Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Svuad’bu Vieljärvel. 1

История изменений

19 августа 2024 в 11:28 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Karjalazien svuad’buperindö eli rahvahan keskes mennyön vuozisuan puolivälissäh. Paikallizet tutkijat mennyön vuozisuon puolivälissäh iče nähtih svuad’boi da tahtottih säilyttiä tieduo niis tulijoile sugupolviloile. Nenga 1930-luvul ruadomatkoin aigua tutkijat kirjutettih mustoh ainehistuo svuad’bois eri alovehil eläjis karjalazis. Kai materjualat ollah Karjalan Tiedokeskuksen Tiijollizes arhiivas. Nygöi myö voimmo tiijustua, kui mendih miehel Anuksen, Vieljärven, Pyhärven, Uhtuon čupun karjalazet. Täl kerdua annammo teile lugiettavakse Ksenija Belovan kirjutuksen Vieljärven svuad’buperindös, kudaman häi kirjutti Paraskovja Prokopjevna Ivanovas vuvvennu 1938. Täs teile kuničču kulletettu, kniäzin annettu… Mendih tytöt ildukeččoih. Oleksien Maša-neidine oli ylen hyvä. Tuli sinne Trošin Ondrien poigu, Vas’a, sežo hyvä briha. Menöy Mašan tyveh kezrätes, istuihes da aiven pagizuttau, sanou: – Maša, minä sinuu ylen äijäl mieles pien. – Sinuu en jo usko, a minä, kačo, pien. Päivät aiven sinuu duumaičen, a yölöil kai unis näin, sanou Maša Vas’ale. – Hoi, Maša, tottu ku duumainnet, ga minä otan sinun. – Sinä hos ottazit ga viehäi, on sinulles tuattas da muamas, hyö ollah ylen stroogoit. Dai työ oletto bohatembat, a myö vai muga sit, eläjät, sanou Maša. – Muaman da tuatan kel jo pagizin, vastuau Vas’a. – Hyö sanottih: “Toko ku Oleksien Maša puuttus neveskäkse, ga sil ruado käis kippis.” – Ku et kielastanne, ga minä tulizin sinule, Vas’a, tol’ko vai tuatto da muamo ei anneta kuni et sulhazikse tulle. – Ei anneta, ga tulen minä, Maša, sulhazikse, anna vai paikku, eiga silleh ei vahnembat uskota. Maša ottau paikan da andau Vas’ale i kol’čazen andau. Menöy briha kodih, sanou: – Oi, tuatto, läkkiä vai Oleksien Mašah sulhazikse, uskaldimmos nellänpiän illal. – Priduanoloin myö ei jo olis Maša meijän nevesky, ga ku rubeit sinä ottamah, ga läkkiä. Tyttö on hyvä. Da nellänpiän illal sulhazikse lähtietäh nelläl hevol. Mennäh sulhazet, ga sie kai ollah maguamas. Tulou andilahan tuatto kuadihuizilleh veriädy avuamah, nägöy, sulhazet ollah, ga kiirehel – pertih, nostattau akkua: – Hoi, akku, nouze vai. Mašan sulhazet tuldih nelläl hevol. Tyttö vie postelis sanou: – Hoi, muamo, kyzy, ket ollah, Ondrien Vas’ago on? – Ondrii on Vas’an kel, sanou muamah. – Nouze, huolita. – Hoi, muamo, sammuta tuli, huigeihäi on minul täs lähtie magavustilas sulhazen aigah. Tuldih sulhazet pertih, ženihän tuattah lugou: – Ennen kävyimmö muite vierahikse, nygöi tulimmo sulhazikse, ongo teile Maša-tytär annettavu, minul on Vas’a-poigu naitettavu. – Jaksavukkua, jaksavukkua, hyvät vierahat, tuattah vastuau. – Ukko, ole sinä kodvaine pertis, pidäy Mašal lembivetty