Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| История изменений
| Статистика
| ? Помощь
Kunnivoh kullaki
Источник:
PEKKA PERTTU, Oma mua. № 6, 2019, с. 11
Kunnivoh kullaki
карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный севернокарельский
Šitä vet kun ennein muinoin oli rahvahalla hoš mimmoista vaššušta šiinä elokšen retuuttamisešša. Šinä kešänä ei viršulampilaiset šuatu millänä kontuo – kun koko keitosen kešän oli šatan, jotta nurmet kuplettih. A šiitä äkkie lykäšti: tultih šemmoset heinäpouvat, jotta kun huomenekšella niitit, niin illalla šait jo heinät latoh mättyä.
No tiettävyähän še, šilloin ne Viršulammin ukot yritettih panna paraštah. Yötä päivyä oltih mänöššä. Ičeki vet tiijättä, jotta ei ne heinämuat šillä perukalla hiäppösie oltu. Heinätylvö šielä, toini tiälä järven rannoilla ta šuolahukoissa. A nyt kun tultih antavat šiät, oli toivuo šuaha kantturoilla talven kontu.
Niin šiitä muutomana piänä tuuvvah pogossalta päin šanua, jotta nousijalla netälillä šuovattana tahi pyhänäpiänä pitäis muka Viršulammilla tulla papin. Vain eikö hiän liene vieläki šuurempi hospota ollun. No niitä jumalanšanahisie kuitenki. Stanovoi oli työntäh šemmoista viestie, jotta još vain ei kaikki rahvaš ole kovolla, kun bat’uška tulou, niin muistakkah.
Panihan še tuommoni šanoma monen Viršulammin ukon muistelomah muutaki kuin jumalua ta pappie, vain minpä kekšit. Šuovattua vašše yöllä piti kaikkien rahvahan šoutua kotikyläh. Monilta jäi luuvvot levälläh. A vielä kun pahan nenällä nousi šemmoni tuuli, jotta kivet oli rannoilta viijä.
No šuovattana šiitä miehet vuotetah, jorvisteliuvutah pätöni päivä. Kävellä svölkytetäh kylyä myöten niin kuin laiskumukšet. A šen vet uškou, jotta liikahteli šiinä emäšotka, kun vielä päivä rehotti paistua, jotta očča oli haleta. Akat ollah niin šiännykšissäh, jotta tuškin šyyvvä annetah. Ta ei šiinä i ruokalyštie ole, kun tämmöseh arestih jouvuttih. Ukkoparoilla šiämykšet kihajau kuin terva kiehuos’s’ah. Jo alkau päivä olla šielä korennon korkevuolla. Tulla köpittäy šiih toisien luokše Hilipän Jouhko, ukko harmuašša kuin kokko, eikö hiän liene jo toisella šualla ollun, ta alkau paissa:
– Mie ainaki lähen luon hoti nuo verkonreššut tuoh lahenšuulla. Kuitenki mäni kullankarvani päivä šitä “šen voiman lihua” vuottuas’s’a. Vain enšin pitäy käyvä vielä hevoista kaččomašša. Vein heposeni tuonne kalmismuan tuakše, vanhan kyvön ylimmän šaran piäh. Onnakko panin vuakien liijan läššä vešakkuo. Kun ei ois vain šekon.
Läksi. A toiset ukot aprikoijah, jotta naverno še Jouhko niin vain kekši heposen kačonnan. Ei ruohtin lähtie järvellä. Ta i toiset ei ni minne hirvetä lähtie, ei ni mih kopeutuo. Vet šen stanovoin mavon jokahini tietäy.
No ei šanuo aikua, kun šelkäaijan veräjiltä päin kuuluu Jouhko huhuonta:
– Ho-hooi, rahvaš! Olkua valmehena! Nyt tätä herrua tiältä jo piru lennättäy!
“A-voi-voi šitä Johkuo! Jo vet šillä on ne šananpolvekkehet”, akat hätyälläh.
A Jouhko še kun kerkisi tieltä, kun šelkäheponi hurahti šivučči, jotta ei kun hiekkapatit kapeista taivahalla lenteli. Šen hiän vain kerkisi erottua, jotta ajajalla oli risti kainalošša ta ihan šamannäköni laukkipiä liinakko kuin hänenki heponi.
– Tappau piru luontokappalehen tuommoista vientie! Ne on nuo herrat niin kun huimat, ei piruloilla pitäis elukkua antua. A vielä vet rissin kera kulkou.
Šemmoista mätešyä piti Jouhko ičekšeh vielä kotvan aikua köpittyässäh ielläh. “Viekäh kolmekokkani kačottavah ta molittavah. En kyllä myöššy, pankah hoš počkah.”
