Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Äijänpäivän murkina

Корпус: младописьменный подкорпус

Младописьменный севернокарельский, художественные тексты

Источник: Matti Pirhonen, Oma mua. № 47, (2018), с. 11

Äijänpäivän murkina
(карельский: собственно карельское наречие)

Meijän ämmön ta Melentjein akan kešen oli ainani riita, še Melentjein akka kun niät aina lujašti kehu ta ylisteli männyttä aikua, kaikkie vanhua. Još mistä asiešta tuli pakina, niin hiän jo šiih tunkeutuu räpättämäh ta aina vain vetäy eteh, varšinki šyömisen.
Šitä kun ennein vanhah šyötih, niin še vašta šyöntie oli, tovisti hiän. Stolah tuotih niin monta šyömisluatuo, jotta pahalla piällä et ni čottua šuanun. Vaččua piti käsin kannatella šemmosen murkinan jälkeh.
Olihan šitä šemmoistaki šyömistä šuurina pruasniekkoina, myönnytteli ämmö. No, muissatko šie kuitenki
Muissan tai hyvin muissanki, kiivaštu nuapurin emäntä kuuntelomatta loppuh toisen šanontua. Sriäpnät ta tevokšet oltih kaikenkarvaset, jotta
Šiinä pakasijan ajatuš tökšähti šiih sriäpnien šuureh lukuh kuin uatra kiveh, ihan mäni šekasin, ei ni löytän mitä šanuo.
Šentäh nyt ämmö šai šen verran aikua, jotta kerkisi viijä ajatukšeh loppuh:
A muissatko šie kuitenki ne ruatopäiväset šyömiset?
Ei šilloin enimmällä rahvahalla rašvaset atrivot oltu. Moni pereh potakkua kalanšuolarossolah kašto, ta kun lienöy šiih akanaista osrarieškua ta maitotilkka löytyn, niin oikein hyvä oliki. Monina vuosina meilä tai teilä, Melentjein akka, petäjäkuorta piti nilottua. Niin še oli. Muutomat pohatat šyötih paremmin, no niitä oli vähä.
Ka niinhän še oli, alko jo myöššyttyä nuapurin akka. No pruasniekkoina šyötih lujašti.
Tämä ämmön ta Melentjein akan hakapakina toi miula mieleh Äijanpäivän murkinan. Šilloin tosijahki šyötih jotta tuntu. Še Äijäpäivä (Pääsiäisekši šitä šuomelaini šanou) oli yksi niistä vanhoista uškovaisien pruasniekoista, mitä pappien käšyštä meiläki piettih ta juhlittih. Šinä päivänähän še Jumalan poika mukamaš virkosi ta nousi pois hauvaštah. Näin ne papit šelitettih. Nyt myö kyllä tiijämmä, jotta jo aikoja ennein tätä starinua Jumalan pojan ylöšnoušušta rahvaš piti iluo ta juhlua kevyällä, kun talvi loppu ta kaunis kešä alko voittua. Kenpä šitä ois voinun olla vesselöimättä, kun päivä jatkuu, lämmin lisäytyy, lumi šulau, ruoho alkau kašvua, lehti puhkieu puissa, šanalla šanuon, kun alkau tulla kaunis Karjalan kešä. Johan šiitä ihaštuu jokahini, ihaštuu ta alkau juhlie. No papit šotettih täh kešäntuloasieh še höperryš Jumalan pojašta. Eikä še vielä heilä riittän. Kekšittih vielä kaiken lisäkši pyhitykšet ta kokonaista šeiččemen netälie kešti pyhityš ennein Äijyäpäivyä. Mitä še pyhityš ili puastuomini? Mie nävin, mitein vanhah aikah pyhitettih (iče en joutun puastuomah). Elettih näläššä nuo šeiččemen netälie ennein Äijyäpäivyä.
