Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Mustelut

История изменений

20 сентября 2024 в 12:25 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Svet’an škola Tänä illan Svetlana nikui ei voinnuh uinota. Lapsen piähyös pyörittih varavomielet. Da suuri abevus söi pikkarastu syväindy. Huomei häi lähtöy enzikerran školah. Midä hyviä tuou se huomenine päivy tytöle, kui händy vastatah, midä sanou da kyzyy opastai. Lapsi, kohti sanuo, varai. Da oli vie yksi viga, se oli kaikis suurin. Hänel ei ole školareppuu. An’n’oi-muamo ombeli tuatan vahnas paijas huavozen da sanoi: – Alguaigah pädöy! Rubiet hyvin opastumah, ostammo školarepun. Miša-velli jo kolmandeh kluassah lähtöy huavozenke da vie kartohkuhuavos ommeltun. Opastuu, da vie hyvin opastuu. Sentäh pahua mieldy ei pie. – Ga häi on brihačču! A tyttölöil enimil školareput! Minun ystäväl Žaarun Tannil aiga čoma školareppu ostettih, läpettäjän lukkuzenke. Svetlana, se Mikon Iivanan da An’n’oin tytär, suures perehespäi, karjalazes Suurimägi-hierus. Silaigua heil oli jo viizi lastu. Svet’a oli kolmas. Nenga tyttyö kučuttih kois dai hierus: Svet’a, Svet’oi, Svetti. Vahnin lapsis oli Jura-velli. Kois häi oli Jura Ivanovič. Muga sanottih sentäh, gu häi jo maltoi paista dai kirjuttua ven’akse, oli tolkukas joga dieloh, suuri abuniekku suures perehes. Sit Miša-velli, vuvvennu 1955 rodiihes Svetlana, ielleh vie kaksi sizärdy Ton’a da El’a. Jälgimäi An’n’oi-muamo sai vie Miikul-poigazen, konzu hänel oli jo 44 vuottu. Nengostu lapsiartelii kazvattajes pidi školareppuu, sobua, jallaččii, einehty da vägie. Yhtelläh uni tytön voitti. Huondeksel häi söi maijonke palavan čupukan da vellet Jura da Miša suatettih sizär školah. Enzimäzeh kluassah tuli seiččie hengie. Opastai Anna Mihailovna Golosumova istutti heidy partoin tuakse. Sit rubei kyzymäh, kui kedä kučutah. Konzu tuli Svetlanan vuoro, häi oli kodvazen vaikkani. Tytto duumaičči, kui sanuo. Gu minun velli on Mikon Jura Ivanovič, sit minä olen Mikon Svet’a Ivanovič. Mugagi sanoi opastajale: – Mikon Svet’a Ivanovič. – Horošo! Zovut Svetlana! sulavasti sanoi Anna Mihailovna. – En ole minä Sveklovana, minä olen Svet’a. Da tyttö pačkahtih itkuu. Ga toizetgi oldih sidä vajai. Hyvä kluasas oli školan piälikkö Issujev Nikolai Mihailovič. Häi hil’l’azeh sanoi tytöle: – Myö tiijämmö, sinä et ole Sveklovana, a olet täs päiväs školas Mikkojeva Svetlana. Pyhki kyynälet da istoi. Školas opastutah, a ei itkietä, jo vägi kovasti sanoi piälikkö da vie kovembi ližäi: – Ielleh školas nimittumua karjalan kieldy! Paista vai ven’akse! Svet’a tirpi mi voidenah, ga kodih astujes häi ei itkenyh, a mälizi mi oli hänel vägie. Tuli kodih da kovasti sanoi: – Ruadakkua midätahto minunke, vai školah enämbiä en lähte! Tuatto kačoi tyttäreh da virki: – Et lähte školah, ga sit ruadoh, minunke spluavale. Nosta huondeksel pidäy aijoi. Niken sinuu nostattamah ei rubie, kai iče. Nouzet omal aijal, lähtet ruadoh, a gu et, sit školah. Svet’a ihastui: – Hyvä! Migu školah, ga parembi spluavale. Myös ehtäl oli jygei uinota. Tyttö varai, vai olis havaččuo omal aijal. Ga huondesuni magei, se petti lapsen. Svet’a avai silmät. Nenäh tuli jo čupukan duuhu da kuului Ol’ha-paimoin iäni. Sen vuoro okurat oli Mikon