Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Varu

Корпус: младописьменный подкорпус

Младописьменный вепсский, художественные тексты

Источник: Verez tullei, (2014), с. 13-17
Valentina Lebedeva

Varu
(вепсский)

Segoin!.. Minä segoin!

Nene vaihed agjata löihe päs i andoiba Natoile mugoman varun, miše rajaziba joksta pihkhu. Paksud, madalaižed kuzed levitiba oksad i restiba päspäi paikan, taciba hibusihe kuivid kavagid, pahas taboiteliba hijamas, rebitiba sen, i Natoi azoni. Joksta ei olend kuna, ten saupsiba nored kuzed, konz-se niid ištutiba mecnikad, i nügüd’ ned seižuiba läbipäzumatomal jonol. Pihkus oli pimed, ed sanu-ki, miše om vaiše nel’l’ časud, näguihe, om jo eht. Südäin löihe muga, miku ladi lähtta rindhišpäi, varu i opak tӟutiba Natoin.

Kus om päiväine? Kus? Natoi kacuhti taivhaze. No päiväšt miku ei olend-ki, jügedad hahkad pil’ved levitiba kaiken taivhan, i Natoi voikaškanzi sures tuskas:

Sünduižem, mi minunke linneb, jose minä jän tänna öks?!
Ei, ei, minä en iznesi necidä gor’ad, minä surmhasai varaidan pimedad öd! Päiväine ku lähteiži, ka siloi minä el’gendaižin, kus om kodi, miččehe polhe tarbiž minei astta! I mikš minä joksenzin nenid bahaloukuid, kacu, kuna mindai toiba, seižuba nügüd’, prokl’atid!

Ruzakhad bahaloukud vaugištiba kuziden al, i niken jo kactes niihe ei ihastund. Verdugandenu Natoi potkaiži ühten bahaloukun i äkkid’ azotihe:

Min radan-se, meletoi?
Varuspäi meled-ki kaik hajotin! Mikš minä lajin i johtutan mechižen, ku olen jo putnu hänen käzihe?! Tarbiž tüništuda i čomašti kaceltas ümbri, ika völ hondomba ičelein voin tehta.

Natoi pühki paikal modon, se oli märg kündlišpäi i higospäi, pudišti kavaged päspäi i hardjoilpäi, sugi hibused i homaiči mastn’an, kudamb seižui mas. Sigä pohjal pl’onkasižes šaugus venuiba koume pr’anikad, vähäine kanfetoid i virikorobaine.

Kut čomin radoin, miše virid-spičkad otin, kut taht, a hengel paremba tegihe... ku mi-ni lähteb!

Neniš vaihišpäiku mi-ni lähteb”, Natoile möst tegihe žal’ ičtaz, hän itkeškanzi I tahtoiškanazi lähtta kuzištospäi. Tihedas kuzištos homaiči harvemban tahon i zavodi ličtas paksuiden oksiden keskhe, oksad nikut ei andnusoi i seižuiba seinän vuiččikš. Kuzištospäi Natoi läksi kombuil i konz oigenzi sel’gän, ka nägišti, miše taho om tundmatoi, pimed, taivaz hahk, päiväšt ei nägu-ki, i tusk miku pihthil kingiti rindhad. Natoi ištuihe langenudele pule i zavodi meletada i muštelta, mi tarbiž rata, konz segoid mecha. Hengel tegihe karged, konz hän el’genzi, miše tedab i muštab vähän, kaikiš nevondoišpäi tuli mel’he vaiše se, kus nevoitihe heitmaha soba, kändmaha murnipolele i pudištamha. Natoi libui, heiti kurtkan, kändi murnipolele i pudišti sen vaihidenke:

Mechine, mechine!
Pästa mindai pahoiš käzišpäi!

Korged hab šobaidaškanzi lehtesil, šobaiduz ližazi hol’t völ, kaks’ pakušt lehtest lanksiba jaugoiden alle i johtutiba Natoile, miše om jo sügüz’ku, pigai linneba vihmad i lehtištonlähtend, i möst varu särgi nahkan muga lujas, miše tegihe taht joksta mecaspäi, löuta hot’ mitte-ni znam, kudamb ozutaiži, kus om tropaine. Natoi zavodi kacta, miččes poles puil om samal, miše tedištada, kus om suvi, no samal korbes kazvoi kaikjal, i Natoi voikaškanzi:

Ižandaižed-emägaižed!
Algat-ko käregakoi minun päle sen täht, miše minä mecha tulinen pakičenus, bahaloukuid kerazinspasibod en sanund, abutagat minei sadas kodihe!

