Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Karjalaiset

Корпус: младописьменный подкорпус

Младописьменный севернокарельский, публицистические тексты

Источник: SERÖ SAIKKO, Oma mua. № 9, 10, (2018), с. 11. 11

Karjalaiset
(карельский: собственно карельское наречие)

Niin miun elokšešša šattu, jotta mie jouvuin lähtömäh Venyäheltä Šuomeh. Muamo käški. Niin še voit šattuo elämäššä, jotta muamo käšköy aikuhista poikua ta poika kuuntelou. Mie läksin. Alušta monieš vuosi elimä PohjoisŠuomešša Kemin lähellä. Šuomenpuolini Kemihän on niitä muinosie karjalaisien rakentamie linnakkeita, Kemijovella on vielä nytki Vallitunšuari. Eräš valittu oli elän Novgorodissa, šen nimi oli Vallittu Karjalaini, venyähekši Valit Korel’anin. Olisko še valittu-šanašta (ihmini, kenet kanša oli valinnun omakši johtajakši), vain lienöykö še tullun vallittu-šanašta (ihmini, kumpasella kanša oli vallan šiirtän) – šiitä ei šua nyt tietyä. Še kaikki oli muinoista aikua, no oli šielä nykyisempieki merkkijäVeitsiluoto, kumpaista šanottih karjalaisekši kyläkši, kun šielä oli elän šuuri joukko karjalaisie Veitsiluoton paperi- ta šellutehašta rakentamašša. Muutaki karjalaista šieltä löytyy.
Vähän ajan piäštä šiirtymä Helsinkih, kun Keminmuan pieneššä paikašša ei ollun kunnon ruatuo. Mie šiih aikah jo hommasin kaikki paperit ta miušta tuli kiäntäjä.
Helsinki on tiettäväini ihan kuin toini muajilma, šuuri paikka, rahvašta kuin muurahaista muurahaismättähäššä, ruatuošuuri tukku. Karjalaisena miehenä šuatoin ruatua šekä šiäštyä, kotvasen oltuo rahua oli kertyn monieš šatatuhatta markkua (še oli vielä šitä markka-aikua). Rupesima eččimäh taluo oššettavakši. Helsinki on Helsinki, pieneštä pahaččaisešta mökistä isännät tahottih šen verran, jotta pienemmäštä paikašta šillä rahalla vois oštua uuvven šuuren talon šuuren tontin kera.
Kerran läksimä kaččomah meijän viereššä ollutta kahen perehen taluo. Pakasima šen omistajan kera, še oli šemmoni šuomelaini taloyhtijö, missä oli monta korttierie. Kun rupesin pakauttelomah yhen fatieran omistajua, še šattuki olomah Petroskoista Šuomeh muuttanut ihmini. Paikalla tuli ijäkäš naini, rupesi pakajamah meijän kera. Mie šanoin, jotta paremmin tahtosin oštua talon enkä korttierin. Naini vaštasi miula mukatuošša viereššä on myötävänä vanha talo, šen on jo pitän aikua myötävänä, no ei niken taho šitä oštua, kun še on niin pahašša kunnošša, vaikka šiinä onki šuuri mua-ala. Mie jätin oman akan šiih pakajamah niijen toisien akkojen kera, iče mänin šen talon pihah. Šielä portahilla kahvikuppi kiäššä istu pienikašvuni naini. Šanoin hänellä tervehyön ta kyšyin, onko heijän talo myötävänä ta millä hinnalla hyö šitä myyvväh. Naini ei kerinnyn vaššata, kun mie šanoin, jotta miula ei ole enämpyä rahua makšua hänellä, kuin miljona markkua. Naini šano, jotta hänellä tuo hinta šopiu. Kävin šanomašša omalla emännällä ta hänen kera tulima kaččomah taluo šiämeštä päin. Talo kyllä oli niin pahašša kunnošša, jotta mie enämpyä en tahton nimitä šanuo šen oštamisešta. No miun emännän šilmistä nävin, jotta hiän kyllä tahtois OMAN talon. Ruattavua šiinä talošša kyllä olis, kaikki oli muurninpäin, kaikki piti kohentua, katoš vuoti, lattiet oltih kuin meijän tanhuolla kyläššä. En tiijä mitein hyö šiinä oli eletty kymmenie vuosie. Pihašša oli vieläi kylyrakennuš, kävin šitäki kačahtamašša. Noo, eini kyly ollun paremmašša kunnošša, liävä liävänä.
