Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| История изменений
| Статистика
| ? Помощь
Mezimujuižed sil’mäd
Источник:
Natalia Silakova. Vepsäks kändi Marina GINIJATULLINA, Kodima. № 1, 2016, с. 7
Mezimujuižed sil’mäd
вепсский
Младописьменный вепсский
Vauktad lumitähthaižed lendliba vilus il’mas i lankteliba maha. Ned katoiba mustid pöudoid da teid vauktal uudimel. Ezmäižed lumitähthaižed vaiše kut lanksiba maha, sid’-žo suliba, sikš ku ma völ ei olend kül’mnu. Ma oli märg i redu putui mužikan da neičukaižen sapkoihe. Hö astuiba tedme külähä.
Mužikal oli fufaik päl da štanad jaugas, miččed oli pandud hromsapkoiden südäimehe. Hänel päs oli furašk, miččespäi näguiba hahkad hibused. Neičukaižele oli, nacein, kaks’toštkümne vot. Hänel oli sinine kulu pal’t päl, jaugas oliba räzinsapkad, päs oli paik. Neičukaine pidi mužikad kädes. Erašti hän joksi edel mužikad da kacuhteli alahanpäi mužikan modoho. Mužik ei tahtoind kacta neičukaižen sil’mihe.
Hö tuliba kaks’žiruižennoks pertinnoks i mäniba ezitanhale. Heid vastsi tädi, kudamb muhazi ozutades kuldaižid hambhid. Tädi sanui: ”Tulit lopuks!” i vei heid pertin taga, sinna, kus oli verai tanhale, läz mittušt mal venui sur’ klejonk.
– Tütär, voib olda, seižud pordhidenno? – küzui mužik hilläšti kacmata neičukaižehe.
– Ei, en jä! – sanui mugažo hilläšti neičukaine i völ kovemba tabazihe tatan kädehe.
Kuldhambhaine tädi toi pertišpäi kauhan, vädran hulad vet da vauktan käzipaikan, mitte oli hahkal homendesel herekogon, heinän da labidoiden keskes kuti nevestan fat. Muhaten, ”kuldhambhaine” amunzi vet vädraspäi, miše valada mužikan käzile.
– Tütär valab. Nu, kažine, vala, – mužik kacuhti lopuks tütrehe. A hän, kuti varasti sidä – kacuhti mugažo. Mužik sai hodraspäi, mitte oli pandud sapugsärehe, veičen. Neičukaine oti kauhan tädilpäi i valaškanzi kauhaspäi hulad vet surile da vägekahile tatan käzile. Tat pidi kädes veičen, miččen tera lujas hošti. Vilus vezi viluganzi pigai, puru lendi ülähäks, a neičukaine kactes veičehe da puruhu, sanui:
– Om tal’veline samalduz.
Tat kacuhti hänen päle, varastades, miše hän sanub völ midä-ni, vaiše neičukaine seižui i kacui tatan käzihe, tat pühki veičen vauktaha käzipaikaha.
– Oled-ik vaumiž? – küzui tat.
– Ka, olen vaumiž, tatoi.
Neičukaine pani vädran ištimele, mitte seižui läz seinäd da katoi sen käzipaikal.
– Varvoi, vedä bošak, – sanui mužik ”kuldhambhaižele”.
– Aleksejevič, mikš neičukašt opendad mužikradod tehmaha? Oigenda minunnoks, minä opendan händast poimimaha, kudomaha, – sanui ak jo vedädes tanhalpäi vauktad, keritud bošakod. Rauk živat, rižades surmad, bäläiži i tahtoi joksta emägalpäi. ”Kuldhambhaine” vedi živatan klejonkale.
– Harjenegha... Minä en eläškande hätken, i midä siloi linneb? Ken händast sötaškandeb? Mamad-se ei ole, – Aleksejevič ripiti sil’mil, i hänen mododme joksi pičuine tippuine, mitte peitihe bardaha.
Aleksejevič tabazi bošakod sägus, – se bäläidaškanzi, kubaidaškanzi. Tat taci hotkas sidä bokale. Klejonk šobaidaškanzi bošakon al, mužik kingiti kombul bošakon ezižed jaugad, a neičukaine tabazi ičeze hibjal tagaižed jaugad. Mužik kacuhti tütren päle i sid’-žo čapoi veičel bošakon kurkun. Sid’ punoti bošakon pän tagana. Rusked veri valui bošakon kurkuspäi. Veri valoi lujas, a bošakon hibj likui kaik hillemba, i lopuks, heiti likuda.
Neičukaine pästi bošakon jaugad, vaiti mäni seinännoks, ištuihe kandole i kacui, kut tat nül’geb bošakon. Neičukaižen mezimujuižiš sil’miš ei olend žalleičust, varaidust, kibud – ei olend nimidä.