Hab möst šobaidaškanzi, i kebn vauktahk pil’vut libui i lendi lanktenuden pun juriden alpei.

Mi nece om? Kuspäi-k otihe nece savu? Sünduižem, minai om mugoi varu! kündled joksiba i joksiba, nadeimatomuz’ oti kaiken vägen, meletuz’, miše ö tarbiž linneb vastata mecas, täuduti südäimen živatoiden vuiččel varul. Natoi pani päle soban, – kormanaspäi lanksi kanfetleht, oti mastn’an i mäni kuna jaugad astuiba, vaiše ku hot’ kuna-ni astta, ei seišta, – putta kodihe, kodihe! Päliči tes venuiba piringol sortud pud. Sur’kulud habad tullei kändi maspäi juridenke, ühthe habaha iški samalduz, se taho oli räzähtoitud pärapuikoile, tüvi oli särktud i eskai punotud ümbriže, i Natoin pöl’gästoiti tulleižen vägi. Meles-ki ei sand pidäda, miše ken-se voib astta päliči necidä sortud mecad, i Natoi astui i znamoiči, kut oiktas venuba pud: jur’jurehe, ladvladvaha, lehted oliba völ vihandad, – piring tägä oli täl kezal.

Ka, ühtes jumalanjurus oli ani sur’ samalduz, näge-ku kuna iški, – tuli meletuz mel’he, i Natoi astui i astui agjata. Mec kaiken oli pimed, vastha ei tulend ni üht tropašt, ni živatan, ni ristitun.

Mijak ei ole nikus lehmiden tropaižid? Minä ved’ en ole edahan kodišpäi, lehmäd tägä käveleba, – muga meleti Natoi i homaiči kanfetlehten.

Ka ved’ necen lehten minä kirbotin-ki, kävelen ičein jäl’gidme! Mechine mindai vedeleb!.. kibištaškanzi südäin’karaižen, i vihman tipp lanksi kädele.

Vaiše vihmad minei ei i fatind! Natoi oti mastn’an, viškaiži bahaloukud, sai spičkkorobaižen, käri pl’onkaha i tungi sen kurtkan kormanaha. Еi tarbiž märktutada spičkoid’. Kuverz’ om aigad?

Časud ozutiba seičeme časud.

Sünd sötai! Hämär jo tegese... Susedad nägiba, kut mecha läksin, vaiše homen homaičeba, miše minä en pördnus kodihe öks, – meleti Natoi.

Hän udes ištuihe sortud pule, – varu katkaiži jaugad, jäl’ges rušihe alastomaks, kändi murnipolele kaik sobad i pudišti ned, eskai lifad-ki. Vihmad völ ei olend, miku vihm ei tedandvihmda vai ei, vaiše taivaz taci harvašti henoid tippuid. Natoi sobihe, seižutihe kombuile, i zavodi loičta, muštelta vepsoiden valitud vaihid, kudambid konz-se kuli:

Läksin’ minä blaslovas,
mecha tulin blaslovas,
kuldaštme da kujoštme,
hobedadme tehutme.

Vastsin mustan gadan,
hapanuden haban.

Hapanudel hagol
ištub käč-kägerič,
sospäi sadud,
vedespäi vedetud,
vaskižen-se hökanke,
roudaižen-se kündenke.

Vaskižel da hökal,
raudaižel da kündel
kabičeb i labičeb
minun pahan tuskan,
minun huban duman,
minun prizoran,
minun segoindan.

Tedab minun maman,
tundeb minun tatan,
mindei gor’as pästab
hüväle da elole
igäks kaikeks.
Аmin’.

