Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Vienalaisien tärkeimmät kulkun’euvot

История изменений

06 мая 2024 в 14:58 Нина Шибанова

• изменил(а) заголовок источника
  с Oma mua. № 15
  на Oma mua. № 16

06 мая 2024 в 14:20 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Venehjärvi, Kentjärvi, Latvajärvi, Alajärvi, Pistojärvi, Kivijärvi, Ponkalakši, Jyvyäläkši, Pirttilakši, Akonlakši, Nurmilakši, Vuokkiniemi, Kantoniemi, Hirvišalmi, Ruokošalmi, Vuokinšalmi, Tollonjoki, Pistojoki, Kivijoki – tämmösie oli ennein kylien nimijä Vienan Karjalašša. Näijen nimien mukah myö voima piättyä, jotta kylät oli muinoin ilmeššytty järvien ta jokien lähellä. Järvet ta jovet jo ammusista ajoista oltih kulkuteinä, šentäh kun muanteitä melkein ei ollun. Niitä oli vaikie rakentua ilman konehie. Maičči kyllä kulettih, no vain aštumalla tahikka račulla. Kärrylöilläki oli hankala liikkuo šillosie teitä myöte. Muašto ei ollun kovin tašani: šattu pitkie šoita, rämeikköjä, kallivoja, jokija. Šoista poikki rakennettih kapulašiltoja, jotta rahvaš vois vaikka aštumalla piäššä šuon toisella puolen. Toini asie oli kun šouvettih venehillä järvijä ta jokija myöte äijyäki vähemmällä vaivalla. Miän šeuvut ollah järvien ta jokien mua. Luontoki tiälä on erittäin ihana: valkiet kešäset yöt, rannoilla šuorat kuin kynttilät jättiläismännyt ta herttaset lehtipuut. Ilma on aina puhaš ta tuokšuu pihkalla. Jo muinosista ajoista alkuan ihmini on valinnun ičelläh elinpaikakši nämä järvien lähellä olijat kaunehet aukiet paikat, alankot ta termärintiet. VENEH MONEŠŠA TYÖŠŠÄ TARVIS Järvilöistä ta jokiloista rahvaš šai runšahašti kalua. Lähisistä mečistä löyty hyvie marjapaikkoja. Mečäššykšelläki ei ollun viimeni oša. Joka talošša tärkeimpänä kulkuvälinehenä oli veneh. Joka paikkakunnašša oltih omat venehmuasterit. Hyö otettih oppie toini toiseltah. Venehie tarvičči kaikenmoisie: šuurie painovenehie, nuottavenehie, uittovenehie ta venehie kotitarpehie varoin. Muasterit tiijettih mimmosista lauvoista venehie luajittih, mimmoni pitäy olla veneh käytöššä. Venehen piti olla luja ta kepie šoutuas’s’aki, jotta ne keššettäis tyynellä tai tuulella, niillä toičči piti koškija laškie ta painuoki kuletettua melkosittain. Još veneh oli keilakka vejen piällä, šillä ei ollun mitänä virkua. Airot ta huoparit luajittih šemmoset, jotta niitä olis mukava pityä kiäššä. Hankavičatki kyhättih kunnolliset, jotta ne keššettäis pitälti ta airot hyvin liikuttais. Venehissä piti olla kunnošša tel’l’ot, pentturit, lauvatki venehen pohjalla. Venehie oli pienie ta i šuurie. Pienemmissä venehissä aina oli yksi tahi kakši šoutajua, a šuurissa kuormavenehissä niitä oli parittain, nellä tahi kuuši. Joškuš kulettih ni puriehissa. Kun tultih kotih matalta, veneh šouvettih valkamoh, šiitä pualikkoja myöte vejettih mualla, avattih tullireikä ta piäššettih vesi, još oli keräytyn. Venehie staraitih pityä aina hyväššä kunnošša, joka kevät niitä tervattih, šamoin tervattih airojaki ta huoparija, jotta ne pisyttäis kepeinä. Toičči alajärviläisie kučuttih tervakupeiksi, šentäh kun hyö äijän käytettih tervua. Šiinä kyläššä monešša talošša oli ušiempi veneh. Niin kuin toisissaki kylissä alajärviläiset tervattih vielä šukšie ta rekijä, no kun havumeččyä oli vähän, kašvo enimmäkšeh lehtipuita, ni tervua piti oštua toisista kylistä. Šenki veššan piti aina olla kunnošša. Veneh oli tarvis monešša työššä: šillä käytih verkkoja laškomašša ta lappuamašša, veneheštä onkitettih, uissatettih, vejettih nuottua. Venehillä käytih marjah, šieneh, lehtimeččäh, venehistä kerättih lummehta, kortehta, kaislua, ruohuo. Heinämaita oli vähän, šentäh šiivatoilla paššasi kaikki. Kalojen totkutki kuivatettih listojen piällä kiukuašša ta šiitä huuhmarissa šurvottih jauhokši. Šen jälkeh šitä lisättih lehmän juomiseh. Venehillä