Oli vuuvven aikana muitaki pyhie: Roštuon pyhä kešti kuuši netälie; oli Petrun pyhä kešällä, Spuassun pyhä šykyšyllä, pahuš heitä kaikkie puastoja muistanou. Papit šelitettih, jotta još tahot kuolomaš jälkeh piäššä taivahah, niin elä šyö pyhinä mitänä arkehista. Arkehisih šyömisih kuuluttih maito, voi, liha, rašva ta kaikki muut paremmat ruuvvat, mit voimua annetah. Šai šyyvvä vain puastoruokua: nakrista, potakkua, šientä, marjua ta muuta laihua šyömistä. Kaluakana oikie pyhittäjä ei šyönyn ser’otana ta piätinččänäkahtena päivänä netälissä.
Hyvin äijä šyötih puastoaikana mämmie. Šitä luajittih ruisjahošta. Hämmennettih ruisjauho veteh, luajittih tuommoni vetelä huttu. Še pantih lämpimäh kiukuah hautumah. Kun mämmi tuli imeläkši, niin še oli valmis. Mämmih ševotettih puolua tahi nakrishautuo ta šitä šiitä šärvettih leivän kera. Kun mämmi hapatettih, šuatih muikieta savarneita.
Tämmöset oltih pyhittäjän šyömiset, ei ne rašvaset oltu. Kun tämmösellä ruuvvalla kuittauvuttih šeiččemen netälie, niin ičeki arvuat, mitein nälkäni še pyhittäjä lopulla oli. Hiän oli valmis šyömäh vaikka hevosen karvoneh päivineh. Täššä vielä pitäy šanuo, jotta pappi iče ei pyhittän eikä puastonnun: šöi hyvyä-parašta, mitä rahvahalta irti šai.
Lähenöy šiitä Äijänpäivän pruasniekka. Koko ennein pruasniekkua valvottih ta valmissettih ruokua ta sriäpittih taloloissa. Naiset meilä oltih muasterija sriäppimäh. Oli šilloin sriäpnie! Oli monenmoiset kalakukot ta rieškaset, oli šankit ta kalitat, rost’okat ta räpšyt, kakkarat, kohahukšet ta keitinpiiruat. Piessa heitä muistanou kaikkien nimie! Šulččinua vain Äijänäpäivänä akat ei luajittu, šiitä tuli riähkä. Ajattele šie nyt ičeki, millä šilmällä näih kaikkih herkkuloih kaččo imehnini, ken kokonaista šeiččemen pitkyä netälie oli mämmillä ta nakrehella elän ta šuoranaista nälkyä nähnyn. Hiän kaččo niin kuin hukka lampahah.
Äijänpäivän murkina šyötih huomenekšella aikaseh. Oli vanha šananlašku, min mukah elettih: Roštuo on nouštuo, Äijäpäivä päivän nouštuo. Kevyällähän päivä noušou aikaseh, šilloin piäšet šyömäh. Kenpä šiinä olis voinun pitemmälti tirppua. Niin jotta Melentjein akka oli ainaki šiinä oikiešša kun šano:
Šitä šyötih niin, jotta vaččua piti kannatella šemmosen murkinan jälkeh.
Hiän muitein vielä aina lisäsi: – Kyllä ne šiitä šemmosen murkinan jälkeh tanhuonki šeinät mualautu.
Täššä Melentjein akka vihjasi šivumännen šiih, jotta kun nälkähini piäsi ruuvvan kimppuh, niin hiän šöi niin äijän, jotta vačča mäni pilalla. Eihän še maharustinki šemmoista kuormua keštän. Kun liäkärijä šiih aikah ei ollun, niin jokahini šiitä parenteli pilalla männyttä mahua, mitein ymmärti: erähät šyötih hiilekši paissettuo kalua, toiset juotih kuivašta mussikašta savarittuo čäijyö, ken mitäki. Tottuhan še vaččaki loppujen lopukši kunnon ruokah ta alko šulattua kuin kuuluu.
Še murkina piti šuattua šyyvvä, muitein ei piäššyn loppuh šuaten, muisteli vielä ämmö.
Tämä oli tärkie neuvo. Murkinastolah kannettih niin monta luatuo šyömistä, jotta asien tietämätöin ahmi jo alušša iččieh täyteh, ta niin parahat herkut jiätih šyömättä.
