ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | Создать новый | История изменений | Статистика | ? Помощь

Vieras

Vieras

карельский: ливвиковское наречие
Новописьменный ливвиковский
Nuori koinemändy Anni hälizi keitändypertis. Suuri päčči vai räkitti tulel. Ukkoh da lapsih niškoi stolal oli varustettu hiilavu kartohku. Ikkunas vilahtihes kenenlienne kuvahaine, kynnyksel huahittajen seizoi huolestunnuh susiedu Šurabuabo:
Anni, heitä kai omat ruavot, läkkä minunke.
Jefimua lapset hyllättih!
Jefim on Annin diädö. Häi jo ammui muutti lähikyläh akan da kolmen kazvannuon tyttärenke. Lapsusaijas hänel oli huono tervehys, nygöi sidä vouse ei ole. Sih kaččomattah häi nikonzu ei olluh joute. Pidihäi syöttiä perehty, akan palkua vai nedälikse täydyi. Jefim ottavui joga ruadoh: kenelgo halgoloi hallata, kenelgo liävy kabrastua libo kartohkat kaivua. Toiči kargiedugi joi, ei humalduksekse, a tervehyökse. Kaksi vuottu tagaperin Jefimal leikattih jalgu. Hänen muitegi ilotoi eloslangu muutui mustakse atkalakse jonokse. Ičeväil häi jo ei voinnuh lekkuo. Käyndät pihale, oman ičen hoido da muite syöndät jo riputtih omahizis, ollou heil himuo libo aigua avvuttua händy. Akku da lapset ei äijiä kiinnitetty häneh huomivuo, opittih ainos olla kuulemata niistien hil’l’azii pakičendoi. Jälgimäi vouse ei kačottu häneh.
Anni hädäzilleh kohendi paikan piäs:
Kuibo hyllättih?

