Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Pit’k päiv

Корпус: младописьменный подкорпус

Младописьменный вепсский, художественные тексты

Источник: Vasilii Pul’kin. Kändi vepsäks Nina Zaiceva, Verez tullei, (2018), с. 105-109

Pit’k päiv
(вепсский)

Dolinovan Vovaine amptes satati käden.
Urad sinä oled! Voib-ik muga väta, – sanui tatoi, konz tedišti necen polhe. A mikš kaik nece om? Sikš, miše päs om vaiše uradind.
Ka, muga, tat, – sanui mamoi. Minä-ki erašti žalleičen. Kaik meletan: ved’ pened völ oma. Meiden-se lapsed tünäd oma, no i heid tarbiž tarkas kacta.
Om homendez. Päiväine völ om vaiše nouznu.
Ondrei! noustatab mamoi. Tämbei om sinun päiv pölväst varjoita. Ed-ik unohtand?
En.
No ku muga, ka nouze. Lopi bokal venundad.
Ka nouzen, – sanun, – a iče meletan: ”Hot’ veiži ahavol necen pölvhan kuna-ni...”. No ei midä tehta. Tarbiž nousta.
Mänen irdale. Heinäs оm kaste, mitte hoštab hel’miden-žemčugan kartte. Kengäta om vilu olda. Vilu libub ülähäks, kombuidennoks, i sid’ sel’gädme völ ülemba. A sid’ uni-ki om jo männu sil’mišpäi.
Naku jo Joša-ki om tulnu. Jokseb-rigehtib ongiraganke.
Ondrei! Mängam ongitamha!
Kuna?
Enojale.
Ka sinei hüvä om. Enojale...
A sinä midä seižud, vacan sibitad?
Minä en rigehti vastust antta. Ved’ radnik olen. Sid’ jo sanun:
En voi.

