Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| История изменений
| Статистика
| ? Помощь
Ol’ga Ogneva.
Mečäl on korvat, viel on silmät
Источник:
Oma mua. № 10; 12: 13; 14; 15 , 2019, с. 7; 7: 7; 7; 7
Ol’ga Ogneva
Mečäl on korvat, viel on silmät
карельский: ливвиковское наречие
Новописьменный ливвиковский
Karjalazet ilmazen ijän uskottih haldieloih da ižändihemändih, kuduat rahvahan mugah eletäh joga kohtas: kois da pihas, kyläs da sit ymbäri, vies da mečäs. Toinah jogahine on kuulluh niis konzutahto hos yhten kerran.
Karjalazet sanotah: “Ei ole moata haltietointa, eikä vettä varteitointa”. Tämä vahnu sananpolvi on pandu Karjalazien mifolougizien kerdomuksien haldiet -nimizen kniigan epigrafakse.
Ket ollah muan haldiet, ket vardoijah vetty da meččiä? Kuibo pidäy eliä sobuh muan-, vien- da mečänižändienke da -emändienke, Oma Mua - lehten lugijoile sanelou tämän kniigan kirjuttai, karjalazen folklouran tutkii, Karjalan tiedokeskuksen kielen, literatuuran da histourien instituutan ruadai L’udmila Ivanova.
– Minä olen kuulluh sanondan: “Mečäl on korvat, viel on silmät”. Tovengo meččy kuulou da vezi nägöy? Kusbo ollah mečän korvat da vien silmät?
– Ennevahnas sih uskottih da muga sanottih. Rahvas sanotah, ku joga kohtas, mečäs, dai vies, ollah omat ižändät. Vot sehäi on mečänižändy on mečän korvat da silmät, a vienižändät da vienemändät kačotah, midä on da kui menöy elaigu vies.
– Ketbo net ollah da kuspäi tuldih net ižändät, kuduat eletäh vies, muas, mečäs? Vienankarjalazet sanotah niilöi haldieloikse, liygiläzet, lyydiläzet sanotah ižändäkse, emändäkse.
– Vie 500 vuottu tagaperin uskottih, ku ollah moizet jumalat. Ku on vien jumal Ahto, libo Ahti sidä sanottih. Mečäs oli kaksi jumalua – Hiisi da Tapio. Vot sidä uskottih da kaikkie hyviä luajittih nenil jumaloil. A myöhembi, ku tuli tämänaigaine usko, sit papit käveltih da sanottih, što net jumalat ollah pahat, pidäy uskuo jo toizeh jumalah. Rahvas ruvettih uskomah haldieloih da ižändih. Rahvas sanottih, gu vahnoih jumaloih ei sua uskuo, sit mečäs da vies, dai pertis, dai tahnuos ollah omat ižändät da omat emändät. Vies, muas on emändy. Sidä enämbi uskottih. Puaksuh paistih, ku mečäs on ižändy. A vies tožo oli emändy. Se oli ihan toine miero, yhtes čuras se oli toine miero, i sie oli toine elaigu. Rahvas uskottih, ku sie, toizes mieros, ollah ei vaigu emändät da ižändät, ollah tožo papit da papad’d’at, kui hyö sanottih, kuningahat da kuningahien poijat da tyttäret. Sie ollah käskyläzet. Sie menöy ihan moine elaigu, ku meijän täs, ristikanzoin mieros.
– Mitbo nimet oldih nenil haldieloil?
— Puaksuh sanottih, ku mečäs eläy mečänižändy da mečänemändy. Toiči lugulois annettih omat nimet. Mečänižändiä voibi sanuo Harši-paršikse, naprimer. Vies on vienkuningas da vienemändy. Pertis on pertinemändät da pertinižändät. Päčinižändät ollah. Ylen äijy on kaikenmostu haldiedu da ižändiä. Joga kohtas.
– A voibigo heidy nähtä?
– Joga kohtas nähtih. Konzu myö kävelimmö kylii myöte i kirjutimmo, midä nähtih rahvas, midä paistih i midä tietäh, rahvas sanottih, ku enne, konzu jumalah uskottih, net ižändät puaksumbah i tuldih nägevykseh. I rahvahat heidy nähtih. A nygöi, sanotah, gu jumalah emmo usko, sidä mieruo, tostu mieruo emmo ni näi. Hyö jo harvembah tullah nägevykseh. A nähtih kaikkii nenii ižändöi.
