Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Šomban luja poigu

История изменений

26 сентября 2024 в 12:24 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Enzimästy kerdua vastavuin Jakov Vasiljevič Blezgijevanke viizi vuottu tagaperin, hänel oli 91 vuottu igiä. Tämä vastavus lujah on jiännyh minule mustoh. Silloi häi ruttoh huškai minus siiriči kylän pihua myöte potkuril. – Lähti tiijustamah omua podružkua. Vahnus ei tabua händy kois, sanoi minule siiriči astui naine. Jakov Vasiljevičan koin kerras huomuat: lahonnuh se on mennyh muah ikkunoissah. Meijän enzimäzes vastavuksespäi on mennyh äijy aigua, miehen tervehys paheni – koronaviirusan jälgi: ei ole vägie kandua halguo da vetty, punuo poimiččuloi pajus, suaja suurii haugiloi Šotjärvespäi. Nygöi hänen piälimäzenny abuniekannu on Jevgenija-tytär. Häi kodiruadoloi hommuau dai paginkanzu on hyvä. Paistahäi Jakov Vasiljevičanke on mis. Tuaksepäi mennyöh aigah Jakov Vasiljevičan pereh enne voinua eli Šomban kyläs. Hävinnyh kylä on. Kohtu on ylen čoma – pitkät lieterannat, järven silei pindu. Kyläs oli vaiku kolme taloidu, ga rahvastu oli: perehet oldih suuret. – Meidy vahnembil oli seiččie: viizi poigua da kaksi tytärdy. Vahnembat aiven ruattih, elettih, ei prähkitty, hos i ylen äijäl väzyttih ainos. Uvves tuatan nostetus kois tilua kaikile täydyi, sanelou Jakov Vasiljevič. Mual sit aigua kehityi prodrazv’orstka – muanruadajil pidi maksua veroloi (vil’l’al da toizil eloloil). Karjalazeh kyläh se prodrazv’orstka piäzi vuvvennu 1937. Silloi Ruskien armien saldatat tuldih da prižmittih lehmän vazanke, hevon da lambahat. Ižändy nikui ei tahtonuh andua žiivattoi – ellendi, ku niilöittäh artelii lastu ei sua syöttiä. Hänen mieldy ei kyzytty, žiivatat otettih. Muga Blezgijevien pereh raskulačittih. Vastustamizes tuatto sanottih “rahvahan vihaniekakse”. Menetiijä kuspäi löydyi kolme tovestajua, kudamat tovestuksekse ualekirjutettih dokumentat. Hädä koskih Šomban toiziigi eläjii, heidy kaikkii sanottih “rahvahan vihaniekoikse” da karkoitettih. Muga Šombu tyhjeni. “Pienel Jašal” dostalikse igiä jäi mustoh, kui otettih hänen tuattua. Kunne otettih – omat kodvan aigua ei tietty. Lapsih tartui Kulatskije deti-abei nimitys. Seiččie lastu muamanke istutettih delegäh da viettih Petroskoih. Kaikes omas “elos” hyö otettih keräle vaiku juodazen sulatetun razvanke. Karkoitukses Karkoitettuloi vuotti matku Siberih. Jakov Vasiljevič sanou, ku mindählienne heidy ei vietty Siberissäh. Rahvas aijakse azetuttih Karhumäin linnah. “Rahvahan vihaniekoil” rodih kargei elos. Syvvä himoitti ainos, kai yölgi. Hengeh piästi keräle tuodu razvu. – Razvua kerras äijiä et syö, vaččua rubieu kivistämäh, a ku ruvennet vähäzin ližäilemäh syömizih, soit kodvakse täydyy. Meijän rinnal eli vie yksi karkoitettu pereh. Heijän pertispäi ainos tuli nenäh vastepastetul leiväl. Hyö kaikin sit nälgäh kuoltih: vikse ei maltettu jagua vil’l’ua, ku täydys pitkäkse aigua, mustelou Jakov Vasiljevič. Pienel Jašal kaikekse igiä jäi mustoh Čornii voronok -mašin. – Meijän “hibaru” seizoi tyrmän taloin rinnal. Äijän kerdua taloin luo päivän aloh ajeli tämä mašin. Silloi en sidä tiedänyh. Vaste myöhembi rubein ellendämäh – sil mašinal vangiloi vieteltih Sandarmohah ammuttavakse, jatkau mies särizijäl iänel. Oli karkoitukses olles hyvägi hetki: vuottamattah tiijustamah omua perehty tuli tuatto. Niken ei tiedänyh, ku tuatto oli sit samazes tyrmäs, kudai seizoi koin vastalpäi. Tuatan sanoin mugah, čekistat kaiken tiettih vangih otettulois