh. Se ozavui pahoi, bošši seizoi statui rouno da vai n’uusteli minun leibykobrii. Sit minul tuli tartuo sarviloih da ičeväil vediä sidä kodih päi. Palan viettyy istavuin huogavumah, dieluo puaksuh oli itkussahgi. Piäs ei olluh ajatustu tulla kodih bošita. Sit väzynyh maamo lähtöy sidä iče suamah, a maamoo minä ainos žiälöičin. Häi päivän kaiken juostozil ruadoi kodiruadoloi, a yöt oli kaz’onnois ruavos. Konzu minun maamorukku magai lienne? Konzu sain lugietukse karjalakse Astrid Lindgrenin “Pepin”, hämmästyin kovah. Äijät mit kohtat vihjattih omah iččeh. Ruskeitukkaine kaheksavuodehine hoikkaine tyttöine rippuu suuren puskičun bošin sarvis da pagizou senke. Tukat jo levälleh, sorkat ligahizet da satateksis, iče hiestynyh da väzynyh. “Ristikanzan žiivattu, Bor’ka, ole moine hyvä, läkkä kodih. Mama vuottau. Meij än jo kaikin illastettih, a minä täs sinunke olen. Dai lambahat tahnuos jo syödih. Tänäpäi ildazekse minä näin heile oli leibiä da kapustan lehtie. Konzu piäzemmö kodih, minä annan sinulles kaksi suurdu palua leibiä. Ei, kolme palua annan! Dai kapustua pellolpäi tuon. Ynnällizen kerän. Vai läkkä!” TUULIVIČAT, SABLAHAT DA VALMIS SUABRU Heinargi. Juuri se jätti kaikis musteltavembat päivät meijän taloin ruadotavois. Rubein käymäh heinäl yheksävuodizennu. Sidä enne minun ruado oli varustua evähät heinarginiekoile: maij ot, leivät, jäičät, kalat, suolat… Net syödih niityl. Da vie minun ruado pienenny oli punuo tahkojalgoi. Tuatto hivoi stoikkien terii pihatahkol, a minä punoin, ku tahkokruugu ainos pyöris yhteläzesti. Punuo tuli hätkin, käit väzyttih, rožat ruskottih. Ližäkse terii hivottih jo niityl, kovažimil. Tuatto luadi minuh niškoi pienet haravaizet. Minul oli sen verdua hyviä mieldy, ku en tahtonuh ni azettuakseh huogavumah, liikutin, šiebloin da haravoičin heinii päivät läbi. En tahtonuh uuzii bobazii ičelleni, huaveilin pienii haravaizii. Heinargi meijän perehes oli toinah kaikis tärgevin aigu, kudamah varustuttih vagavah. Heinarren kauti minun piäh tuli äijy vahnua sanua da kaikenmostu pruamuzlua. Tiijän nygöi hyvin, ku ni yksi askel, ni yksi liikeh, ni yksi čuassu ei olla heinarren aigah pietyt sudre. Tuattoni tiezi kai da kaiken. Konzu pidäy allata niittiä, konzu luadiu vihmat, kunne on parembi luvva heinät, konzu net suaha kodih. Häi maltoi organizuija joga ruadopäivän da joga ristikanzan – ken midä ruadau da kelle mit brujat kädeh andua. Minä rubein suattuomah onnuako kymmenevuodizennu. Ezmäi luajit “suaton perzien”, sit sen mugah lad’d’uat kuivua heiniä da painelet niilöi alahpäi. Kaikis vessel oli kannella heinysuattoloi sablahil (kaksi pitkiä keppuo, kudamien piäl pannah heinysuatto ku tuvva se luondukohtal). Ezmäi pyzyin suaton tagan, sit jo pandih edeh kandamah. Vessel ei olluh vai silloi, konzu suatto sablahil kandajes kuadui. Sit uvvessah pidi kerätä heinät. Luadie hyvä sablahien piäl pyzyi suatto on nero. Muhoit, čakat, tihit, kärbäzet, amboit, kimalahet – kaikin purtah omah luaduh. En varua niidy niyhy. Oma n’olgi auttau. Suurendellakseh da vinčistelläkseh ei suannuh: minä hyvin tiezin, ku muamo da tuatto ollah äijiä jygiembäs ruavos migu minä, hyö ollah enämbäl väzynyöt, a illal muamal pidäy vie kodižiivatat kaččuo. Minul oli vahnembii ylen žiäli, sendäh kiirehtin luadie enämbi ruaduo, ku heil vähembi puuttus. Muga minä sie lapsennu abrikuičin pienel haravaizel ruadajes. DIED’OIT-PIÄLIKÖT Died’olois kuulin lapsete sen verran, ku heidy kunneto kiini otettih. Smietin, pahan ruandois otettihgi, eihäi sudre voidu. Huijustelimmos died’oloi, en tavoitannuh ni liigua kerdua kyzellä heih nähte vahnembil. Vai kazvahuu tiijustin, mi se on “ottua oigevuolleh”. Minun mollettiloi died’oloi otettih oigievuolleh. Fed’a-died’oidu Pul’čoilan kylänevvoston piälikön virras olles taluttih “pitkih stolih” vuvvennu 1941, ihan voinua vaste. Mugai jäi kodih tulemata. Häi puutui Belomorkanualal da jo vuvvennu 1942 tuli kuolenduviesti hänes. Minun tuatto tiedäy vai sen, ku died’oi ei hyväl sanal kerran mainičči Stualinua toizien kuulten Pul’čoilan kluubas, kus rahvas piettih 1. oraskuudu. Toine died’oi St’opan sil aijal oli Mäin kylänevvoston piälikkö. Händy viäritettih yhtevyksis suomelazienke, mindäh sendäh nuorete sluuži häi Kondulois, kus raja meni. Kaheksatostu vuottu St’opan-died’oi vietti GULAG:as Kazahstanas. Siepäi kerran puutui pajeta da piästä kodih Mägilöih. Tossu piän otettih uvvessah, vai kylyh ehti kävvä. Jälles kiiniolendoi died’oi piäzi kodih, ga jäi elämäh yksinäh pieneh mökkizeh. Omas elokses GULAG:as ei sanelluh nimidä. Vai sen: “Koirii sie parembi piettih.” Myöhembi St’opan-died’oidu reabelitiiruittih, tarittih fatieru linnah da jen’gat. Häi kieldävyi elolois. Vie tässäh en voi uskuo, ku mostu kauhiedu oli meijän perehes. Olen kazvanuh nägemätä kerdua mollettiloi died’oloi, ga vastebo nygöi rubein tundemah, kui syväh omien lähäzien oigevuolleh otandat mendih. Net ollah veres rouno. Minuu omat sanotah St’opan-died’oin koupiekse, kui ulgonävöl, mugai paginoil. Häigi oli ruskeitukkaine. En voi prostie. Se andau tiediä nygöigi…