– No kuibo? Mittuzet ollah? Kuibo voibi nähtä, sanommo, vienižändiä libo -emändiä?
– Vienemändiä puaksumbah sanottih, što nähtih myöhä illal, keskiyöl, libo vie puaksumbah nähtih, konzu päiväine nouzou. Sit häi, vienemändy, voibi nosta kivel libo telal, i iče sugiu piädy. Pitkät tukat hänel ollah, puaksumbah ollah, sanotah, tukat mustat, ylen pitkät, i sanotah, hyö gu mavot moizet ollah. Kähärät. Toiči tukat ollah ruskiet. Se on harvembah. I häi istuu kivel libo telal da sugiu piädy. I vai se konzu kuudamaine pastau keskiyöl, libo huondeksel, konzu päiväine nouzou, sit vai se suga läpettäy. I konzu loitos vie on ristikanzu, vienemändäine kuulou sidä ristikanzua, i häi kerras hyppiäy vedeh. Hyö ei tahtota, ku puaksuh nähtäs heidy.
– Minä sinun kniigas olen lugenuh, ku toiči vienemändy voibi tulla gu mado vastah vies, libo suuri haugi puuttunou verkoh, enne rahvas laskiettih iäre, ei otettu. Uskottih, vienižändy ozutah muga. Ongo se muga?
– Muga. Rahvas muga sanotah, što häi voibi tulla ihan kui sinä sanoit kalannu, libo mavonnu. I ei sua sidä koskie nikonzu, konzu häi vastah tulou. Saneltih, yksi akku lypsi maijot da tahtoi vediä maijot järves piäliči maidozavodah. I sit häi lähti soudamah, jo myöhä oli, jo päivy laskih, i sit vedehine tartui veneheh. Ihan piä nouzi moine karvaine, pitkät tukat, se oli jo vienižändy. I sanoi: “Nygöi on jo minun aigu, mikse sinä soudelet järvie myöte da pöllätät minun lapsii?”
– Eigo ruadanuh nimidä pahua sit naizel?
– Sil kerral pahua ei luadinuh, no vakusti, ku vie kerran muga myöhä tulet järvel, sit tulou paha. Ei suannuh järvel tulla pruazniekkua vaste. Pruazniekannu tožo järvie myöte prosto muga ei suannuh sovvella. Höhötönke da ylen pahoi. Pajattua järvel voibi. Järvi suvaiččou, konzu pajatetah, dai ristikanzat pajatettih järvel. No ku kiron kel tulet, libo mängehen kel järvel, sit vienižändy voibi upottua. Sanottih, nuorižot toiči tullah ylen suuren šumun kel bes’odaspäi järvie myöte, i sit oli mostu kerdua, ku häi kuadoi venehen. I mendih vedeh toiči.
Ket ollah muan haldiet, ket vardoijah vetty da meččiä? Kuibo pidäy eliä sobuh muan-, vien- da mečänižändienke da emändienke, Oma Mua - lehten lugijoile sanelou Karjalazien mifolougizien kerdomuksien haldiet -nimizen kniigan kirjuttai, karjalazen folklouran tutkii, Karjalan tiedokeskuksen kielen, literatuuran da histourien instituutan ruadai L’udmila Ivanova.
– Ku kerran rahvas kunnivoittih da varattih nämmii haldieloi, kuduat viesgi elettih, midäbo heil sai ruadua, midä kieltih ruadamas?
– Sanottih, ku meččy ei suvaiče, konzu mennäh šumun kel, mängehen kel. Ei sua mečäs torata da kirota nikedä. Ku kironnet, kaikis pahin da varaittavu on, ku lastu kironet. Sit meččähine ottau sen lapsen meččäh i enämbiä nikonzu sidä et lövvä. Ei suannuh mečäs höhöttiä, pahua nimidä ruadua. Viändöin aigah ei suannuh mečäs eigo vastua ottua, eigo leikata nimidä teräväl, raudaizel. Ku mečänižändy sinul hyviä vaiku luadis.
– Sinä kirjutathäi omas kniigas, meččy ylen suvaiččou hil’l’uttu, rauhuttu da por’adnua.
