Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

STUANOVOINE. 11. Frantikka

История изменений

26 июля 2024 в 11:39 Ирина Новак

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Vas’a i vielä puoli¦kymmendä brihas’t’a šuatettih Pet’ua Gnezdovalla šua, šuatto händä i pikkarane koirane, kummasta Pet’a kučču Frantikakši. Koirane oli muštua muastie, pitkä¦villane. Pet’ah hiän šiduoči Zaluazinan MTS-ašša. Gnezdovalla voinah lähteih vielä moni brihua, heinke i yhty Pet’a. Lieni aiga Pet’alla erota koirazešta. Hiän kučaldi Vas’an, šai šalkušta piiruan, ando Vas’alla. – Vas’a, mie šiula podarin Frantikan, hyvä tovarissa šiula lieu. Konža myö lähemmä Tolmaččuh päin, šie koiras’t’a pijällä kodvane i anna palaziin piiruada, hiän šiunke i lähtöy, miuh vielä eu kerrin äijäldi priviknie. – Hyvä, – ihaštu Vas’a, – ka vain koissa ruvetah haukkumah. – Niät, hiän on pikkarane – vähä šyömistä pidäy. – On¦go emäččy, ali uročču? – villoista ei nävy. – Uročču, uročču, – Frantikka. – ravahti Pet’a, tavottuas’s’a gnezdovoizie. Vas’a harvazeh luokši palazie Pet’an piiruašta koirazella. Koissa, konešno, ni Vas’an buabo¦h, ni muamo¦h ei ihaššuttu koirua, ruadi oli vain Kattine. Muamo¦h šiännykšissä käški: – Vie koira Iivan¦-¦velleh, ana šielä eläy, raz Pet’a mis’t’¦ollou toi. Millä myö šyöttämäh rubiemma? Možo iččiellä lieu nällällä olla. Vas’a bullistu, muamolla¦h vaštah nimidä ei šanon, otti koirazen yškäh i vei tahnuoh. Tahnuošša matka¦lauvoin alla uglazeh levitti olgie, venytti Frantikan, silitteli: «Frantikka, veny hil’l’akkazeh – elä haukku. Mie šilma rubien šyöttämäh». Koirane nouzi i kaččo muštazilla šilmäzillä Vas’ah, lizni händä ihoh, kun buitto malti midä brihane pagizou, laškieči tuaš i katto turvan hännällä. Vas’a uidi. Väliän vanhemmat umiliečettih i Vas’ua koiralla jo ei poprikaidu. Frantikka ših rukah šiduoči Vas’ah, što kunne ni lähtöy izändä, šinne i hiän jällesti hyppiäy: i školah šuattau, i školašta Vas’ua vuottau. Yhä jo šuačči kizata brihazenke. Že lähtöy jovella kon’killa čuraimah, Frantikka ennen händä haukunnanke hyppiäy. Kerran Vas’a lugi kniigašša stihotvorenjua, kumbazešša šanuoči, kun brihane val’l’ašti iččien regyziih, a koirazen – Žučkan issutti voššikakši (Вот бегает дворовый мальчик / В салазки Жучку посадив, / себя в коня преобразив). Vas’alla oli lodka, kumbazen tuatto¦h vešti pedäjän pluahošta vielä ennen voinua. Vas’a lodkan pohjua toko jiävytti i čurai toizinke lapšinke Mihailan goralla. Täh kerdah hiän issutti Frantikan lodkah, nuorazen lodkašta šido iččiellä vyöh i rubei čurauttamah koirua. Frantikka enžistäh istu iänettä, šidä šeizaudu i napri haukkuo. Lapšet, ket oldih jiällä, kikottih nagruas’s’a: – Frantikka, ota ruoška käbäläh, vozi laiskua hevos’t’a, midä hil’l’ah hyppelöy. Kaikki ois’ hyvin Vas’alla koiranke, da Frantikalla nägöväldi loženi vačča. Hiän kubeloitaldi villoida vačan alla i kuotteli nännizet, i vašta šilloin kekši, što Frantikka on tyttöne. Vas’a ynnäh goreudu, konža koirane kando nellä pennus’t’a. Enžisti hiän katteli vanhalla fufaikalla heidä, štobi kodilazet ei kuuluššettais’ vingundua. Da ei viikkuo šuan peitellä, väliän muamo¦h löydi penduzet i rubei haukkumah poigua: – Šanoin: elä jätä koirua – ei lie millä šyöttiä, a šie yksipäivälline: pikkarane, uroččune. Ka i uroččune. Hyvä uroččune – nellä penduo kando! Nyt kunne hiät panet? – Vähäzen kažvetah nin brihazilla annan. – Ken täh aigah šiulda ottau? Koiritta rahvahalla huolda – keroh šua. Seičas že vie avandoh! Vanhemmat ni¦kuin ei unahettu haukkuo Vas’ua. Buabo¦h toko puolisti vunukkua, konža Jel’a händä haukku, a nyt i že oli yheštäh minnänke. Vas’a toko bullistun, iänettä kuundeli vanhembie, a Kattine