Möst-ik?
Ka.
Nu i val’l’astadihe teid!
Tarbiž pölvast varjoita. Hapkaha se kaik... Joša vihel’douzi.
Muga sanuižid-ki.
Ka muga sanun-ki.
Nu, minä joksin.
Tuskaline azjvarjoita pölvast. Ken-se kalha mäneb, ken-se kül’bmahas, a sinä kanoidenke torada. Ned tuleba kaikiš polišpäi. Vaiše küksid Kukišnan kanoiden kogon, sid’ jo Pal’čoiden kanad pälišoiš. Ajoid tagemba nenid kanoid, a jo Darjatädin kanad kacuba, kut ličtas pölvhan male. A jo Darja-tädin kanoid hondomb ei ole-ki. Hänel kanoid om lujas äi. A mugoižed sured! Mil hän niid sötab? Kacouta, ka ei kanad olgoi, a kuti vodnhaižed. No kanoid völ voib tirpta. Om völ paskačuid, kühkjaižid...
Päiväine lujas paštab. Оm räk, tusk. Kacud taivhaze, meletad: ”Nu, päiväine, hotkemba kubahta”. Vaiše päiväine ei ole Miron-vel’l’, ei kundle mindai.
No sid’ minun tirpand lopihe. Joksen järvele kül’bmahas. Pördamoipölvazma om vauged, kuti lumel kattud. Ka nene oma Darja-tädin kanad! Kuti piluižehe kukitiba, konz varjoičii kuna-ni lähteb. I ved’ nägištiba, miše ei ole mindai...
Tembaižin vicani küksmaha. Kanadpagoho. Vaiše must kukoi seižub kesk mad, kuti ižand. Ei varastand, konz minä išken vical, iče läksi minuhupäi. Da völ muga hotkas! Nu minä i käreganzin. Otin kivuden i tacin kukoihe. Kukoi hüppähti, i sid’hlop maha i venub. Suugil-ki ei vedouda. Kuti keittud om.
Ka naku ken minun kanoid koletab! Ah sinä, pakost’! Ah sinä, reganena! i zavodi mindai laida. I kut hän nägišti-se?
Darja-tädi joksi pit’k koivuine vic kädes i kidasti komedal änel. Ilo-ikverhan kukoin rikoin!
A kukoi-se sil aigal libui jaugoilei pagoho. Voib olda, iče il’mestui, a, voib olda, Darja-tädin än’ sidä noustati.
Sid’ jo minä-ki il’mestuin.
Kacu, kacu! kidastan. Naku om sinun kukoi! Ved’ hengiš om!
Darja-tädi unohti minun polhe i astub kukoinnoks:
Ah sinä minun kuldaine, minun hüväine!
Tule emägannoks.
A voi-voi, – hengähtan minä.
A päiväine om völ lujas ülähän... Möst tegihe räk i tusk. Hot’ ken-ni tuliži.
I sid’ nägenMiron!
Miron, midä-k sinä?
Ondrei, midä mamoi oli käsknu, ka minä jo tegin.
Mironale pidi ozrad humbres hobda.
Ka om-ik kaik?
Kaik, mäne, kacuhta. Ka midä nügüd’ tehta?
Pähä tuleb ani hond meletuz, en voi sidä küksta. Pärub päs, kuti Darja-tädin kukoi ümbri meiden mas.
Ka minä en kacuškande sinun radod. Uskon sinei. Sinä vähäšt varjoiče pölvast. A minä jokseldan järvele. Kül’bemoi kerdan i tagaze. Ika pän päipaštomal lujas jo kibištab.
Hüvä, – sanui Miron.
Linneb räk, ka pä-se takkižlehtesel kata, – nevon hänele.
Mäne, mäne.
No en järvele minä lähtend. Otin ongen, i toiba mindai jaugad jogen randale.
Sigä kus-se oli Joša. Tedan, kaiken kalan om jo sanu Enojaspäi, ei jätand nimidä minei.
Vedehine, vedehine, – šuhaidan minä, – jäta minei kaks’-koume ahvent. Nu a ku kaks’, ka olgha ned sured. Abuta, vedehine!
Sanktan korktan raidan al nägen Jošan. Hilläšti, barbaižil, miše ei pöl’gästuiži kala, tulen hänennoks. Joša ozutab sil’mil ičeze satusen päle. Minä nägištin koume lahnad i ahvenid. Minun südäin muga hüppähti-ki, käded säreganzuba, habi šotun onghe panin. I sid’bul’k, minun pulloine jo veden päl. Vedehine, vedehine, abuta minei”.
Pulloine kumarzihe i sirdihe. Vedän. Sim tegihe kuti strun. Ongirag-ki kändihe...
Om!
Päiväžen al lahnan bok hoštab, kuti hobed, i lahn lankteb randale. Da völ mitte lahn!
Möst tacin ongen. Minutas päliči om sadud järed ahven. I läksi minai rad. Ahvened kokiba üks’ järedamb tošt.
Sadud kalan minä panen sirhe, pen’he uitoižehe. Aig om jo panda niid kašlihe, da ei ole konz, muga kala kokib.
A Jošal оm toine rad. Vaiše ehtin minä tulda jogele, hänel heiti kokindan, kuti veičel čapoi. Venub pulloine veden päl ani kuti sidotud kivehe, kuti i ei ole pandud onghe šotud.
Pakiče vedehižel, miše abutaiži sinei, – hilläšti šuhahtin minä Jošale, a iče en voi peitta ičein ihastust.
Joša abidihe minun päle, midä-se buraidab ičeze nenaha. Käredas kacub minuhu, ani kuti vär minä olen. Abid om hänele. Ved’ hän om tulnu aigoiš homendesel. A minä vaiše tulin, i om jo kogo kalad sadud. Minei eskai huiged tegihe.
Ala holdu, Josa, päiv-se vaiše zavodihe. Kokiškandeb sinai-ki.
I vaiše sanuin minä necen, Joša libui jaugoile i tuli sen luhtaižennoks, kus minun kala venui. A minä kuti kül’mnu tegimoi. Heraštimoi, konz Jošale jo ei olend midä Enojaha tacelta...
Sid’ kuti ken-se mindai iški. Hüppähtin minä Jošannoks, tabazin rindhiš i toukaižin Enojaha.
Ku kala om sigä, ka sinä-ki mäne hänen jäl’ghe!
Laineh katoi Jošan pänke i vedäškanzi alahaks. Hän mašib käzil, kidastab, kuti čaptas händast:
Abuta!
Uptan!
Joša ved’ ujuda-se ei mahtand. No konz hän maši käzil i kidasti, ka minei kuti ei olend azjad-ki. No sid’ hän vaikastui, i vezi peiti händast pänke. Sid’ minei tegihe opak. Muga tegihe hond, miše pän punoškanzi. Kacoizin minä ümbri. Hot’ ken-ni sires oliži, ka nikeda. A Jošad jo ei nägu-ki. Jokseškanzin minä randadme. En mušta, kut minun käzihe putui kuiv seibaz.
Joša, armaz! Pidäde völ vähäižen!
Kidastan, a än’-se kuti ei ole minun, a kenen-se verhan ristitun om. Häbi löuzin väged antta Jošale seibhan agjan. A konz hän tabazihe, ka sid’ minä vedäškanzin kaikel vägel...
Verhan kegon sijal tegim lämoihuden. Kuni kuivihe sobad, ka ištuim vaitti... Pani Joša sobad päle.
Ole hüvä, Ondrei, ala abittu minun päle. Minä san kalad i andan sinei.
Ka, olgha. Vaikastu sinä, kuti urad pagižed.
Läksim kodihe.
Ota ičeiž kala.
Joša vaiknas mäni i oti ičeze puzuižen kalanke. Tedme astum vaitti, kuti kaks’ keletont. Läz minun kodid Joša pani puzuižen kalanke teverhe i sanui:
Ota!