– Muga, muga sanotah, da. Ei sua katkuo sie nimidä, marjua pidäy ottua vai sen verdu, midä sinul pidäy, a ku yöksynet, sit kai marjat pidäy jättiä mečänižändäl, sit häi ei tahto, štobi sinä ottazit net.
– Konzu yöksyt, midäbo pidäy ruadua?
– Konzu yöksyt, sanottih, se puaksumbah tulou, konzu menet karuloin jällel. Jesli sinä puutuit karuloin jällel, sit tulou paha, i sinä buitegu puutut toizeh mieroh. I sinä kävelet, i jo et ellendä, toiči ihan koit ollah rinnal, toiči, sanotah, savut lähtiettih, i sit avavui toine kohtu i sinä et tiijä, kunne puutuit. Sit oli kaikenmostu tieduo, midä pidäy ruadua. Enzimäine oli: pidäy jaksavuo, ihan alasti, kai sovat heittiä, puistua net i panna muurin. I pidäy jallaččimet heittiä i panna huruas jallas oigieh da oigies jallas huruah jalgah. Kaššali voibi kiändiä, štobi suu kaššalis alah kaččos. I sit, sanotah, kerras avavuu dorogu i sinä jo puutut omah mieroh.
– Karjalazet kylät oldih jogi- libo järvirannas, da meččy rinnal, yksikai rahvahal pidi vierahah muailmah kävvä. Midäbo hyö ruattih? Konzubo sai kävvä viel, a konzu ei suannuh?
– Kaikes päiväs, yömbäristös, on kaksi puoldu. Yöpuoli da päivypuoli. Päivypuoli se on ristikanzoin puoli, a yöpuoli on ižändien puoli, toizen mieron puoli. I eigo meččäh, eigo järvel suannuh kävvä jälles päiväzenlaskuu. Voibi kävvä, konzu päiväine nouzou. Sit voibi mennä jo viel, voibi kävvä silmii pestä järvirandah. No pidäy ainos mennä sinne malitun kel. Pihal enne niken ei mennyh, kuni suuh ei pannuh hot’ piendy palastu suurustu. Pidäy vähäine syvvä, sit vai mennä pihal. Enne, konzu vetty otettih, kyzyttih, ku vienemändät da vienižändät ei suututtas, annettas vetty. Pidi lahjat toiči luadie. Libo sorminahku viinua valua, libo jauhuo panna vähäine, toičigi tilkustu pandih. Štobi luadie hyviä. Myvvitettih, štobi hyviä vaiku luajittas vienižändät, vienemändät.
– Minä kuulin, vieljärveläine runonpajattai Praskovja Prokopjevna Ivanova sanoi omil bunukoil: menettö illal telal vetty ottamah, ga pidäy ainos ryvähtiäkseh: “Minä tulin...” Oligo muga?
– Oli muga. Ryvähtyäkseh pidäy. Kai ryvähtykseh pidäy, konzu telal menet, libo kaivos vetty otat, kai konzu omas pertis pučis vetty otat, puččih on vetty tuodu, i sit pidi vähäzel ryvähtiäkseh. Ei sua nikonzu eigo järves, eigo pučis ihan suul juvva, pidäy ottua vetty libo kuppizeh mittuzehtahto libo lippizeh. Nenis vaiku suau juvva. Štobi nimidä pahua sinne ei menis, kaivoh libo järveh.
– Konzubo kaivoh suau kävvä ottua vetty?
– Kaivos on, sanottih, ei vaigu vienižändy, no sie ongi muanižändy, muanemändät, sendäh gu kaivo on kaivettu muah. I sithäi pidi tervehtiä muanižändii, muanemändii i kaivonemändiä. Kaivoh tožo voibi mennä vaiku päiväl. Sidä abua tarkah novvettih, konzu pertis oli pieni lapsi. Sanottih, ku mennet järvele jälles päiväzenlaskuu, järves voibi tulla yönitkettäjäine lapseh. I sanottih, ku yönitkettäjäine voibi tulla joga kohtas: mečäs halgoloin kel, libo järves vien kel, ku myöhä tuot hallot libo viet. No pahin dai jygevin oli lapsele vezi-itkettäjäine. Veziyönitkettäjäine. I sidä vot jälles pidi, ku voimatunnou lapsi, ku itköy, suutkat itköy, päivät dai illat, dai yöt, sit pidi järveh mennä. Ku lienne tiedoiniekat sanottu, ku tuli vienyönitkettäjäine, sit pidi mennä järvel da kyzyö sie prosken’n’ua järvel, andua lahjua i vienemändil kaikil.