itki: – Velline, elä upota pikkarazie koirazie. Jel’a riehkelieči šiännykšissä i kerran molemmat lapšet röpšytti peržettä vaš. I školašša i koissa, i päivällä i yöllä yksi mieli oli Vas’alla piäššä: midä ruadua penduzinke. Upottannan näh hiän i duumaija varai. Vielä šygyžyllä otti školašta kniigazen «Mumu». Kakši ildua piigulla myöhäh šua lugi. Buabo¦h virki: – Hylgiä pillettiä, šilmie rikkuo. Tämän verran luvet, vielä i hajulda ševot. Ka Gnezdovan mužikka lugi Biiblein korkašta korkah šua – mytyš ložie kniiga on Biiblei – lugi, lugi i houkkeni. Vas’a ei kuulun buabuoda¦h, lugi, kuni ei loppen. Hänellä kyynelih šua oli žuali mykkiä i hänen koiras’t’a, kummas’t’a mykällä lieni upottua bojuarinan tuačči. Šilloin muilašta oli šuuri hädä i muamo¦h poukkuh varoin varušti puizen poruo. Puine šeizo stolan piäššä. Vas’a kniigazen loppi jo myöhä, da i buaboh burai i, kiirähtiässä laškiečie muata, kniigazen unahti stolalla. A huomnekšella «Mumu» kado. Kaikki pereh ečči kniigua. Jo Vas’alla aiga oli männä školah, a kniigua ei löydyn. Bilo, hyllättih ečinnän, kun muamo¦h stirkah varoin čerpni kauhalla poruo puizešta, a šielä kniigane – jo ših šua liguočen, što i bukvat ei nävytty. Vas’a aš häpšisty, vähiä ei kyynelih šua. Rubei buabuoda¦h viärittämäh: – Šie, baba, emannoiješša kirvotit kniigazen poroh! – Oi, vara! Možo i mie, piigulla ei nimidä nävy nin. A iče¦š et ole viärä? – Eulun midä jättiä kniigua stolalla. Vas’alla varautti männä školah kniigatta – a kun učitelnica Zinaida Ivanovna kyžyy: «Vas’a, ti uže pročital I.S. Turgeneva knižku?» Ei tiedän midä i ruadua. Daže hänellä mieleh tuli: ei¦go iččiellä kirjuttua raskuaza, vet počti naizus’ tiedäy; ka vain bumuagua eu, mistä otat bumuagua, jesli školan tetratit ollah luaijittu muamolla¦h vanhoista gazietoista. Ni šinä piänä, ni jälgeh ei muissuttan Zinaida Ivanovna kniigua. Zato Vas’alla täh šua piäštä ei uijittu ni koirane, ni mykkä Gerasima, ni bojuarina, a lujembi kaikkie piäššä pyzy: midä ruadua Frantikanke? – Upottua Frantikka penduzinke!? – Parembi iččiellä avandoh. Enämbi ei šuan keštiä näidä tuhmie duumie brihazella i hiän rohkuači... Muanitti leibä palazella Frantikan aittah i lukkui šinne. Otti pinošta halgozen. Penduzet pani vakkazeh i hypyllä läksi jogi¦randah. Kylyn luona troppa oli jiädyn. Kyynelet ruučin valuttih šilmistä. Vakkane i penduzet oldih kun tuumanašša. Vas’a boiko fataičči yksittäzin penduzie vakkazešta, pani jiällä i mi vägie pergi halgozella piähyzie vaš. Ne ei daže vingahettu, vain šäristih, kun pakkazella, ruššappazet käbäläzet. Tuušazet luokši jareštäh vakkazeh, hyppäi lepiin alla, pualikalla i jallalla lykki enžimmäzen lumen i langennuot lepän lehet muah, pani haudazeh tuušazet, katto lehtilöillä, lumella, okšilla kalmazen i läksi kodih. Koissa oli Jel’a. – Missä olit? – kyžy muamoh. Vas’a iänettä riiččieči. Ruttoh pyörähti muamo¦h päin, šuureštah ravahti: – Barin’a! Barin’a! – Midä hudvuat? Mytyš mie barin’a? Huijotoin! Ka mie šiula annan barin’a! – Jel’a kerdua kakši läpšäi poigua peržettä vaš. Vas’a kabahti kiugualla, venyttiäči vačualleh ruis’¦värčilöillä i peitti kyynelistä märrän ihon lämbymäh värčin koštoh. Frantikka aitašša kuulušti iänet i rubei krabuanimah kopčilla ovie da haukkumah. Jel’a mäni sinčoh, laški koiran. Že luottuači pahnah. Jel’a jällesti. Pahna oli tyhjä. Frantikka vinguon šydiälieči šinne¦-¦tänne tanhuoda myöt’. – Poigie eulun. Jel’alla täyvyttih šilmät kyynelillä, hiän myöštiäči pertih. Vas’a nin že veny kiugualla. Jel’a nouzi karžin¦lauvalla: – Prosti milma, poigane. Prokl’uatoi tämä voina. Konža hiän vai loppiečennou? Eu muailmalla eländiä ni¦kellä, – itkien silitteli tukkie Vas’an i mučotti omua poigua.