viijä silmien pestes. Ottau muamah puustaučan kädeh, lähtöy pučis vetty ottamah. Rubieu vetty ottamah, iče lugou: “Otan vetty vedreväšti pyhän D’yrrin pyördies, Jerusaliman d’oves, Engo ota syömizekse, Engo ota d’uomizekse, Otan Mašan lemmekse da tervehyökse. Jerusaliman d’ovel on tammin suari, Tammin suarel on kuldaine koivu. Kuldaizes koivus on kuldaizet lehtet. Otas kullat kulmil, Hobjat hivuksil, Omassah olguluules. En ottanuh muukse nimikse, Otin lemmekse, Kirikkökunnal kiittälizikse, Nuoril poijil novvettavakse. Mi lehtytty, se lembytty, Kaikel ilmal levenemäh.” Niil vezil Maša pezöy silmat, šuorivuu parahih sobih. Ečitäh briha, kudamal on tuatto da muamo, neijisty tuomah. Briha se viettäy neidizen pertih i lugou enne käin annandua: “Täs teile kuničču kulletettu, Kniäzin annettu, Olettogo pahah rakkahat, Vai oletto kielel vikkelät, Vai jallas sykkelät. Voinnetto ambua – ga teijän, Etto voinne – meijän. Mustu ku suzi, Magei ku mezi, Sebäilten piettävy, zolotniekoil myödavy." Dai Maša kaikile kätty andau sulhazen rahvahale, dai rubieu brihan kel astumah, kuni syvvä varustetah da piirualoi luajitah. – Hoi, Iivan, mene vai aja kyläh Mašan sulhazil, rahvas yöl ni tietä ei, käsköy Mašan muamah brihaččuu. Otti Iivan savakon kädeh, plakuttau ikkoin ual talolois. – Oleksien Mašas ollah sulhazet, tulgua sulhazil, kirguu häi. Dai tulou sih täyzi perti brihua, neijisty, muite akkua, mužikkua. Rahvas tohistah: “Naittögo, mittuine taloin briha tuli Mašah sulhazikse, hos iče on köyhy.” Tyttö sie brihanke armahasti istutah. Tytöt piiruat ajeltih, yhtisteltih, akat ruvettih keittelemäh da syömis-stolii varustamah. Tuli Puoroin Johor soiton kel i brihat da neidizet ruvettih kižuamah. Mašan tuattah enzimäzikse andau soittajale kolme ryyppyy viinua: – Nengomat tytär lunnasti sulhazet, ga soita vai vesselembäh, anna kižatah brihat dai neidizet. – Soitan, Oleksii-d’ad’a, viinoin täh, juota sulhazile. Minä iče Mašua mieles piin ga…, sanou Johor. Ruvetah syömäh da juomah. Iče hos ollah köyhät, ga syömisty kaikkie sai, puoles kyläs keräi, saigo viinat, nižuizet jauhot, počin lihat. Tyttö paikan piäs heittäy da ženihän pal’ton piäl oijendau. Kaikil syvves kirjavan käzipaikan andau dai vuarnoih riputtau. Muamah kävyy stolapuoleh, kumardeleh: – Syögiä, hyvät gost’at, syögiä, algiä osudikkua. Tuottah viinua tuou, sanou: – Täs, svuatut, vesselembä ottuat, täh tyttärel, tävvyn täh stolah. Syvväh, viinua juvvah, vesseldytäh. – Tules vai, svuattu, iče ota ryyppy täs meijän kel, tyttären periä, sanou Ondrii Oleksiel. – Juogua vai, svuattu, yhteh tilah, minä toiči juon. Toizen kerran tariččou Ondrii: – Nu olgah libo otan hyvän rahvahan kel ryyppyzen. Tytöt da brihat sil aigua kižatah, a muut rahvas kačotah sidä syöndiä da juondua. Sulhasrahvas syödih, ga vie kaiken juoduu ei piiraidu koskiettu. Maša otti