– I täs meijän pagin tuli niilöih taudiloih da voimattomuksih, kuduat tartuttih ristikanzah, ku lienne häi luadinuh tiedämättäh midätahto pahua nämil ižändil da emändil. Midäbo voimattomustu voibi tartuo muas, mečäs?
– Kaikis suurimat voimattomukset oldih nenät da vie hiisit. Mečäs voi tartuo mečännenä, libo mečänhiisi. Ku kylys sinä midä pahua luajit, ligua midä toit, sie voibi tartuo kylynnenä. Vies voibi tartuo viennenä. I net kai oldih moizet suuret voimattomukset. Hyö oldih eriluaduzet. Mečännenä konzu tartuu, i viennenä, kivistäy piädy libo oksenduttau, libo selgiä kivistäy. No kaikkii pidi tervehtiä. Vot tuulennenät oldih, kalmannenät oldih, net kai oldih voimattomukset. Lapsis ylen äijy oli, yönitkettäjäizes minä sanoin. Se oli ylen puaksuh, i lapset kuoltih nenih itkuloih. I sanottih, ku kaikkii nenii ižändii pidäy tervehtiä, da kai net voimattomukset työndiä iäres sih kohtah, kuspäi net tuldih.
Ket ollah muan haldiet, ket vardoijah vetty da meččiä? Kuibo pidäy eliä sobuh muan-, vienda mečänižändienke da -emändienke, Oma Mua - lehten lugijoile sanelou Karjalazien mifolougizien kerdomuksien haldiet - kniigan kirjuttai, karjalazen folklouran tutkii, Karjalan tiedokeskuksen kielen, literatuuran da histourien instituutan ruadai L’udmila Ivanova.
– No vot ollah kyläs ymbäri omat ižändät, emändät. Ollah i kyläs, omas kois omat ižändät-emändät. Ongo midätahto eruo niilöin da nämien välil?
– Eruo on. Sendäh gu miero oli kahtel puolel: päivy- da yömiero, ristikanzoin da haldieloin, ižändien miero, mugagi oli kai miero tämä kahtel puolel luajittu. Oli miero, kus eläy ristikanzu, i oli miero, kus eletäh ižändät. Kyläs oldih kynnetyt muat i net oldih ristikanzoin. Kus on mua kynnetty, sie voibi olla ristikanzu i kävellä, lapset voijah elostua da kižata, no kus jo zavodiu meččypuoli, kus muadu ei ole kynnetty, se oli jo mečänižändien mua, i sinne ei suannuh yöl mennä. Mitahto paha voibi tartuo. Pidi kyzyö jo ižändil da emändil libo prosken’n’ua, libo sanuo, štobi hyö annettas voimua mennä meččäh da vezii myöte uijella.
– Omas kniigas sinä äijän kirjutat sih rajah näh, kudai on oman, tuttavan, läheizen muailman da sen vierahan, toizenpuolizen, kus on äijy midä varaittavua, hos sit samazes mečäs, rajas. I kynnetty peldo oli raja.
– Se oli raja. Sinne, juuri kynnetyl pellol, tiedoiniekat käydih, i paistih mečänižändien kel. Meččäh, iččeh meččäh, voijah mennä vai ylen suuret tiedoiniekat da paista mečänižändien kel. A kynnetyl mual voibi kävvä mittuinetahto buaboi i kyzyö prosken’n’ua, ku bunukkoih tuli mittuinetahto mečännenä, voimattomus. A perti da liävät, tahnuot, kyly, seizoi ristikanzoin puolel. I sie jo vähembi varattih. Uskottih, što koinižändät suvaijah ristikanzoi, ku sinä et nimidä pahua kois luadine, sinun kel, sinun perehen kel rodieu kai hyvä. Sanottih, nuoret koinižändät da naizet, koinemändät, ollah parembi ristikanzoih. A koinižändii da mužikkoi varattih enämbi.
