Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| История изменений
| Статистика
| ? Помощь
Pekka Remšujev.
Elettih ennein Tollon kyläššä
Источник:
Oma mua. № 8, 2019, с. 10
Pekka Remšujev
Elettih ennein Tollon kyläššä
карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный севернокарельский
Mie pitän aikua Tollon kyläššä olin, parikymmentä vuotta. Še oli kaunis kylä, ka nyt šiitä ei ole jiänyn, kun šuruni muisto vain, kun niitä enämpi ei ole i eläjie, eikä talojakana.
Še oli kolmella eri termällä, še keškikylä. Termiksi šanottih niitä kylän ošie. Oli Tollon termä, iče še t’ina-Tollo. Šiitä oli Ort’on termä. Šiitä oli Hukkala ta Kusmasen termä. No nellähän niitä jo tuli keškuštah.
A šiitä oli vielä Vuokkiniemeštä päin: Lokina, Virta, Ontroni, N’ekkala. Ta šiitä ielläh šielä oli jo tuaš Livojärvie ta Šuaren elotilat, Köynäšniemet, Jehrimät, Heikit. Šielä oli monta eri huuttorie šiinä Tollon kyläššä.
Šiitä Kormila oli šielä, šitä ei näkyn, še ei ollun joven rannalla. Nämä toiset huuttorit ta termät ne oltih joven rannalla. Jokie kun läksi Vuokkiniemeštä, niin nävyttih kaikki ne termät, kaikki ne huuttorit šuurin piirtein.
No kaunis še oli, še kylä. Kun heinällä matkeuvuttih kešällä. Kun oli Tollošta ielläh Livojärven perällä, šielä Termissä, Šäynyäjärveh šuahe ta Kurenjärveh šuahe oli tollojokiehan tai vuokkiniemiehän nurmie. Kahen kylän nurmet oltih. Kun oli perehet jakauvuttu, talot, niin täššä oli vuokkiniemiehän nurmi, pikkusen matan piäššä kakši-kolme nurmie oli tollojokiehan, šiitä tuaš oli vuokkiniemiehän nurmi. Niin jotta ei še ollun, jotta ihan yhen joven varrella olis ollun, tahi yksi puoli jokie olis ollun Vuokkiniemen tahi Tollon nurmie, a ne oltih šekasin.
Niin šiitä mukava še oli, kaunis oli kaččuo, kun matkeuvuttih šiitä Vuokkiniemeštä heinällä. Tollonjoven halki piti šoutua. Venehillä šouvettih. Jokahini perehkunta omalla venehelläh matkai. Niin niitä tuli monie kymmenie, ušiempie kymmenie kuitenki venehie. Šiitä šovittih, jotta matkeuvutah šuunnillah yhtäkkie. Kun Köynähän koški oli vejettävä, še oli kilometrie pitkä koški. Vaikie oli veneh vetyä, varšinki alkujuokšu. Niin šiitä piti metrie parišatua vetyä muata myöten venehtä. Šiitä ei kaikki šuatu yksin ni vetyä, ni luatiuvuttih, jotta yhtäkkie šinne männäh Köynähän alla. Jotta vejetäh väkivelkasillah venehet šinne, kuni piäššäh nuoralla noštamah ta šalvomella.
Niin kyllä še oli kaunis kaččuo. Kun vielä laulajie oli hyvie. Kun nuorisuoki oli äijä. Ruihakan kera matatah. Talojen kohtah ta kylän kohtah kun piäššäh, niin šiitä kaunehimmat laulut valitah. Laulun kera matatah, še raikuu. Oikein taloloista pihalla tullah kuuntelomah, kun niin kaunehešti lauletah, kun vuokkiniemieš matkuau heinällä. Šinne Šäynyäjärveh tahi Termillä.
Šiitä šuorittih, niin kun pruasniekkah matattih. Kun šinne nuorisuo matkai äijä, ni šielähän ne šiitä šuatih yheššä olla, yksillä kämpillä ta šiitä šuatih šielä šeuruššella. Šielä tuttavuššuttih toisinah niin, jotta pariskuntijaki tuli, heinällä ollešša. Näin kyläššä ollešša hoš käytih riihitanššiloissa niissa ennein vanhan ka...
A tuošša kun šuatih päiväset olla ta yönajat yheššä. No vanhempi väkihän heitä kielteli, jotta: “Ei šua makuunrauhua, kun nuo ruihatah tuošša nyt”. Ka šinne hyö mäntihki ulonkatiella, eihän ne aivan kämpäššä koko öitä ruihattu. Še oli nuorisolla varšinki mukava, še heinällä olo.