vejettih heinyä, halkuo, juonnettih rahvašta, käytih ativoissa ta pruasniekoissa. Vienan Karjalan joka kylällä oli oma pruasniekka. Esimerkiksi, Akonlahen juhla oli Petrunpäivä, Koštamukšen – Stroičča, Jyškyjärven – Enšimmäini Pohročča, Luušalmen – Miikkulan päivä, Šompajärven – Äijäpäivä, Vuonnisen – Makovei. Näih pruasniekkoih rahvaš valmistautu kunnolla: šuurella pešulla peštih pirtit ta kylyt. Lippahista noššettih pruasniekkavuattiet, sriäpittih hyvyäparašta: paissettih kakkarua ta šulččinua, kalittua, šankie, kalakukkuo. Šiitä lämmitettih kyly, käytih kalmismualla, muissettih omahisie. Vierahat muista kylistä keräyvyttih pruasniekkoih. Pitkie matkoja toko venehillä šouvettih. Rajakylistä oli melkoni matka Uhtuoh tahikka Kemih. HIIHTOTAITO OPITTU PIENEŠTÄ ŠUAHEN Tärkienä kulkun’euvona oltih ni šukšet. Talvella ei piäššyn pirtistäki, još ei ollun šukšie. Lapšie jo melko aikaseh opaššettih liikkumah šukšilla. Šukšie niise kotimuasterit luajittih. Vain pohatat ta varakkahammat niitä voitih oštua. No kuitenki šukšie oli joka talošša. Kyläštä kyläh ta koista kouluh talvella kulettih šukšiilla. Virkamiehetki pitkie matkoja komennukšilla matattih hiihtämällä. Tämmösie juttuja muisteli joškuš Matti Pirhonen, kun käveltih šukšilla kouluja tarkistamah. Oli, tietyšti, vaikie. No ihan pieneštä šuahen hiihtämini anto hyvie tulokšie, meijän piirissä jo ammusista ajoista šuaten on ollun hyvie hiihtäjie: L’udmila Lukina, Viija Malikina, Päätalon vellekšet, Marija Korkkojeva, Vasilii Kirillov, Darja Malikina, Vasilii Jaakkola, Marija Karhu ta monet muut. RAHINVETO PIÄELINKEINONA Talvella vienankarjalaisilla tärkienä kulkuvälinehenä oli vielä reki. Ennein melkein joka isännällä oli šuuri pereh: lapšie viisi-kuuši, vanhukšet ta iče isäntäväki – kaikkie piti šyöttyä-šuorittua. Omua leipyä riitti vain Uuteh vuoteh šuate. Šiitä ruokua täyty eččie toisista paikoista. Ušeissa kylissä piäelinkeinona oli rahinveto. Rahtie vejettih Murmanskista šuate, šentäh kun šinne käytih šuuret laivat Enklannista, tuotih ruokatavarua. Karjalašša oli šuuri puuteh leiväštä. Šentäh Murmanskista vejettih enimmäkšeh jauhuo. Joškuš šattu niin, jotta kylä oli ihan tyhjä miehistä, kaikin oltih rahinvevošša. Näin šattu kun Tiirošša kävi Ilmari Kianto ta vuotena 1894 I. K. Inha. Kaikki miehet oli mänty rahinvetoh Kieretistä, Vienanmeren rannikolta. Jauhuo vejettih ni Onegantakasista kylistä, missä piettih jarmankkoja, vejettih Novgorodista, Šuomešta. Heposet jauhorekien kera kuletettih tietyšti toistaki tavarua, matattih aina talviteitä. Ne oltih kešäteitä šuoremmat. Tiet aukeilla paikoilla (šoilla ta järvillä) aina viehkotettih, jotta heponi ei ekšyis, pisyis kovalla tiellä. Yheššä rahtireissušša aina oli ušiempi heponi, šillä još šattu minih onnettomuš, ni toiset voitih auttua. Rahtie vejettih rekilöillä, kumpasih oli luajittu laijat. Kešän ajakši ne korjattih latoloih tahikka sarajoih. Pakkasella tai vihakka-tuulella rahtimiehien piti kulkie rejen jäleššä pitkie taipalehie, jotta pisyö lämpimänä, muitein reješšä voit kylmyä slönkykši. Rahinveto kyllä ei ollun helppuo hommua. Rahtie vejettih poroloillaki. Tiirošša aikoinah oli noin 2000 poruo. Rahvaš peltojaki kynnettih isäkköporoloilla. Poroja piettih Pistojärven kylissä, Röhöššä ta muissa paikoissa. Šotien aikoina porot hävittih. Nykyaikana liikennehvälinehet ollah tietyšti paremmat – mouttoripyörät, autot, traktorit, lentokonehet. Tietki ollah toisenmoiset. A rahvaš on niin kuin enneinki hyväntahtoni, ruataja, vaikeissa jutuissa valmis auttamah toisie. On hävitty ne kaunehet kylät, missä aina vuotettih omie eläjie kojin lämpimät šeinät, kuuma kyly järven rannalla, valkamošša veneh, pirtissä leivokšien tuokšu ta kalakeitto kattilašša. Hyvä, jotta niijen kylien nimet on šäilytty rahvahan muississa.