– Kusbo eläy koinižändy? Ongo se ihan jogahizes kois? Nygöigi?
– Enne uskottih, što häi on joga kois, joga pertis, puaksumbah händy nähtih karzinas libo päčil. Čuppulois häi voibi olla. Ga puaksumbah nähtih karzinas.
– Ongo häi suuri kazvol vai pieni?
– Kaikenmostu on, sanottih. Sidä puaksuh nähtih unes. Sanottih, nähtih, kui karzinas nouzou vahnu buaboi da sanou: “Vot sinä ammui minul nimidä et andanuh, maiduo et andanuh, minä tahtozin maiduo. Sinä unohtit, et anna minul, et gostita”. Toiči saneltih, što pihas nähtih, kui kaksi nuordu tyttyö juoksendeltih da nagrettih, sit uskottih, što täs talois rodieu ylen hyvä elaigu. Što rodu rodieu kazvamah da lastu rodieu. Hyvä elaigu tulou.
– Kuibo pidäy eliä koinižändän da emändänke sobuh, midäbo pidäy ruadua hyviä, midäbo jogahine meis voibi ruadua omal koinižändäl? Ku uskonemmo, ku net ollah joga kois.
– Enne ku uskottih, sit sanottih što pidäy hyvin eliä, štobi pertis olis hillembäh elaigu, što ei sua torata, ei sua mängyö, pidäy gostittua koinižändii da -emändii. Hyö voijah tulla kažinnu, i heidy ainos pidäy počotoija.
– Sinä kirjutat, ku oman koin ižändät vardoijah ristittyzii. Vedehisty da meččähisty varatah, net voijah ottua ristikanzan.
– Uskottih, ku mečänižändy voibi ottua ristikanzan. Konzu kirotah lastu, vot midätahto lapsi pahua luadiu, vot “meččy sinuu ottas!” Libo “karu sinuu ottas!” Sit, sanottih, ihan terväh meččähine tulou, ihan pihah tulou, i kerras ottau lapsen meččäh. Sit pidäy tiedoiniekan kel heidy eččie. A voibi mečänižändät ottua i vahnembii ristikanzoi.
Pidi mečänižändäl ristimuamo da ristituatto. Vot ristituatan hyö jo lövvettih, a ristimuamua ečittih. I yhten kerran akku meni järven randah i ei voinnuh venehty työndiä rannas, jähki, jähki, a veneh ei nikui lähte. Häi sanoi: “Vot meččähine ottas nečen venehen!” I meččähine sit i tuli. Sanotah, ylen terväh meččähine tulou. Tuli randah, i meni ihan veneheh i sanou akal: “Läkkä minun kel, minul pidäy ristimuamo”. No akku pöllästyi, ga pidäy mennä hänen kel. Lähti järvie myöte, toizeh randah, toine miero on toizel rannal. Ainos muga sanotah. I sinne konzu meni, toizeh randah, sanou, mustoitti, pidäy nygöi kuitahto pagoh piästä, sanou: “Mečänižändäine, minä sinun kel lähten ristimuamakse, vaigu suolat minul pidäy, štobi ristie lastu”. I duumaičči, što sil aigua, kuni suolat mečänižändy eččiy, sil aigua häi i pagoh piäzöy. A eibo piässyh. I sit konzu mečänižändy kerras lähti, i kerras tuli suolan kel: “Täs ollah suolat, läkkä nygöi meččiä myöte”. I vedi omah kodih akan, a sie jo emändy on lapsen pikkarazen kel, i istu jo mužikku, ristituatakse kudai tuodih mužikku. I vot häi, ristimuamo. I ristituatto sanou, jo sie stolat ollah kai, syömizet-juomizet pandu, i se mužikku sanou: “Älä vai nimidä syö, sinä olet nuorembi minuu, moužet, et tiijä, ei sua, toizeh mieroh ku puuttunet, ei sua nimidä syvvä”. I vot hyö mugagi istuttih, prižmittih heidy: “Syögiä, syögiä!” A hyö nimidä ei syödy. Sanotah, ku toizeh mieroh puutut, ei sua nimidä syvvä. Ku midä opittelet, sih mieroh jiätgi. A meijän mieros heidy jo tiedoiniekoin kel ečittih. I sanotah, konzu tiedoiniekkah menet, i sanot, što kadoi ristikanzu, što pidäs, štobi sidä löyttäs kolmeh suutkah, no kaikis suurembi yheksäh suutkah. I vot heidy löyttih kolmeh suutkah, i tiedoiniekku mečänižändienke pagizi, i mečänižändy pani selgäh, i toi mužikan i akan sih kohtah, kudamas otti. Hyö omah mieroh puututtih.