talois. Sinä piän paimoidu syötettih huondes- dai ilduverot, a murgin annettih keräle. Tyttö ruttozeh juoksi pertih: – Kus on tuatto? – Tuatto jo ammui ruavos! Hätken magait! Muamo muhahtih da ičekseh smietti, gu tuatto kai aijembi lähti koispai, sanoi: – Parembi vuotan toizii kluuballuo. Muamo pačkai kämmenet vastai da sanoi: – Svet’a! Kui oli pagin, muga pidäy ruadua, kerävy školah. Eiga tuattas äijäl suuttuu. Svet’a sen tiezi lujal, se on muga. Vahnembii pidi kuunnella vältämättäh. “Iče viäryniekku. Nossuzin omal aijal, jo olizin tuatanke ruavos, a nygöi vai školah.” Vellet, voibi sanuo, käzišiipas ribaitettih kluassah. Kodih tulduu muamo kyzyi: – Svet’a, midäbo tänäpäi školas opastettih? Tyttö kodvan duumaičči da vastai: – Hoču, moču, čučai. Muudu en musta. Da myös rubei itkemäh : – En lähte školah! En ellendä nimidä! Midä on tyhjiä viettiä aigua? – Olgah, älä itke! Sinun oigevus! Tyhjiä ei midä ole kävvä. Kyzy vai Jura Ivanovičal, kui häi sanou, mugagi roih. Häi on viizas! Jura Ivanovič vastai: – Mene vai Svet’oi abuniekakse Ol’ha-paimoile. Vai lehmii hol’otat pletti kais. Vuorole kävyt joga päiviä. A gu et lähte paimoikse, sit školah dorogu, muudu nimidä. Tyttö ei ruvennuh ni duumaimah da kerras vastai: – Paimoikse, kačo, en lähte! Sie puarmat, pin’oit, päiväzen čiritys. Tänä kezän yhten päivän olimmo abuniekannu Žaarun Tanninke, ga nenät päiväzel palettih, ga vezirokot nostih. – Nu vot, tähgi pagin loppih! Huomei školah mälyttäh! Kuulitgo? A jällel školua joga päiviä rubiet minunke opastumah ven’ua, kovasti sanoi velli. A sinä illan tuatto tuli ruavospai käis läpettäi, mustuluakittu školareppu lukkuzenke. Rajatoi hyvä mieli otti tytön. Tänä illan häi tahtoi, gu teriämbi menis yö, da astuo školah. – Vuota kačotto! Minä rubien hyvin opastumah! Dai školareppuu akkiloimah! Suuri pereh Suurimägi-hierus Suurimägi -hieru on Videlen lohkol Anuksen piiris. Sih kuuluttih hierut: Alagi, Ylägi, Čoppil, An’n’ula. Kaksi jogie, An’n’ulan, kunne suvaittih kävvä kezoile lapset, da Rikin koski. Mollembat virrattih Videlenjogeh, a se Luadogan mereh. Luadogan järvie sanottih merekse, sendäh gu se on gu meri rajatoi. Dai luonneh, toiči pehmei, toiči kova, ozuttau omua tabua, da mostu, ei joga meri rinnal päi. Suurimägi – kumman hieru! Korgiel mäil, čoma luondo! Hierus oli škola – kaheksa kluassua, laukku, kluubu, tervehyöntaloi. Lapsien päivykodi oli sijoitettu endizeh kirikköh, kuduas ymbäri oli kalmisto. Rahvas meččiä ruattih, Videlen jovel laskiettih spluavua, ruattih souhozas. Dai joga perehel oli oma ogrodu, žiivattua. Mikon talois oli Heinäine-lehmy, lammastu, kanua, ogrodu. Lastu oli arteli, ga abugi heis suuri. Joga toizel oldih omat vägie myöte ruavot, kuduat pidi azuo vältämättäh, se oli zakon... Sit ken oli viizahembi, se sai vältiä omat ruavot toizele. Muamo huondeksel lehmän lypsähyy maijot valoi vahnimazile lapsile eri padazih, gu ei olis riidua keskenäh sliuhkan täh, da pani net viluh aittah stolale. Maijon piäle nouzi sliuhku. Svet’a ei suvainnuh sidä, a Miša – ylen äijäl. Ainos pakičči, gu suas syvvä hänen sliuhkat. Sizär hyväs mieles sanoi: – Syö, syö! Vai minus tuači pyhki vastal puolipertii. – Hyvä! Pyhkin! vastai Miša. – Dai minun padazes voit ottua! Sen