Täššä kohti monešti muisseltih mitein aikoinah oli Rennellä käynyn. Tämä Renne oli tullun meijän kyläh rajan takua työtä-ruokua eččimäh. Hiän oli köyhä mieš, kulki kylissä ta ruato kaikenmoista talouštyötä: pani aitua, niitti heinyä, leikkasi vil’l’ua, kuokki peltuo. Hänen naini Kaisa oli kuulusa kuppari. Monen imehnisen šelkäh tahi muuh kipieh kohtah Rennen Kaisa oli šarvie isken ta pahua vertä piäštän. Šanottih, jotta autto. Mäne tiijä, auttoko vain ei.
Tämä Renne erähäššä talošša joutu Äijanpäivän murkinalla, kun šiinä talošša oli aijašriukuja valmistamašša. Toisien mukah hiän ennein murkinua pesi käteh ta istuutu šyömäh. Murkina aina alotettih kalakukkoloista ta liharokašta. Hyvie oltih kalakukot tai rokka oli rašvani. Renne šöi täyven toven eikä ajatellun, jotta pitäis mahua šiäštyä loppuh šuaten. Kun šiitä emännät alettih kantua niitä oikeita sriäpnie stolah, niin Renne ei enämpi voinunkana šyyvvä. Šiih häneltä jiätih kalitat ta rost’okat, räpšyt ta keitinpiiruat. Himottais šyyvvä, no vačča ei ota vaštah. Šiitä vielä kannetah kakkarua ta lopukši lačukiisselie maijon kera. Renne vain kaččou, šuun šiämeššä perkelehtä viäntäy, kun kalakukkuo ta liharokkua tuli liijan äijä šyötyö.
Olen mie toisella kerralla viisahampi, hiän arvelou ičekšeh.
Šanah Renne piti. Kun hiän toisen kerran joutu pruasniekkastolah, niin jo tiesi mitein pitäy šyyvvä, jotta muutoman lusikallisen meččorokkua, mitä šillä kertua oli keitetty, šöi voilla voijetun potakkašankin, šuurimašiämyštäsen kalitan, yhtä ta toista vielä lisäkši ta lippo lusikallah maituo šekah. Kaikki mäni hyvin, ihan niin kuin Renne oli šuunnitellun aikasempah. No kakkarojen kera kuitenki šattu pieni kommelluš.
Jokahini, ken vähänkänä on perillä sriäppimishommašta, tietäy mitein mielehistä šyötävyä še kakkara on. Tietäy šenki, mitein še pitäy šyyvvä, jottei jiä mitänä jälkie šyöjän paijalla tahi pukšuilla. Juuri ennein kakkaran šyömistä šen piällä levitetäh melko pehmietä putruo ta tämä tevoš voijellah voilla ta kiäritäh. Kun šyöt kakkarua, muissa aina noštua šen toista piätä (mi ei ole šuušša) ylähäkši, muitein šuat putruo polvillaš.
Näin kävi Rennelläki. Kakkarah hiän tarttu ihan varmana šiitä, jotta kaikki luistau nyt loppuh ilman mitänä šekauvušta. No eipähän huomannun noštua ylemmäkši kakkaran ulommaista piätä. Šieltäpä alko tippuo vetelyä putruo pruasniekkapukšuilla, tipahti vähäsen paijallaki. Tätä ei hermot enämpi keštän. Renne kačahti olkapiäštäh piäličči: stolan kohalla ikkuna oli auki. Kakkaran puolisko lenti ikkunašta pihalla ta Renne šuatto šitä vielä karjahukšella:
Šituhan tuonne, eläkä miehen houšuilla!

Kiisselie hiän ei enämpi kehannun ruveta šyömäh, nousi stolašta ta läksi puhistamah pukšujah. Toiset jatettih murkinua kaikešša rauhašša.
Niin jotta ei še šyöntikänä aina ihan helppuo hommua ole, varšinki još šattuu olomah Äijänpäivän murkinalla.