Ket ollah muan haldiet, ket vardoijah vetty da meččiä? Kuibo pidäy eliä sobuh muan-, vien- da mečänižändienke da -emändienke, Oma Mua - lehten lugijoile sanelou Karjalazien mifolougizien kerdomuksien haldiet -kniigan kirjuttai, karjalazen folklouran tutkii, Karjalan tiedokeskuksen kielen, literatuuran da histourien instituutan ruadai L’udmila Ivanova.
– Kačo, täsgi pikkarazes zuakkunas oli karjalazien kaksinaine usko. Uskottih mečän, muan, vien haldieloih i uskottih i jumalah, ku mečänizändy kučui akan da mužikan ristimuamakse i ristituatakse. Mindähbo yhtelläh uuzi hristianskoi, pravoslavnoi usko, kudamah karjalazii ristittih jo läs 800 vuottu tagaperin, ei loppussah voittanuh ennevahnallistu uskuo, konzu rahvas uskottih, ku kai luondo ymbäri on elävy? Ku kaikkiel ollah omat jumalat da haldiet?
– Net oldih ylen vahnat uskondot. Hyö juurruttih ihan rahvahah muga, sidä sanottih buabat, died’oit sidä sanottih, net uskot opastuttih nuorižot, kui pidäy eliä täs mieros. Kui pidäy luonnon kel eliä, ei pie pahua nikus luadie, eigo ristikanzoil pie toine toizel pahua luadie, eigo pie mečäs pahua luadie. I sit net vardoittih mečänižändät, mečänemändät, koinižändät, oldih sen rajan vardoittavakse pandu. I ristikanzoil pidi, štobi hyö oldas sovus nennien kaikkien haldieloin kel, i štobi ei varata ylen äijäl mennä meččäh. Ristikanzat tiettih, ku sinä kai hyvin luajit, kui pidäy luajit, tuot lahjat, Tapiol, vahnal meččyjumalal, libo mečänižändil, panet net pikkarazel kuuzel. Moine ladvatoi kuuzi pidäs olla, “Tapion pöytä” se. Sil pidäy jättiä lahjat. Puaksumbah net lahjat jätettih, konzu zavodittih keviäl kävvä meččäh, sit jätettih vot net lahjat sil pikkarazel madalal kuuzel. I sit hyö ei varattu mennä meččäh muga.
– No meile papit sanotah: se on suuri riähky. Ei ole sidä nimidä. Jumal on yksi. Ongo se muga vai ei?
– Kui tiijät, ongo se muga vai ei ole muga. Karjalaizet ainos uskottih i jumalah, hyö ei muga puaksuh käydy kirikköh, no jumalah hyö uskottih, obrazat oldih joga suures čupus, i karjalakse oldih malitut. Malittuu pandih, i konzu lähtiettih pihale enzi kerdua, sanottih malitut i abuu kyzyttih jumalal. No net kai haldiet oldih i nennih haldieloih yksikai hyö uskottih. Net haldiet oldih buitegu lähembi ristikanzoil. Hyö oldih gu omat, i rahvas karjalaizet uskottih, što sie, sil mierol on moine elaigu, kui täl mierol. Vaigu uskottih, sie on kai parembi. Uskottih, se on gu Biiblies on kirjutettu, ku ruajus on kai kuldaizet, a vot sanottih, konzu puututiih toizeh mieroh, sinne, mečänižändän kodih, sie tožo on kai kuldaizet. Yksi akku kai saneli, konzu häi oli toizes mieros, a sit händy kiänytettih kodih, häi kai otti siepäi pikkarazen kuldaizen suoluvakan, štobi kaikil ozuttua da sanella, što vot on se mečänižändien elaigu mittuine, i siepäi voibi puuttuo kodih.
– Uskotgo sinä iče?