sijah tuo nelli rengii vetty kaivospäi. Da älä äijiä leibiä maidoh muroita, muru-Miša! virki Jura Ivanovič. Miša maijon piäl sliuhkat keräi leiväl. Maidoh meni muruu. Votgi sai ližöin omah nimeh – muru. A konzu suuri pereh istuihes stolan tuakse syömäh, tuatto ainos sanoi: – Syöndyaigu – rauhu aigu! Sit ei suannuh bauhuta, suurendellakseh da virčistelläkseh, pidi syvvä rauhasti midä oli stolal. Eiga tuatto terväh sanoi: – Et tahto syvvä stolan tagua, mene syö kožinol. Se oli suuri kuritus. Niken ei tahtonuh syvvä kanoinke. Konzu lapsil piädyi joudavu aigu, oli yksi himo hos kezäl, hos talvel, piästä pihale. Kezäl, se tiettäväine, kezoile An’n’ulah. A talvel čuruamah mäis regyöl, suksil. Kerran suurembat lapset azuttih lumes kolme suurdu hyppävysmägie suures mäis alah. Svet’al sežo himoitti ajua suksil niilöis piäliči. Häi kačoi, kui čomasti ajetah da hypätäh suurembat. Ga Miša sanoi: – Sinä olet vie pieni täh dieloh, pakut da vai murendat meijän hyppävysmäit. Mene parembi viere sellälleh enzimäzen hyppävysmäin alle da kačo, kui minä lennän piäliči. Vai älä nouze enne aigua, piädy älä nosta, kuni en hyppiä. – Hyvä! ihastuksis sanoi tyttö da vieri. Viruu, vuottau. A iče smiettiy, midä nenga hätken, pidäy kačahtuakseh da nostaldi piän. Silaigua sukset viuhkahtettihes ihan nenän piäle. Kudai Jumal kačoi da vardoičči!? Lapsi ei ehtinyh ni pöllästyö, ga tiezi, nygöi hänele vellespäi puuttuu. Ga Miša vai čakkai, häi tiezi: on viäryniekku, oli hyväs mieles, gu tyttö ei sattavunnuh. Kivisuari Jura Ivanovič oli suuri abuniekku Iivan-tuatale. Häi primietti, kui tuatto nerokkahasti azuu ruadoloi. Kerran brihačču avvutti kohendua krinčazii da nägi, kui tuatto huulien keskeh näpistäy kolme-nelli nuaglastu, a sit ottau yksittäin da išköy net pal’l’azel kunne pidäy. Dai häi pani muga kolme nuaglastu. Iški yhten, toizen, a kolmanden petties lainoi. Pöllästyi! Ga yhtelläh tuatale sanoi. Tuatto vagavazeh vastai: – Nuaglu ei olluh karju. Smietin kahten päivän peräs tulou järilleh. Primieti! Tulou, ga ei suun kauti, ellenditgo? Kävy ullos ogrodah, puhtahal piendarel. Älä tiijä nimidä, ole mužikannu! Kai roih hyvin! Da tuatto jatkoi ielleh: – Kačo, poigu, mittuine minul on sualeh niškas korvan tagua. Tämä on voinan lahju, Kivisuarel suadu. – Kuibo se muga? Mibo sinul sie on? kyzyi Jura. Tuatto syvästi hengästih da virki: – Istoi, poigu, sinä olet jo suuri, voibi paista. Hos en suvaiče mustella, ylen jygei oli aigu. Voinu minun tabai Murmanskas. Puutuin artilierieh. Nemsat ruvettih liččavumah Murmanskah laivoil merdy myöte, ylähäči lendokonehil. Heil pidi suaja Murmanskan portu. Dai meijän tahtottih säilyttiä pättävy, kallis strateigiipaikku. Sentäh bombitus pidi siirdiä kui sai loitombi linnaspäi. Artilierii pandih lähimäzile suariloile, gu ei laskie bombitustu portan lähil. Nemsat se tiijustettih. Suariloin perrandu rodih jogapäiväine. Yhtessypiän meijän Kivisuari, kus olingi minä, bombitettih pitkin dai poikki. Yhtevys kaimavui. Puuškat mendih pillin-palazikse. Hengih meidy jäi kaheksa hengie, niilois enimät ruanitut. Minul niškah puutui kivioskolku. Dai monet saldatat kuoltih niiloih oskolkoih. Net lennettih nelläl čural gu bul’kat. Sit myö jäimmö suaren plenah. Ymbäri rajatoi