A heponi hönkäsi häntä torvena kyläh. Juštih kun še šuimaštautu mečikön šiämeštä kyläaukiella, šieltä kuulu hirvie karjahuš. Akat šiih i lyyčähettih: “Ka šyöpihän tuo šuolineh! Taivahaini spuassu šyöttäjä, elä heitä kiäštäš”.
Rahvaš šuinpäin tiepuolih lakittomin päin kumartelomah ta šilmieh ristimäh: vet risti nähäh kainalošša. Vain ei vaššannun šuuri herra poklonoih: heponi lenti kuin liekki ielläh, šuorah Jouhkon talon luo ta emäten avonaisešta, matalaisešta tanhuon ovešta šiämeh.
Rahvaš ällissykšissäh kačellah toisieh šilmih: mi velli šemmoni kiireh oli Jouhkolla. Vain joko šillä lienöy keritty kielie kannella, še Jouhko kun on ilmasen ikäh ollun šemmoni irvileuka, hoš onki vanha ta viisaš. Onnakko Jouhko raiska joutuu enšimmäisenä käpälälautah pakinoistah.
No tullou mi tulou, ukot tuumaijah. Totta še pitäy lähtie hoš mitein poklona luatie. Min šiitä i luatinou. Ta niin šiitä aletah hiivuo Jouhkolua kohti. Rohkiemmat ieššä, hätähisimmät ta riähkähisimmät jäleššä. Akat niise hivuttauvutah šinne päin.
Lappautuu rahvaš šinne tanhuon perän kautti, jottei pirtin ikkunoista šuorah näkyis. Kačotah, ka mi mušta venynöy tanhuon oven ieššä. Ta i risti on. Kurkissellah ulonkantielta:
– Onnakko hiän… on ovenkamah…, yksi šuhahtau olkapiän piäličči.
Tuaš rohkiemmat hiivotah ašel-aškelelta lähemmäkši. No ei kutvaha, ei tärähä.
– A-voi-voi-voi! Ka mi ilmani čuuto tämä on… Karvani…
– Ka šekö piessa šen kontiekši muutti!
No, kačo hoš kuin, ka ei tämä ole pappi, a ihan ilmi iletty kontie. Ta piä ihan mäšänä. Ovenkamah jyšähtän. A heponi korškuu tanhuošša, ihan on šeinillä hyppie.
Šiih ällistelyh juošša huahitti Jouhko, ei tiijä tulta pelloššah, alkau päivitellä häjissäh:
– Nyt miula polosella on hyvin käynyn. Liinakko on ollun ta männyn. Nävin ihan šelvät kontien jälet mistä še oli hypännyn heposen piällä. Ta i mitein Liinu raiska oli telpettän… A muista jälkilöistä ei šuanun šelvyä.
No šiitä niätšen aletah rahvaš älytä. Kun kontie on hypännyn niskah, on Jouhkon heponi ryvältän laukan kotihis. Šekä heponi, jotta kontien ruato vet ollah täššä. A risti?
Šiitä käyväh oikein vašiten kaččomašša ta šyynyämäššä jälet ihan liekapaikalta šuahen. Kun heponi laukkasi kalmismuan läpi, totta še kontiella oli jo kyytie kyllitellen, kun še alko hamuta käpälilläh tiepuolih, jotta piäššä pois. A še risti oli ollun ihan tienviereššä. Kontie kun yritti tarttuo ristih, še ei ni keštän kun oli juurešta lahon ta i jäi kainaloh.
Mitäpä nämä Viršulammin ukot muuta älysi, kun kontie nylettih, lihat juattih ta lopukši piäštih šemmoseh yhtehiseh tuumah, jotta riittäy näijen pappien vaštahottuo ta i kumarteluo. Työntäkkäh toisella kertua šemmoni, mi ei kontiekši muutu. Yksi on otettu vaštah ta še i piisakkah.
Šinä šamasena iltana rahvaš šoleutu šoutamah heinämaillah, jotta yön aikana piäššä perillä ta huomeneškaštiella keritä niittämäh.
Kun šiitä pyhänäpiänä tuli Viršulammilla še toini pappi, še oikie, ei kyläštä löyvetty muita kun šikeitä ta i ne juoštih pakoh, jotta pal’l’ahat perävieret vain paisto. Niitä šai pappi kačella ta niitä – šikeitä meinuan – Viršulammilla oli eikä oleškellun.
Hilipän Jouhko še kyllä oli koissah, hiän niätšen jäi puoškaroimah hevoistah, vain ei hiän niin statui ollun, jotta ois männyn niijen herrojen pakinoilla. Kaččeli tallin ylisiltä peitoštah, kun pappi ta tijakka tormualiuvuttih tyhjih taloih ta šikeitä muaniteltih. Hiän še šiitä jäleštä tätä starinoiččiki ta nakrua käkätti. Vielä vet ukon hapatuš höisteli, jotta hänellä oli muka meininki lähtie myöškentelömäh tällä toisella papilla šitä eklisen papin nahkua.