– Se on ylen vaigei sanuo. Minä duumaičen, što ongi Biiblieshäi kirjutettu se toine miero on i gu nähtih da saneltih sidä, i midätahto on sidä mostu.
– Uskotgo iče mečänižändih da vienemändih? Novvatgo midätahto kielduo?
– Minul nikonzu ei olluh mostu kerdua, štobi minä vot ihan vot hyvittelizin libo menizin mečän- da vienižändih. Meile on nygöi vähäizel toine uskondo. I minä enämbäl, tiettäväine, palvelen jumalua.
– Sinä ylen puaksuh rahvahanke vastavut, pagizet, keräilet nennii kerdomuksii, kudamii sit panet nämmih suurih kniigoih. Rahvas uskotahgo nämmih tännessäh endizen jyttyöh?
– Uskotah. Nygöi, tiettäväine, net uskondot jo vähembäl ollah. Ei ole mostu mouduu nygöi uskuo nennih kaikkih ižändih da emändih. No vahnembi puoli uskou da sanelou nennii kaikkii. Dai opastau. Nygöi se on suuri, kaikis suurin vaigevus, što nuorižot ei tietä karjalan kieldy. Vot sehäi on paha dielo, što vahnembat ei voija karjalan kielel sanella nennii kaikkii karjalazien uskomuksii. Uskomukset nämä eletäh ihan karjalan kielel.
Ket ollah muan haldiet, ket vardoijah vetty da meččiä? Kuibo pidäy eliä sobuh muan-, vienda mečänižändienke da -emändienke, Oma Mua - lehten lugijoile sanelou Karjalazien mifolougizien kerdomuksien haldiet -nimizen kniigan kirjuttai, karjalazen folklouran tutkii, Karjalan tiedokeskuksen kielen, literatuuran da histourien instituutan ruadai L’udmila Ivanova.
– Toinah lugijoil olis ylen suuri himo tiijustua, midä mostu on myvvitystabua da kielduo, ku vois jogahine ristikanzu eliä sobuh nämmien haldieloin kel. Sanommo, omas kois. Sinä jo mainičit, ei pie liigua mängyö, ei pie riijeltä, torata, midä vie ei suas ruadua? Sanommo, tahtommo myvvittiä kylynižändiä, -emändiä, kylybuabuo. Midäbo myö sit ruammo?
– Kylys pidäy ainos pidiä por’adnu. Sanottih, što kylyn aštieloi, rengilöi, tuazoi ei sua nikunne toizeh kohtah, kai pertih ei sua tuvva. Voibi vaiku kylyvetty kandua nennil aštieloil. Eigo pesty sobua enne kylys. Nygöi puaksuh pestäh, a enne ei suannuh. Vaiku kylyn pihas pestih sobua. Pidäy mennä kylyh aijoi, enne kuuttu čuassuu, sanottih, mendih kylyh, myöhembä ei suannuh mennä. Vaigu valgiel, kuni päiväine pastau, kuni on meijän miero, eiga kylynižändy voibi kai tappua sinun kylyh. Toiči sanotah, što pidäy ristu heittiä kylyn senčois jo. I kylyh mennä ristata. Kaikenmostu oli. Sanottih, što liigu tuazu pidäy olla ainos sie. Pidäy vetty da vastu jättiä kylynižändäizel da kylynemändäizel. Pidäy kergie kolmeh vuoroh kävvä kylyh. A nelläs jo tulou kylynižändy sinne. Ennehäi käydih, kai kylä voibi kävvä yhteh kylyh. I mužikat dai akat käydih yhteh kylyh. I ei muga pitkiä aigua enne oldu kylys. Sie pezevyttih, kylbevyttih i lähtiettih iäre.
– Zavodih konzu sieniaigu, marjuaigu, rahvas lähtietäh, tiettäväine, meččäh, midäbo nevvozit heile, ku puututtas järilleh kyläh?
– Pidäy malitunke lähtie pertis, ottua midätahto suurustu keral, jättiä suurustu, tulet, kannon piäh, sanottih, vot, suuren kiven rinnal libo suuren kannon rinnal on hodu vot toizeh miemieroh. Vot sit sil kannol libo kivel voibi jättiä palaine leibiä, libo midätahto, konzu jo marjua keriät, uvvessah tulet kodih, sil kannol voibi jättiä vähäine marjua, štobi hyvittiä mečänižändii da mečänemändii.