Nece ei olend puheg, Natoi niid ei tedand. Nene vaihed hän kerazi i sidoi ühthe sidomusehe vaiše nügüd’, hän südäimel riži neniš vaihiš igähižen vägen. Mecas nene vaihed kuluiba toižin, erižin, mec miku kulišti loičendan i ei jo muga kingitand Natoid varul i tuskal, eskai il’m-ki ümbri Natoiš tegihe pehmdamb i lämemb. Hän necen muji i lugiTat meideni völ ližazi ičesaspäi:

Kaikuččes čogaižes om minus taguiči Jumalaine!
Ülähaine, Alahaine! Ala taci mindai!

Vauktahk pil’vut möst lendi juriden alpäi, leveganzi madme, no ei jo muga pöl’gäitand. Natoi libui kombuilpäi, oti kädehe kanfetan i pani juriden alle vaihidenke:

Ižandaižed-emägaižed!
Otkat tomaine minuspäi! Prostkat, ku tegin abidan I abutagat minei lähtta mecaspäi!

Natoi kumarzihe koume kerdad nelläha polhe, i hänele tegihe kebnemb henkta, südäin miku tüništui, i Natoi boikašti astuškanzi iče ei tedandkuna. Korvad taboiteliba mecänid, – ei-ik kus nuta koir, möngahta lehm, – no ümbri ei kulund nimidä, ni üks’ lind ei pajatand, vaiše vezi furski jaugoiden al, šobaiži samal, da katksiba oksad kengän al. Mec nügüd’ tegihe veslemb, vaugištuškanziba koivud, i Natoi kulišti miččen-se judun.

Ei-ik kulu mašinan judud?

Hän mäni judule vastha i el’genzi, miše nece vezi brunčib koskil.

Jogi, jogi!!! ahkahti ihastusiš Natoi i joksi jogennoks, miku vastsi heimokundan.

Jogi kuti kukištui kivihe, tegi vahtod, vezi siš tahos oli kingitadud mürkil, korktoil randoil, sur’kulud kived venuiba randadme, vezi oli must, no Natoile näguihe čomaks i sel’ktäks. Hän joksi ülähäks jogen randadme i oli suriš ihastusiš:

Korktad slavad Sinei, Jumalaine, sured spasibod!!!


Mürk rand zavodi lasktas alahaks, Natoi tezi, miše edemba randadme linneba nitüd, kus heinätadas. A kus heinän tehtas, ka sid’päi tehut-ki kodihe veb!

Oh!.. ohkahti Natoi i lopsahti randale, ihastusespäi äkkid läksi kaik vägi, a käded i jaugad tudeganziba. Natoi kacuhti časuihe i el’genzi, miše ei ole mille nadeidas, magata tarbiž linneb mecas, jogenno. Nügüd’ jo nece meletuz ei pöl’göitand muga, hän tezi, miše homendesel putub kodihe, spičkad i koume pr’anikad hänel oma, vaiše ku ei vihmuiži. Natoi libui, korged krež venos pästi händast nitule, kudambal seižui kaks’ aidoitud kegod.

Minä en magada üks’ mecas, mecnikad i kalanikad-ki magadaba! tüništoiti iče ičtaze Natoi i päti: – Öks ličomoi kegoho, hüvä oliži, ku löudaižin pordhan vai sabilahan, siloi libuižin kegon pale, varu om mal venuda.

Hän zavodi ecta sabilahan i löuzi šalašin levedan i tihedan kuzen al, sid-žo oliba pažagan jäl’ged i möst ihastuz täuti südäimen:

Naku oliba ristitud vaiše, i minä tedan, miše lähten heidennoks!


Kuni ei tehnus pimed, Natoi kerazi hiled kogoho, toi hagoid, klakun heinäd kegospäi i leviti sen šalašiš. Pažag pigai viriganzi. Natoi vedati sanktan hagon i pani pažagaha, – se hätken šaiškab, ei anda sambuda lämoile. Hämärzui pigai, Natoi varaiži pimedad öd i zavodi muštelta kaik baban nevondad, kut kaitas toižiš polišpäi. Söda ei tahtoinus, no Natoi söi pr’anikan, joi jogespäi vet i andoi jogele kanfetan:

Na-ko, sula jogut, maged tomaine minuspäi!


