Тексты
Вернуться к просмотру | Вернуться к списку
Perusteh
История изменений
26 июня 2024 в 16:23 Нина Шибанова
- создал(а) текст
- создал(а) текст: “Ristikanzan pidäs joga päivy kuulta hos yksi sävelmy, lugie hyvä runo, nähtä hieno kuva i gu vie toinah sanuo mielekäs sana”. Net ollah germuanielazen muailman kuulužan ne roniekan, kirjuttajan J.W. von Goethen (Göte, 1749–1832) sanat. Gu kirjavua kanua on selgiedy sanua. Omua tiedy polgii neroniekku hol’nii. Ozakkahannu on ozakkahasti olla. Ga ei kannettu vezi kaivos pyzy, ei ni annettu mieli piäs. Ei todevuta kai aihostukset, jiäjen vaiku toivehinnu, gu rattahih syvitäh puaksuh kangie, tuhmah tabah pannah kampiloi. Pädis se panna tiähtile. Ristikanzan sydän da meren pohju ollah tundemattomat. Mielikandu on gu nuaglu: kebjei kirmieh iškie seinäh, jugei siepäi kiškuo iäre. Kirjutandal voi keksie ynnällizii omii muailmoi. Mielinmiärin. Bumuagale kirjutettuu et kirvehel leikkua. Sulal sanal syötetyl leppeisanazel suruh sordunuol, mugaže n’uattisuul, kobusuul, sežo näivistynnyöl gryhniškö vahnačul kirvotut sanondat, sanat runošäigehis sijazet lövvetäh raden’n’al joudavikkastu raččuo käyttämättäh. Kirjuttamine on kanualu ajatuksien da tundoloin välil. Jogahinehäi meis on keksii, luoju omua luondehtu myöte. No vastinehennu voi olla huigientundo roindua myöte. Ga rohkevus ei kerras tule, sidä pidäy kazvattua. Runo suuruoh kaččomattah on pitkän ajattelun paikku. Sen luadimine trendiy kypsenemisty, smietindiä, hairahtustu, pettymysty, ärzytysty, kous ajatuksis on täyzi segavus. Kuni runos ei tule putilline tevos. Ga olgah vai tahto, maltogi roih. Jogahizel pidäy soudua omil airoloil. Ei vai hairahtukses veneh tartus karih hätkekse. Himoitannou korgiele, alla alahači, gu loitokse, alla lähembäči. Joga himol ollah omat rajat. Nero kazvau vaigevuksien keskel. Tie ei, kerro kulgijale, mi vuottau matkan piäs. Sananlaskuloi myöte. Runol suau suattua nägevih vigakohtat tuondal net tevon ehtokse, elostella sanoil, ruadua kahten kattilan keskes (i teile, i meile. Onhäi mostugi), pačkahtuttua itkuh, nagrattua kuolendassah rahvastu. Nagro kiihtyttäy verenkierduo, pönnistäy rindua, karahtau hermoloi, puhaldau hämähäkinverkot aivolois i luadiu kogo elimistöle uvvistuksen, suuren kabrastuksen. Rounogu vuonal syvysvillan libo jänöil talviturkin. Nagrajan suuh on parembi kaččuo, migu viet i veret itkijän. Runos joga sana painau da merkiččöy. Sananjärjestysgi piättäy äijäl. Runošäigeheh ei päi joudau sana, ni liigu tavu. Kirjuttua voi mistahto, ga ei kuitahto. Ei vai runokse huavatus tekstas tulis haikostustu tartučču aziitekstu, min kaikkien runorivilöin loppuiänet ei ole sovittu, riijelläh keskenäh. Oman aitan tiedopuurnun tyhjettyy ammuldua uuttu tieduo tapahtumil rikkahis eloksen argipäivis, griezulois, kodoimuan luonnon runohuos. Kuvailla runoillen hierun elostu kielel purjehtu nostajen. Unetgi voijah andua äijän mielikuvua. Šeikkua, juondehtu. Hos sanotannehgi, ken undu uskou, se pilvesty varuau. Ližävytty parahasti pidäs eččie leveilabaharavanke, imijen pädeviä tieduo gu rouskusieni vetty hienozeh vihmundan aigah, pannen sen hambahan koloh. Hommailles yhteltiedy ičegi ounastut. Onhäi virret da runot keräilty. Kalevala-eepossah vähiä vajai kogonah karjalan- da ižorankielizien r unonpajattajien pajatettuloinnu. Runon piästyttyy ilmah lykykkähäh luaduh, sen kirjuttajan vaikkiessah veri rubieu soudamah suonilois, pul’su segavuu, silmien läpetys, gu päivypastos läimäi järven pindu, tuou ilmi rajattomua iluo, leviedy korvas korvah lumovuttavuo muheluu, ičevarmuttu. Ozakkahal kukoigi muniu, ozattomal i kana heittäy. Rohkenizitgo sinägi, roikkah mi roikkah, harpata korgien varavokynnyksen piäliči kummallizeh, mieldykiinittäjäh runomuailmah omah regeh vedäjäh? Gu kehtannet. Himo vägie andau. Algu käis, loppu jumalas. Pizar pizareheh – luhtaine jällel. Askel – i se eisto edehpäi. Pahale potakoiččijua löydyy, hyväle työnyttämäh vähä on. Halgi ilmois. Aiven.