– Kaik om! – sanui Aleksejevič loptes radod i kacuhti neičukaižehe.
Neičukaine hüppähti, joksi pertihe i toi vädran da käzipaikan. Tat pezi käded, sid’ pezi veičen, pühki sen käzipaikaha i pani tagaze hodraha, a hodran pani sapugsärehe. Käzipaikan, miččel oliba verekahad läipad hän taci vädraha. Neičukaine kacui tarkas käzipaikaha, jäl’ges sai sen vädraspäi. Hänen sil’miš oliba kibu i varu.
– Spasib sur’, spasib, – sanui ”kuldhambhaine”, lihan keradan, a sinä ota, miččen tahtoid, lihasupal. Ka, munad-ki ota, mö em sögoi niid... Spasib. Egläi minun prihad sebranikoidenke tuliba lidnaspäi lebupäivile, šašlikoid tegeškandeba, ka söba kaiken-ki tämbei,– i ak nagraškanzi.
Neičukaine lupištui, hänen huled säraidaškanziba, hän saupsi sil’mäd i kingitihe seinännoks. Käziš hän pidi verekahan käzipaikan.
Aleksejevič pani hotkas paketaha lihasupalan, miččen ”kuldhambhaine” käski otta den’goiden sijas.
Pertišpäi haikosteldes läksi priha kaks’ metrad kazvol.
– Tervhen, – sanui hän Aleksejevičale. – Mamoi, midä tarbiž kantta-se? Sid’ hän nägišti neičukaižen. – Aleksejevič, kac, mitte čoma neižne kazvab sinai. Koskub-ik mamaha? Mitte om nevest.
– Ota taz da mäne pertihe, – sanui mam käredas. Sinei ei ole midä rata täs.
– Mamoi, sinä midä? – priha el’gendamata kacuhti mamaha, Aleksejevičaha, neičukaižehe.
– Mit’oi, mäne jo, – heikahti ”kuldhambhaine” rehktes poigad sel’gha.
– Mamoi, midä rehkadse Minä en sanund nimidä.
– Kenele ed sanund nimidä, a kenele-se sanuid lujas äjan. Sünduižem Sötai! Ed- ik lähte?
Aleksejevič tuli neičukaižennoks, hän oli kuti kivi. Tat siliti tütärt pädme, tervehti pälagehe, oti käziš – käzipaik lanksi jaugoihe. Tat oti neičukaižen kädes i taluti tennoks.
”Kuldhambhaine” risti heid jäl’ghe i habi kubaites hulil loičeškanzi. Neičukaine astui kuti robot, a tat astui pästtud pä. A ak seižui i kaiken loiči. Poig tuli hänennoks.
– Mamoi, mi neičukaiženke-se om ozaidanus?
– Midä, a nimidä ei ole hüväd. Usloncad pageniba türmaspäi da tuliba heiden pertihe. Hö ved’ eläba kordonal, ümbri om vaiše mec. Aleksejevič-se oli lidnas läžundkodiš. Usloncad-se otiba väges mamad i jäl’ges upehtoitiba, a neičukaine nägi kaiken necen. Hüvä händast ei kosketanugoi. Ei ehtnugoi, kense pöl’gästoti. A enamba en teda nimidä. A mitte oli neičukaine, nagroi kaiken, kuti mam, oho-ho...
– Miččed svoločid oma! – priha kingiti ičeze nürkud muga, eskai sormed ročkahtiba. – Tabatihe-ik heid?
– Tabatihe, vaiše hö paloiba pertiš. Hüvä, miše ei olend nikeda pämehišpäi öl sid’ pertiš. Sanutihe, miše elektrolanged süttuiba. A voib olda, tütär aznoiči mamas.
– Mamoi, sinä nägid, miččed sil’mäd hänel oma?
– Miččed sil’mäd oma? Sil’mäd oma mezimujuižed, miččed oliba mamal-ki. Kac, Mit’oi, lunt-se kut paneškanzi. Mitte tegihe hil’l’.
Vaiše Mit’oi ei ihastund lunt. Hän kak muštišti neičukaižen sil’miš da neičukaižes, kudamb voib tehta mužikradoid.
– Sanuid, miše sil’mäd oma mezimujuižed. Ei, hänel oma aigvoččed, tuskakahad sil’mäd. – Mit’oi meleti. – Voib olda, oma mezimujuižed-ki...
...Tat da tütär astuiba edemba kodihe. Mam da poig seižuiba, heiden hardjod da päd oliba jo lumes, a hö kacuiba tatan da tütren jäl’ghe, kacuiba sihesai, kuni heid ei näguškandend. Pigai redukaz te oli jo vauged , i kaik ümbri oli vauged. Tozi, kaik oli puhtaz ümbri, lumi peiti kaiken redun kevädehesai.