Šuorivu, sanelen kuni astummo, kiirehtytti Šura-buabo. Kuule, astun minä laukkah, a teijän kodoilan veräi on avvoi, näin, ikkunaspäi kenlienne viuhkuttau kätty minule. Vikse ozuttihes, duumaičin. Starikoin kuoltuu kodi tyhjeni, jo viizi vuottu sie nikedä ei elä. Dai eliä sie ei sua. Levo vie ižändien aigua vajatti, st’oklat murendettih, trubagi terväh pakkuu. Sano, kuibo sie eliä? Tulin minä sih kodih, a sieJefim.
Anni da Šura-buabo jo tuldih vahnan koin luokse. Nostih libielöi pordahii myöte, varavozin polgiettih lahonnuzii latelaudoi myöte da puututtih pimieh senčoih. Nenäh tuli homehel da haižui jätetty ligatukku. Anni avai uksen. Hänen ies pölyhizien lomuloin da kluamuloin keskes istui niistielöin kreslas Jefim-diädö. Leikkuamattomat tukat oldih pystöi libo langettih ajattomale parrale. Hoikkien pezemättömien sobien ual oli ylen äijäl laihtunuh rungu. Jefim rounoku kyzyjen abuu kačahtihes Annih.
Kačo vai, zavedi Šura, – tuodih da hyllättih. A mittuine vilu on! Syvyskuu pihal!
Annil kurkoine nouzi keroih. Kodvazen peräs häi tuli diädällyö da otti händy käis. Käzi oli vilu. Kylmännyzil da särizijöil sormil häi kobristi omahizen kätty.
Kuldaine minun! Jälgimäi sinä tulit
Kuibo sinä puutuit tänne? hämmästyksis kyzyi Anni.
Minuu tytär vedi tänne taksil, avvutti kodih piästä, sanoi, ku tulou järilleh da lähti. Minä kaksi päiviä vuotin sinuu.
Kaksi päiviä?! endisty enämbän kummeksih Anni. Kui sinä elit tämän aijan?
Kui voibi eliä viettäh, syömizittäh, ei ole tuldu, ei ole den’gua, da vie moizes vilus, opi iče duumaija, čökkäi sanan välih Šura-buabo. Tämä ei ole kodi, tämä on sarai! Omua tuattua hyllätä! Ei ole ni huigei! iändi susiedu. Midä nygöi ruadua?
Midä? Viemmö järilleh akan da lapsien luo, vastai Anni.
En lähte järilleh, hil’l’ah vastai Jefim painajen piädy. Ruadakkua midä tahtotto, vaiku järilleh minä en lähte. Minuu sie ei pie nikelle, jatkoi häi itkusilmis. Minä tänne jiän, sanoi Jefim jo koval iänel.
Olgah, huomei kačommo, midä sinunke ruammo. jo tuli. Toinah sinun omii ni kois ei ole. Kodih sinuu minä en voi ottua, ukko rodieu vastah. Ylen on jyrky hänel taba, sanoi Anni.
Olis čuajuu vai juvva, kyrčistyjes vilus ei rohkiesti kyzyi Jefim.
Jumalaizet! Häi on nälläs! Opis kaksi päiviä syömättäh, virkai Šura-buabo. Minä tuon, jo ukses kirgai häi.
Anni kačahtihes Jefimah.
Ei pie minuu nikelle, algoi enzimäzenny mies. Kuni jallois olin, en olluh tiel nikelle, a nygöi olen heile vaivakse. Ičeväil en voi lähtie pihale. Kylys jo puoli vuottu en olluh. Midäbo sanelta Enne söin kaikkienke yhtes stolas, sit pandih minuu čuppuh syömäh. Sie söin. Pannah taburietkale juodaine kuaššua, tossupiän vai kačahtetahes, söingo Erähiči puolistin pienembiä tytärdy. Vastah akkua sanoin. Koukul sain. Paha on sydämes. Ei himoita eliä. Ruadakkua midä tahtotto, järilleh minä en lähte, sanoi Jefim vie kerran.
Sit kodvazes jo tuli järilleh Šura-buabo. Häi levitti syömizetkaksi jäiččiä, kuppizen maiduo da čupukat. Vahnat ruostunuot rattahat ei annettu miehel eistyö stolah ičeväil. Anni avvutti. Kuni Jefim ahnastajen näčytti syömizii, naizet ruvettih kabrastamah pertii. Kodvazen peräs vahnembien kodi muutui paremabah puoleh. Ikkunois oldih puhtahat zuavesit, magavosija oli katettu, päčis räčkettih hallot.
Tuli .
Tossupiän, kai kodiruavot ruattuu, Anni pakiettu syömisty käis, kiirehti tiijustamah omua diädiä. Häi vastai paikallizen feršalin, kudai sellitti, ku ainovo piäzy täs eloksen tilandehes on työndiä Jefimua vahnoin kodih. Ga sih pidäy aigua. Pidäy kerätä tukku dokumentua. Sih menöy lähes kuudu. Feršali uskaldi avvuttua.
Koirii žiälöičemmö, a täs on oma diädö, Anni rauhoitti omua iččie. Kestämmö, elämmö kuitahto.
Kuun aigua, kuni kerättih dokumentoi, Anni da Šura-buabo vuorokkai käydih kaččomah voimattomua. Hyö syötettih Jefimua, hyväzesti pestih, leikattih tukat, pandih toizet sovat. Naizet tuodih astettu, halguo, puan da kai televiizoran. Omas kois seinätgi avvutetah Jefim veseldyi da kai vähäzel sangeni. Hänen kodoilan veriät ainos oldih avvoi. Susiedat käydih tiijustamah händy, avvuttamah kuda-midä da tarattamah. Kuu huškai ylen terväh. Tuli aigu šuorittua Jefimua piirin keskikyläh, kus oli vahnoin kodi.
Koin luo tuli kiirehellizen avun mašin. Mužikat avvutettih miesty laskiekseh jyrkii pordahii myöte. Pihal rodih vilu. Kova tuuli kiškoi jälgimäzii lehtii puulois da lykkäi niilöi luhtih. Jiähine vihmu kibiesti iški šokkii myöte ristittyzii, kudamat tuldih kaimuamah Jefimua.
Ku lienne abeičin konzutahto, ga prosti meidy, Jefim, prostiihes Anni. Minä rubien soittamah sinule. Älä ole vihas omien lapsien da akan piäl.
Heil, kačo, sežo jygei oli, oppi puolistua Jefiman omii Šura-buabo. Jumal on heile sud’d’annu.
Rubei nägymäh, kui Jefimal ruvettih lekkumah olgupiät.
Passibo teile, minun armahat! Vai tämän maltoi virkata Jefim. Minul olis vie eräs dielo sinule, Anni. Mene kävy minun vahnembien kalmoile, kumardu heile minus tuači. Vikse en tule enämbiä omah kyläh.
Häi kačahtihes oman koin ikkunoih. Täs meni hänen lapsusaigu. Kois ainos oli piirualoin magei duudu. A tämän kl’onan häi školaniekannu olles istutti oman tuatanke.
On aigu lähtie! Minul on vie kolme matkua tänäpäi, keskusti Jefiman mustelmii šouferi.
Jefimale avvutettih istavuo mašinah. Mašin huškahtih ajamah, vai mustu savu jäi jällele.