Kanfet bul’skahti mustaha vedehe, jogespäi vedi vilul, i Natoile möst tegihe tusk:

Ön mänetan mecas, varastan homendest.
Taivaz om pil’viš, hallad ei linne, a ku linneb, ka vaiše homendesel, en kül’mä lämoinno. Magata minä en voi, tegen jonon ümbri šalašiš, miše živatiošpäi i gadoišpäi kaitas. Ani žal’ om, miše kušakod en otand I norašt ei ole, muštan, ned čomin hubudespäi kaitas. Nu da pästa, Sünd Sötai, mindai kaikes hubudespäi!

Natoi tegi jonon ümbri šalašiš, vedati völ ühten sanktan hagon i ližazi hagoid lämoihe, kibinod tuhahtiba kuzen ladvaha, pordon vändahtiba i sambuiba. Pimed ö kaikiš polišpäi kingiti šalašin. Kaiken päivän mecas ei olend änid, a sid’ mec eläbzui, i nene öäned pöl’göiteliba enambal, mi päiväline änetomuz’. Natoi ištuihe šalašihe, čokaiži jaugad persken alle i sures mokas i tuskas eci hengele tüništod lämoin kohtas. Se andoi lämän, vauktan i kaičusen, i Natoi möst kiti ičtaze, miše oti spičkad. Varu tegihe völ surembaks, konz Natoi meleti, miše lämoid ei tehte, i hän voib jäda mecpimedaha ühtelaze. A ku töndub vihm? I hot’ kuz’ om tihed i leved, no voib-ik se kaita pažagad i ei-ik anda vedele sambutada lämoid? Neniš melišpäi tegihe ani huba, i Natoi zavodi pakita ižandaižid-emägaižid kel’dmaha vihmad homendesehesai.

Ei edahali mi-se käčkahti, hän särahti kaikel hibjal, sebazi iče ičtaze i tudeganzi särus.
Vedati hagon kesk pažagad, ližazi kavagid, neglad veslas strakkatihe, a lämoi töngahti veslemba. Natoi möst homaiči vauktahkon pil’vuden i meleti, miše nece om savu vai sumeg. Äkkid tegihe jüged, hibj kovizui i Natoi zavodi langeta miččehese čudokahaze unehe.

Vauktahk pil’vut sebädeli, käri kaiked händast, Natoi muji, miše om mitte-se vilu i tob hubut, no ei voind kubahtada, – hibj enamba ei kundelnus. Ken-se tedmatoi zavodi mokita Natoid magedal mokal, i Natoi ohkahti. Ičeze änespäi heraštui, ladi tehta ristan, no ken-se jüged kingiti pälpäi, i hän möst lanksi neche magukahaze akoiden mokaha. Kaikel vägel hän tahtoi tacta necen jügun, varu lähtmata oli südäimes, – hän el’genzi, miše om putnu toižen polen käzihe, no nor’ koumekümne nellänz’ hibj ei kundelnus Natoid i lujas tahtoi necidä magukast mokad. Än’ hajoni, i ohkahtez jo ei lähtend suspäi, jäi rindhiže i zavodi kingitada südäimen, se löškanzihe, i Natoi möst nouzi. Kel’ tegihe miku kivesine i ei voind sanuda vaihid BiblijaspäiJumalan, Iisusan Hristosan vägel, pahuz’, mäne sid’päi!”, a sanuda niid tarbiž oli kut taht, sen Natoi tezi sel’ktäs. Kuspäi-se tuli johtutez, kudamban sanely baboi: tariž likahtada surel barbhal. Kaikel vägel, habi-habi, Natoi lendi nähmatoman kiven, kubahtoiti surel barbhal, i kivi hajoni, hibj hengahti valdas i päzui tedmatomas sidomusespäi.

Časud seižuiba, i Natoi ei tedand, kuverz’ om aigad, oli völ pimed. Pažag habi ei sambund, Natoi pani lämoihe hagoid i zavodi lugeda kaikid loičendoid, miččid vaiše tezi. Hibj tegihe val’l’ i vägetoi, hän veri heinäle i ani kebnas uinzi. Noustatiba händast tippud, vihm üks’kaik zavodihe, no oli jo päidusen aig, i Natoi pigai löuzi tropan, se čomin nägui nitün röunas katkaitud penzhan oksil i puvirgoil.

Nügüd’ hän tezi, miše pördase kodihe!