perehis. – Mieih nähte tiettih kai: kus olemmo, kenenke pagizemmo, toiči ozuttihes, ku meijän mieletgi tietäh. Tuatto tuli meillyö laihu da väzynyh. Vangit nostettih Belomor-kanualua. Tuatto oli heboloinkaččojannu. Meijän vastavus oli lyhytaigaine da jälgimäine. “Čornii voronok” jatkoi ajella. Ku jiäjä hengih Tuli ižänmualline voinu. Jašan vahnembat vellet da toizet omahizet otettih frontale. Bojut oldih Karhumäin lähäl, sendäh Blezgijevil ainos pidi muuttua yhtes kohtaspäi toizeh. – Alallistu eländykohtua mugai emmo löydänyh. Elimmö Puudogan piirin Avdejevo-kyläs. Nälläs olimmo ainos, a vie sizär rodivui, kaheksas lapsi. Opi duumaija, kui muamal oli jygei. Tässäh mustan kylmänyön kartohkan mavun, sanelou Jakov Vasiljevič. – Minä ruavoin jo yksitostuvuodizennu. Avvutin vahnua sv’azistua hoidua telefonlangoi. Vahnu da nuori myö hyvin ruavoimmo yhtes: häi terväh maltoi löydiä vigoi, minä kandelin “kynzii” da ravieh kangimmos puuloih da paččahile. Kerran myö ečimmö langan vigua, ga yhtelläh lövvimmö: suuren pedäjän oksu ripui langoil. Kangiekseh puuh voin vaiku minä. Istavuin oksale da rubein sidä kirvehel katkuamah. Katkain dai pakuin yhtes oksanke muale. Puudogan lohkol ruattih partizuanat. Jakov äijän kerdua kävyi heijän luo, oppi avvuttua: leikkai lihua, keräi mandžoidu. Partizuanat annettih brihačul kuda-midä syödäviä. – Partizuanoil annetut syömizet minä aiven toin kodih. Kaikis magevimannu oli zuuharipalaine, niilöi minä annoin pienimäle sizärele, sanou Jakov Vasiljevič. Jaša kazvoi. Syömisty ei täydynyh. Häi piätti lähtie opastumah Belomorskan kirvesmiehenopistoh. Dokumentoi “rahvahan vihniekoil” nimittumii ei olluh, arvostajien joukkoh kuulujat nikui ei tahtottu ottua brihua opastumah, sanottih, la ei tävvy vuottu igiä. Jaša sanoi, ku kuolou nälgäh, ku händy ei otetanne opistoh. Žiäli rodih brihua, otettih. – Sie minä opastuin kaikkih ruadoloih: oigieh pidämäh kirvesty käis, piluamah, salvamah kodiloi, sanou mies. Kodih Voitonpäivän Jakov Vasiljevič vastai Petroskois, silloi häi jo sluuži armies. Omah Šombah tulduu Blezgijevat nähtih, ku ei ole susiedutaloloi, vaiku aluskivet jiädih. Net tässähgi sie ollah. Toinah čekistat riičittih da viettih kyläspäi. Blezgijevien kodi jäi seizomah. Toine toizen peräs vellekset tuldih kodih voinalpäi. Oli suuri ilo: kaheksa hengie uvvessah kerävyi roindukoin levon uale. Ei tulluh vaiku tuatto. Jakov rubei ruadamah susiedukyläs Liettiel. Kerras Jakov oli oman t’outalluo gostis. Primietti susiedutaloin čoman neidizen. – Kodvan duumaimah en ruvennuh, kučuin tansiloih. Nedälin peräs tuaste himoitti nähtä händy. Sit kučuin miehele. Vera meni myödäh. Lähtimmö sel’soviettah, sie meidy pandih kirjoih. Siepäi tulimmo Veran muamalluo. Häi hälizi päčillyö, pastoi piiraidu. Langenimmo polvilleh, muga la on, olemmo nygöi ukko da mučoi. Kyzyimmö blahosloven’n’ua. Hänel kai piiruat käispäi sorruttih lattiele. Tabai muatkoi ufatkan da “blahoslovi” mollembii…Veranke elimmö ozas. Händy jo 19 vuottu ei ole rinnal. Minunke eletäh tytär da bunukku. Igävöijä ei anneta dai avvutetah kaikes. Jakov Vasiljevičal jygei on mustoittua endisty aigua. Toiči hänen iäni odva kuuluu. Paginan jatkai hänen tytär. Häi saneli, kui hyö tuatanke käydih eččimäh died’oidu Sandarmohah, ga hänen nimie ei löytty, vaiku jätettih kukat mustopaččahan luo. Jakov Vasiljevičan perehes jäi eloh vaiku nuorembi Ol’ga-sizär. Muamo eli 84 vuodessah, voinu hänel otti vellengi. Kodi, kudamas hyö eletäh, on lahonnuh da kylmy, ižändy sanou, ku hänen ijän vie kestäy.