Ota iče. Hüvä om minei kalata-ki...
Ka ved’ nece ei ole minun, Ondrei...
A minä kuna necen kalanke lähten? Putub minei kodiš. Ved’ minei tämbei tarbiž pölvast varjoita...
Mänen linmale Mironannoks. Päiväine om völ lujas korktas, no paštab jo ei muga. Ehthasai aig mäneb.
Meletan Jošan polhe. Rida ei lähte melespäi. I mihe se tämbei oli? Ved’ tämbei Jošan kodiš om neidižeht. Eglai hijal kozimehed oliba Sarjärvespäi. Sügüzel Jošan Polina-sizar neche külähä elämaha lähteb. Ženihonnoks. A tämbei neidižehtale tuleba hijale prihad, neiččed. Linneb ilod! Joša om kucnu mindai völ eglai. No nügüd’ jo ei uddaide kacauta neche.
I mihe nece minä muga verduin? Miččen-se kalan tagut... Mez’ ei uptand habi, a minä-se... Minei tegihe lujas huiged. Ku tuliži Joša nügüd’, ka minä ezmäižen pakičižin händast, miše hän ei pidäiži abidod. Ka ved’ ei tule, ridas olem...
Ehtal, konz lopihe minun rad, i konz taivhal ozutihe ezmäižed tähthad, tuli Joša. Minä en uskond sil’mile-ki.
Varastan, – sanub, – a sindai ei ole i ei ole. Astkam, Ondrei.
Ka kuna?
Ka kutak kuna? Mijale. Neidižehtale.
Panin minä käden hänen ougale.
Joša, – sanun. A edemba en teda, midä sanuda- ki.
Ka mängam! Vaiše mamal völ kerdan pakičemoi.
Tulim Jošannoks. Libuim päčile. A alahan neiččed laučoil ištuba. Ken kudob, ken ombleb, a ken poimib. Kesknezoi šuhaidaba, nagraba. Kulmiden alpäi peitošti prihoiže kacuba. A prihad čogas kartoihe vändaba. Mugažo nagraba, toine tošt bokihe tuukaba. Kaik varastaba garmonid, kadrilid.
Kut i kaiken, neiččiden keskes Sašaine punose. Hän ei ole korged kazvol, no čoma modol. Sašaine om Darja-tädin poig. Saša voib tehta kaikuččen radon, miččehe tartub, hot’ om nece mužikan rad, hot’ neiččen rad. Hänel ei ole erod: val’l’astada hebo vai ajada kalitoiden korid. Küläs pagištas, miše konz Sašaine völ penikaižen oli, lähtli hänen mamaze radole i käski: ”Lapsid kacu. A konz pördamoi, ka miše oliži käzipaik nece poimdud”. Da völ ližadab: ”Naku sinei kožal’. Ehthasai miše oliži lang kezertud”. Nu i radab Sašaine. A midä teged? Ku ed tege, ka ved’ Darja-tädi ilod ei el’genda. Muga openzihe priha Darja-tädin käziš.
A lopuks hänele mel’he tuliba nene neiččen azjad.
Ka muga harvoin oleskeleb. Sikš neiččed-ki kaik armastaba Sašad. Ei kaikutte heišpäi voib tehta muga, kut Saša mahtab. Vaiše kulub-ki:
Saša, tule-ške tänna.
Lang ei pidäde värtnäs...
Sašaine, kutak nece poimetiž tehta?
Kaikuččennoks hän tuleb, abutab kaikuččele, muhuid laskeb, ozutab čomad vauktad hambhad. Sašaspäi mugoine ihastuz i ilo lähtleb. Ei huiktelde hän ičeze neiččen mahtoid.
Sid’ garmonj vändaškanzi. Neiččed i prihad keradasoiš kadrilihe.
Dolinovan Sergei tuli Sašannoks. A hän necen aigan kožal’ kädes ištui.
Ka astkam minunke kargaidamha, neižne.
Nene sanad ei olgoi me’he Sašale. Hän verdui.
Mitte minä sinei neižne olen?
A ken sinä oled? Ha-ha-ha! Vaza-ik?
Saša libui jaugoile, heiti kožlin i toukaiži Dolinovad rindhiže. Sekuti snaplaval jo venub.
Hüppähti Dolinov iSašannoks. Ei ehtind kät-ki libutada, möst jo laval om. Necen kerdan lanksi mugoižen judunke. A Sergei nece oli mugoine torakukoi. Venub hän laval i sanub:
Ka, prihač, nürk sinun vahv om...