– A kalastai midäbo ruadau kalah mennes, ku vedehine nimidä pahua ei hänel ruadas?
– Kalastajal tožo pidäy vot konzu suat enzimäizet kalat, keviäl lähtet, što vältämättäh vuitti jätettih vienižändäl, tuldih randah, keitettih net kalat, i vuitti jätettih, kuattih rannale libo vedeh kuattih, štobi enzimäizet kalat tožo opittelis vedehine. Mugagi meččäh, konzu mečästäjät enzimäzen hirven tapettih, vuitin jätettih mečänižändäl. Dai konzu lehmy kandau, enzimäizet maijot, maijon pizarehet pidi andua tahnuonižändäl, tahnuonemändäl. Kai pidi net ruadua.
– Toinah erähät tädä luadijes sanotah: toinah työ tyhjiä aigua menetättö. Tyhjii paginoi pagizetto. Midäbo hyödyy on nämmis mifolougizis kerdomuksis mečänižändih, vienemändih, koinižändih, kylybuaboloih näh, ku työ niidy ainos vai keräilettö, panetto ruokkoh, miksebo niidy pidäy nygöi?
– Nämmä kai tarinat, ozutetah, kui ennevahnas elettih karjalaizet. Nämmä karjalaizil ei oldu suarnat. Hyö uskottih nennih kaikkih ižändih, i saneltih, nevvottih nuorembii, kui pidäy eliä i sehäi ozuttau, mittuizet oldih uskot, mittuine oli elaigu. Nämmii tarinoi saneltih ei toizis vierahis ristikanzois, a saneltih susiedois, saneltih, što buaboi nägi, libo died’oi nägi. Libo lapset kustahto kaimavuttih i kui heidy ečittih. Se ozuttau, mittuine oli karjalaizil elaigu, mih hyö uskottih, da kui nevvottih nuorižoloi, kui pidäy eliä täs mieros, hyö ozutettih, mittuine on toine mierogi nämmis tarinois. I mih pidäy uskuo. Kui pidäy eliä toizen mieron kel.
– Sinä ainos sanot: sanottih, uskottih, paistih. Ongo se kai meijän, karjalazien, mennytty elaigua? Vai ongo se tulluh nygöizehgi elaigah? Sit, mennyöspäi?
– Nikonzu ei unohtu kai. Tämä taba tožo on. Minä duumaičen, tämä taba eläy enämbäl, konzu ristikanzu voimattuu. Dai kalmal kävyy da oppiu, štobi pokoiniekat tuldas abuh da otettas kai pahat. Midä tuli, naprimer, konzu käydih kalmužimal.
– Ylengo puaksuh, kyzyn toizin, nygöi nämmii kerdomuksii saneltah?
– Saneltah nygöi vähembi. Nygöi vähembäl mustetah. Mustetah, net kai oli. Oli moine taba. No vot mostu ihan kerdua, kui saneltih enne, što se buabo vot kaimavui meččäh, libo tänäpäi lehmän meijän susiedal meččy peitti. Vot moizii nygöi sanellah, tiettäväine, vähembi. No vahnu puoli vie mustau, dai sanelou, dai oppis sanella nuorembal puolel, no se on vaigevus, što nuorižot ei tietä karjalan kieldy. A net kai uskomukset ollah ylen kiini kieles. I gu olis elävy meijän karjalan kieli, enämbi elettäs i kai nenne uskomukset.
– Ylen suuret passibot, L’udmila, ylen hyvä pagin rodih da mi vie meile jäi pagizemattah. Toinah toiči jatkazimmo tädä paginua haldielois. Hos karjalazii on jo sadoi vuozii tagaperin ristitty pravoslavnoih uskoh, yhtelläh ennevahnallizet uskomukset tännesäh eletäh rahvahan keskes. Hos karjalan kieli on häviemäs, ga erähis perehis tännesäh saneltah mečän-, vienemändis da -ižändis da tälleh opitah siirdiä nuorembale polvele sidä tieduo, kui pidäy eliä sobuh luonnon, muan, vien da mečän kel. Mečälhäi on korvat, viel on silmät.