piiruat i jagoi rahvahal. Stola kabrastettih. – Nu, svuat’t’u, pane uvvessah pyhkin stolah, sanou Ondrii. Pyhkin stolal oijendettih i Ondrii istuhes stolan tuakse, iče poverkoičeh. – Hoi, svuat’t’u, nenga hyvin syötittö, ga pidäyhäi minul syömizis jen’gat maksua, tuo juodu jen’goi panna. Dai Mašan muamah juvvan tuou, stolale heittäy i Ondrii panou sih jen’gua. Ezmäi bohattu mužikku panou vai vähäzen jen’gua, kymmene rubl’ua. Sanou: – Tule, Maša, kačo, roihgo syömizes? Tulou Maša, sanou; – Roih, roih. – Tule vai iče, svuattu, kačot. Tulou Oleksii, sanou: – Nouze vai, svuattu, seizoi jen’gua panemah, seizoi minä tyttären kazvatin dai kallis oli kazvattua. – Oli, ga on minul kukkaros jen’gua. Sit häi panou sih jo sadoi rublii, ga kieltäh: – Roih, svuattu, roih, eihäi ole jen’gah ostettavu. Tytöt mennäh, kai kiistah livaillah, kačotah, äijängo pani. Ondrii opadi sanou Mašale: – Tules vai, nevesky, kačot, miellytgo jen’goih. Tulou Maša stolanpuoleh, jen’gat kiänäldäy, sanou: – Jen’gat on čomat, ga Vas’a on omembi. – Ilmaigo minun poigu mieldyi, ga maltau Maša sanuo. Tulou Mašan muamah, kuččuu Ondriedu duumah: – Tule vai, svuattu, tänne. On paistavua sinun kel. Dai mennäh sie duumal: – Midäbo, svuattu-rukku, kozičet? – A muudu midäbo kozičen, ičei tiijät, lehmän da lambahan annathäi? – Eule, svuattu-rukku, Mašal pal’tuo, ku nuori oli vie, ga emmo nenii kummii ni smiettinyh. – Ga pal’tos annathäi hos kylläzembän lähtemän iškuh näh, a pal’ton myö ostammo. – Ga lähtemän ku, svuattu-rukku, andanemmo, ga sit nikedä meile žiivattua ei jiä. A Mašan tuattah sanou; – Myö jo, svuattu-rukku, sovimmo, ga pidäy kuččuo kahtu kaupanmiesty, midä hyö sanotah. Menöy muamah kuč čumah: – Hoi, vävy da Maša, tulgua vai tänne, teis nygöi sana seizou. Tullah sinne Maša da Vas’a. – Nu midäbo, vävy, kozičet? kyzyy Oleksii. – Minä muudu nimidä en koziče, ku vai Mašua. Tuatal paijan annammohäi da muamal räččinän. Da ristižäl da ristimäl midätahto, a muudu midä iče voinnetto, ga sidä omal i annatto. – Hoi, Vas’a, sanou tuattah, meile heimokundu on suuri, kaksikymmen piäsijua pidäy lahjua. – A, svuattu, kaksikymmen piäsijua ku lahjua pidäy, ga äijängo sinä annat piäviinua? kyzyy Mašan muamah. – Ga rubl’ua kymmenäzen annan. – Vähäččäine jo roih, svuattu-rukku, midäbo niih ostat? Pidäyhäi roskodiekseh, ku tytärdy da poigua rodih, ga ethäi kohti pane roskodoi. Mugai laittihes. Iäreh tulduu Maša puolet jen’goi otti ičelleh i andoi heile iččeh parahat puarat da šulkuzen paikan i muatuškale räččinän. Ondrii dostalit jen’gat keräi stolal, sanou: – Nygöi, svuattu, opi tulla tännepäi, viritä tuohus da ristimmö silmät. Mašan muamah tuohuksen viritti itkun kel, silmät kaikin ristittih. Maša omal muamal da tuatal jalgah itkun ken kumardih, a Vas’a – omal tuatal da ristižäl. Kuni sulhasrahvas šuorittih, sini heijän hevot val’l’astettih.