Heinällä mäntih netäliksi, a toisella aikua enämpi kun netäli oltih. Ka kellä oli kuin äijä nurmie, kun ruattih kaikki nurmet, niin šiitä vašta lähettih jälelläh kotihis.
Šiitä kun šouvettih kilpua toisella aikua, jotta ken še kyličči piäšöy toisistah.
A šiitä kun šielä oli mutka yheššä kohtua Termijoven ta Muššanjoven niemekeh šemmoni, oli šiinä kaitani kannaš ta šinne niemi kierti väki loitokkali. Šiitä šouvettih kilpua. Eräš venehkunta naros’na jäi jälellä, jotta annahan hyö männäh eteh. Hyö otettih ta vejettih šiitä kannakšešta poikki veneh, a toiset ei tiijetäkänä: “Kačohan, ne jiätih šinne kokonah! Kehuttih vain, jotta hyö ollah poikkoit šoutamah. Ka kyliččipähän mänimä kaikin”. A männäh šiitä šouvetah, kačotah: “Ka mipä tuola oikein veneh ieššä päin matkuau?” Kačotah, ka nehän ne puarut petettih – kannakšešta piäličči vejällettih veneh tai piäštih. Toiset hävittih šiinä kilpašouvušša.
Kaunis še oli Tollo, još kaččuo šiitä Hukkalan termältä, missä myö elimä, kun konša oli kylvetty pellot, kun ne vihottih pellot niin kaunehena. Šuurie peltoja oli, leveitä. A še luhta, še Kusmasen luhta šiinä, šen šalmenkorvan kera – še niin vihrienä, tašasena, kaunehena. A kun šiitä heinyä ruattih, niin kun kaunehina, niin kun vualut valetut, kun oltih kaunehešti rivissä suaprat šiinä. Kymmenie suaproja yhellä luhalla. Šiitä šiliekše kaunehekše niitetty še nurmi, še näytti niin kaunehelta, kun iltapäivällä kačoit šinne päivänlaškuh päin.
A kun kaunis oli šykšyllä, kun oli ruis ta osra leikattu, kun kuhilahat oli pantu pellolla, niitä kuhilahie oli monie kymmenie yksissä rivissä ta mi miteinki šielä. Niin kullanväriseltä läikähti ne kuhilahat päiväpaissošša, ta še šänki leikattu, še rukehen ta osran šänki. Olkihan on melkein kullanvärini ta kallehempi kultua vielä – leipyähän piettih hinnašša, arvošša. Ta kaunis še oli šilloin.
A kun šiitä, kun korjattih, uutisikse, kun monellahan šitä ei leipyä riittän toiseh leipäh šuahe. Niin šitä jo valintaleikkuuta oli ta toisin ajoin tähkie kerättih uutisleiväkši ta uutishutukši. Niin kyllä še oli makie še uutishuttu, kun šitä enšimmäisistä osran tähkistä šuurrettih šuurimua ta šiitä keitettih šitä uutishuttuo.
A kun rehennyšrieškua šitä luajittih! Šamoin, kuni ei vielä kiukua piäššyn. Niin, jotta rutompah piäštäis ruatoh. Kiukuašša vielä tuli palo, a šiinä rehennykšen ieššä jo paissettih hienoista rieškua. Šiitä še kun voilla voijeltih, niin še meistä tuntu makielta šiitä še uutisvil’l’ašta rehennyšrieška.
Niitä luajittih šamašta taikinašta. Šiitä jäleštä še loppuni taikina leiväkši luajittih. A še rehennyšrieška vain jotta kuni ne pakšut leivät paissuttih niin, šitä tunti ois pitän vuottua. A rutompah še piti šuaha, jotta aikasempah ruatoh piäššä.
Uutishuttu oli šen nimini, kun še oli uutiseštä – enšimmäisistä tähkäpäistä tahikka osranjyvistä, elikka enšimmäisistä lyyhtehistä. Ka osranšuurmašta huttu šehän oli karjalaisien ruoka, šehän oli ympäri vuuvvet kyllä, mikäli kellä riitti šitä osrua, šuurimua. Maitoh keitettih ta kiukuašša hauvottih, osranšuurmašta. Kiukua kun pyyhittih, leivät vejettih kiukuašta, šiitä pantih šinne hautumah huttuo, osranšuurimahuttuo.
Kellä valmistu aikasempah, kellä myöhempäh ne. Kellä oli šuvirintiellä, tahi šielä hietikkö. A kellä oli varjopuolešša, ni niillä myöhempäh valmistu še vil’l’a. Meilä še oli pitäštä aikua uutishuttuo šuaha – šehän oli makie! Še oli šuatava! No oli šitä muuta šyömistä, lehmäthän oltih joka talošša, kalua oli. A še uutishuttu, še oli tuaš toisemmoini.