Yhtä, toista rupesima pakajamah ihan muista aseista. Naisen nimi oli Kaarina. Hiän kerto olovan Viipurin karjalaisie, Valkoisen šukuo. Ta lisäsi, jotta hiän kaikilla šanou, jotta hiän on karjalaini, ei šuomelaini. Enšimmäistä kertua mie šemmoista kuulin. Tämän talon oli rakentan hänen tuatto šovan jälkeh, šilloin kun evakoilla annettih niitä kylmietilojameččämuata, missä šai rakentua talon. Kaarinan tuatto kun oli karjalaini, niin enšiksi rakenti kylyn, missä hyö alušta elettih. Šiitä tuatto yheššä kešäššä rakenti talon. Šen jälkeh taluo ei ole kohennettu, eikä mitänä uutta rakennettu kuutehkymmeneh vuoteh.
Tiijuštelin Kaarinalta onko hiän miehellä. Naini vaštasi, jotta on, ka hänen Pekka-ukko on niitä miehie, kumpasilla peikalo oli kešellä kämmentä. Ei šiitä ole kunnon isännäkši. Šiitä Kaarina kerto miula pereheh tarinan. Heilä oli talo kešellä Viipurie, šiitä kun Viipuri mäni venäläisillä, heijän piti lähtie šieltä pois. Helsinkistä hyö šuatih tämä kylmätila, minne tuatto rakenti talon. Kaarinalla oli šilloin nellä vuotta. En kyšyn tuatošta šen enämpyä, enkä šiitä, mintäh še nuorehkona kuoli. Ka arvasin šen iče myöhemmin, kun löysin eri paikoista kymmenie tyhjie viinapulloja. Kakši vuotta takaperin Kaarinan muamo Emma Valkoni kuoli. Nyt talo oli myötävänä, kun muamo oli ennein tätä miehellä ta nyt šiitä enšimmäiseštä mieheštä šyntynyöt lapšet juristin kautti tahottih šuaha oma oša talošta šekä muašta. Kaarinan perehellä ei ollun šen vertua rahua makšua niillä niijen oša, šentäh talo oli pantu myötäväkši, no ei niken tahton šitä oštua, kun ylen äijä šeikkua on šen talon kera. Šiinä mie piäsin piällä, mintäh Pekka ei tahton mitänä kohentua eikä rakentua. Mieš tiesi, jotta tällä talolla on muita perillisie ta kun anoppi kuolou, niin yli puolet talošta mänöy niillä. Mitä vaššen hiän rupieis ruatamah toisien hyväkši, ei tiettäväini.
Oli mitein oli, ka myö šen talon kuitenki oštima šykyšyllä, kun Kaarina tahto vielä kešän ajan olla šiinä omašša tuaton rakentamašša talošša, ei še omašta talošta ole helppo lähtie muuvvalla muajilmah... Lämmin šiinä talošša ei kyllä pisyn, kaikki mäni harakoilla. Halkuo talven varah piti viisi pinuo. Ruatuo oli huomenekšešta yömyöhäh šuaten. Niin mäni vuosi, toini, kolmaš. Monta kertua milma otti tuška šen talon kera, no pikkuhil’l’ua mie šitä kohentelin šekä uutta rakennin. Enšimmäisenä kešänä oli uuši kyly valmehena, šitä rupesin kohentamah taluo.
Monieš vuosi vierähtišuurempi oša talošta oli valmis. Mie rupesin vaihtamah pihaovija. En tietän, mimmoset ne ovet olis parempi panna, puiset vain rautaset. Šilloin Šuomešša elettih jo šitä aikua, jotta alko liikkuo ei-šuomelaista rahvašta, varaštamista ta ryöštämistä alko olla ylen äijä. Mie yhtä kuin kaččelin muijen talojen pihaovija. Kerran miula mielty mitein eryähäššä talošša oli pihaovet luajittu. No talon viereššä ei ollun niketä, enkä mie lähten oveh šoittamah enkä koputtamah.
Kerran nävin talon pihašša touhuvan kašvultah ei kovin korkien miehen. Mänin veräjillä, šanoin tervehyön ta kyšyin eikö hiän ole karjalaisie. Miula on šemmoni “pahatapa, kaikilta, ken miun mieleštä on karjalaiseh näkömyä, kyšyö eikö hiän ole karjalaisie. Harvah, konša en ole arvannun. Niin ni tällä kertua arvasinmieš oli karjalaini, Šuojärveltä, Puavila-nimeltä. Vieläi oikieuškoni, pravoslavnoi, vaikka myöhemmin hiän miula šano, jotta ei hiän ušo mihikänä muuh, kun vain šiih, jotta kun leipäpala on kiäššä, niin nälkä lähtöy. Niin meistä on tullun tuttavie. Mie käyn hänen luona kyläššä, hiän miun luona. Omašta kyläštä hiän enšimmäisen kerran läksi koko pereheh kera pakoh 1939 vuotena. Šilloin hänellä oli ikyä kolme vuotta, ei hiän muistan šiitä mitänä. Toisen kerran piti lähtie pakoh 1944 vuotena, šiitä hiän muistau vain šen, jotta tuli šuomelaini šotilaš heposella ta šano: “Nyt täyttä nellistä tiältä pakoh, kotvasen oltuo tänne tullah ryššän tankit”. Puavila muisti kun muamo otti ne vähäset rahat ta mitä arvokkahampua oli