meri, ylähän taivas, jalloin al kivi, sammal, harvazeh viäräččy koivu. Kivihaudazih vuotimmo vihmua, gu net täyttäs viel. Merivezi oli suolaine. Joga toizel oldih omat kivet haudazienke. Niken meidy ei eččinyh. Vikse duumaittih, meidy nikedä ei ole hengis, a tuldihgi moizet duumat – unohtettih. A kui jäimmö hengih? Söimmö kai, midä kazvoi suarel, midä toi meri aldoloil. Kaheksa kuudu pyzyimmö. Petties meidy löydi randuminjoroin kuateri. Kaikkii viettih gospitalih. Minule vrača sanoi, gu kivie parembi ei koskie, se on suuren verisuonen rinnal, voin kuolta veren kaimuandah. Vot mugagi elän Kivisuaren lahjanke. – Tuatto, a midäbo ielleh? Sinuu työttihgi kodih? – Da, komissuittih. Se oli jo 1944 vuozi. Olgah, poigu, kai on jällel. Vai olgah iellehpäi rauhus. Jura Ivanovič kodvazen olduu vaikkani kyzyi: – Tuatto, a voingo minä sanuo tämän istourien dovarišoile? – Poigu! Parembi anna tämä pagin jiäy meijän keskes. Voinan aigua oli kaikil jygei. Emmo rubie itkettelemähes! Sinule sanoin, gu et varuas nuaglastu. Vai lövvät, iškemmö sen ordeh. Kahten päivän peräs se mugagi rodih. Mikon varoi Meni myöhäine kevät. Jura Ivanovič ajoi pyöräl omua kujuo myöte. – Ken nenga piehtaroiččehes heinikös korgien huavan al? Pidäy azettuo, kaččuo, sanoi iänehes ičele brihačču. Pani pyörän bokkah da läheni kaččomah. – Oh! Varoin poigaine! Kus sinun muamo, tuatto? Jura nosti piän yläh: – Kus pezä? Daa… Ni peziä, ni vahnembii. Midä sinunke ruadua? Tahtot vai et, a tulou lähtie minunke, eiga surman suat nägyy ylen terväh. Lindu buito ellendi paginan, rauhasti istui lämmis brihačun kämmenis da kačoi omil mustil silmil buitogu sanoi: – Ota minuu, ota! Varoi kazvoi. Sit rodih mustu gu kegäleh lindu, čoma, kai läpetti päivypastozel. Hierulazet ei otettu vastah löydyö. Sanottih, tämä on kalmiston varoi, se hyvytty ei tuo. Iivanale käskiettih tappua lindu. Häi vastai: – Ota da tapa! Voitgo? Mi on annettu tälle varoile eliä, anna sengi eläy! Jälgimäi kaikin harjavuttih linduh. Se rodih ihan omalaine. Enimite pyzyi omas pihas. Kävyi pertih, kezäl sai tulla avvonazes ikkunas, talvel pyrgiihes uksen kauti. Suvaičči syvvä hapainmaiduo. Syöy omas kul’l’us da järilleh pihale. Pillua pertis nikonzu ei azunuh, eigo guadinuh. A Mikon rahvas sanottih, gu se on heil lukun sijas. Pihah omah ei laske vierastu ni kažii, ni koirua. A gu vieras ristikanzu, ei hierulaine, ugodinnou, ga lendeli da čiihoi ihan piän piäl. Hierulazii tiezi kaikkii. Kaikis paras dovariššu oli varoile iče ižändy – Iivan. Kezäl puaksuh ajoi pyöräl ruadoh, a varoi istui hänen olgupiäl. Sie ižändänke murginan aigua söi hapainmaiduo. Rieskua Iivan ei ottanuh. Yksikai räkel muigeni. Ei yhten kerran rahvas kačottih da diivua pandih, konzu varoi istui Mikon Heinäine-lehmän piälakal sarvien keskes, konzu se astui karjaspäi piä ylähän. Oli tiettäväine, gu se oli mieldy myöte mollembil. Varoi eli hierus kolme vuottu, a sit ruttoh hävii. Lapsil oli ylen suuri kadomus, oli pačkamistu da itkuu. Iivan, ga midä, hierulazetgi žiäleittih, ei voidu tiediä, mi rodih varoinke. Lapsile Iivan sanoi dai iče oli sidä mieldy, gu varoi löydi ičele puaran: – Hänel on nygöi oma pereh, pezä. Toinahgi piendy poigastu rodih. Rubiemmo vuottamah händy perehinneh gostih.