A Saša sen aigan kucub kargaidamha Boicovan N’uraižen. Hän om parahim neižne küläs, čomemb kaikid modol. Hän muga lendahti-ki jaugoile, konz Saša kucuškanzi.
Seižutihe kadrilihe i kargaidaškanziba. Da völ muga hüvin, ei sa sil’mid kärauta heišpäi.
Uksenno prihad pagižeba kesknezoi:
Kac!
Mahtab Sašoi...
Ka, ühtel kädel sordi Sergejan.
A muga kacta, ka kärbhašt ei abidi.
Mugoižiš tünišpäi, kac, a om mille opetas...
Ka mužik om Saša, mužik.
Vaikastui garmonj. Neiččed i prihad läksiba kodihe. A erased öks jäiba. Sid’ laval magadaškandeba-ki. Vaiše ol’ged paneba vähäižen.
A ukses, nägen, seižub Sašaine. Mod völ ruskneb karguspäi. Muhaidab, pipkutab. Prihoišpäi hän om minei kaikid enamb mel’he. Pähä tuleb: ”Ka hüvä oliži, ku minä-ki oližin mugoižen, kut Saša...”.
Haikostelemoi. Tahtoin magata. Pagižen Jošale:
Kuled-ik, Joša?
Necen kalan-se polhe... ka unohta...
Vaiše Joša om vaitti. Katoihe pövul, magadab.