ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | Создать новый | История изменений | Статистика | ? Помощь

Oprasa liäväššä

Oprasa liäväššä

карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный севернокарельский
Kaloppein Iivanan koissa on jo pitälti oltu oprasat šeinillä. Šuurella pešulla pirttie peššeššä Palaka, Iivanan akka, laški ne alahakši, pesi oprasojen takuata pölyytynyön šeinän, pyyhki oprasoista pölyt märällä ripakolla ta ašetti šemmosena jälelläh. Palaka ei tietän, jotta miksi oprasat muššutah, vaikka hiän on niitä märällä ripakolla pyyhkin hyvin rikeneh. Toisinah on hivuttan vieläi čuurun kera.
Muštukkah hyö, vaštasi Iivana, eikä šiitä šen enämpyä tuumainun. Ei šiitä kyllä vielä ole hyvin pitkyä aikua, kun Iivana ičeki ristie šohiloičči šilmieh niihi oprasoih päin. Loppusella se alko harveta, hiän loppusella risti šilmieh vain šuurina pruasniekkoina ta viimein heitti kokonah.
Palaka ei tietän, jotta hänen oprasah muššutahki šentäh, kun hiän niijen vaškipiälyštöjä hivutti märällä ripakolla. Vot vaški ruoštuu šiitä. Ta märällä ripakolla hivuttamini enemmän pilasi as’s’ua.
Niin še Palakan ta Iivanan eloš on vain männyn. Hyö on nähty monet mykrän muokat. Kotiki, še oli äijyä pienempi kuin tämä, mi heilä nyt on, poltettih bandiitit. Šilloin Iivana ta Palaka ajateltih, jotta nyt še on kaikki eloš loppun, mitä heilä oli vanhan pirtin aikana.
Bandiittien lähön jälkeh tultih toiset šotamiehet. Šanottih iččieh punasiksi. Oltih kyläššä netäli ta rahvahalla oltih ylen hyvie. Paistih vesselänä, opaššettih rahvašta ta ei ni vouse oltu niin krosnoloita kuin oltih bandiitit. Näijen punasien šotamiehien joukošša oli omie karjalaisie. Oltih ta mäntih, a kymmenen mušikkua jäi kyläh vahtih. Jiätih monekši netäliksi. Kačottih Iivanan kor’ua ta ruvettih auttamah. Kun heilä vahissa olleššah ei ollun muutakana ruatuo, srojittih pirtti eikä makšuokana kyšytty. Šanottih vain, jotta annat šiinä pirtissä kisata, konša heilä himottanou. Puitto Iivana kisuamašta kieltäis! Ičeki oli muinoin nuorempana ylen muasteri kisuamah. A Iivana varasi šitä, jotta hirret ei oltu hänen omieh, a ne šotamiehet otettih ne Mikittäisen pihalta. Mikittäini oli kylän šuurin pohatta ta oli männyn bandiittien kera Šuomeh.
Mitä šanou Mikittäini, kun tulou jälelläh? varasi Iivana.
Elä varaja, paistih šotamiehet. Ei Mikittäini nikonša enämpi tule jälelläh.
A šitä Iivana ei voinun uškuo. Puitto ei tule jälelläh. Puitto jättäy tuommosen elokšen.
No, makšan nuo hirret Mikittäisellä šiitä, konša tulou jälelläh,” ajatteli Iivana. A ne šotamiehet kuitenki oltih oikiešša: Mikittäini ei vielä tähä päiväh šuaten ole tullun jälelläh šieltä bandiittien luota. Ta i šielä šuau ni pisyö. Neuvoštovalta anto Iivanalla lehmän. Eloš alko uuvveštah šemmosena, mimmosena še ei nikonša muinoin ollun. Aika mäni ta Iivana šai heposenki.
Kolhosih ei Iivana šamašša ruvennun, a vuotti, jotta mi šiitä tulou. No kuitenki kun näki, jotta hyvä šiitä kolhosista loppusiltaki tulou, liitty šiih. Nyt hiän on kolhosissa hyvänä utarniekkana. Šemmoista še on ollun Iivanan eloš. Še on ollun šamanmoista, kuin on ollun monen muun karjalaisen starikan eloš.
A miänhän piti starinoija ei niinkänä äijä Iivanan elokšešta, a niistä oprasoista. Iivanašta olis äijän ollun starinoimista. Hiän täššä tänä kevyänä kavi piirissä kolhosien utarniekkojen kokoukšešša. Ta šielä hiän näki äijän šemmoista, mitä aivan čuutona kaččo. Oprasoita nimissä ei šielä nähnyn. Joka talošša oli mušikkojen kuvie, kumpasie Iivana tiesi nimeltähki. Lenin, Stalin. Näki ratijot, a ne oltih kummie veššoja. Šiitä šieltä kolhosien utarniekkojen kokoukšešta hänellä potarittih šuuri ta kaunis Leninin kuva. Oikein ramkojen kera!
A koissah ei Iivana šamašša i tietän, minne še kuva pitäis ašettua. Nurkkua on pirtissä vain nellä ta kaikki ollah täyvet. Yheššä ovenšuunurkašša on ašteita. Niitä ei voi ottua poikeš. Toisešša ovenšuunurkašša on šuuri karjalaini kiukua. Et šitäkänä niminne kuleta. Peränurkašša on pikkaraini škuappi, kumpani on täyši pahkilan kivie, orasie, höylie ta muita. Šitä škuappiekana ei voi poikeš ottua. Ta nellänneššä čuppunurkašša on še Palakan muštunuini oprasa. Iivana kačahti šiih nyt jo hyvin vihasena. Piirissä puutillisen rahvahan koissa hiän ei missänä ollun nähnyn oprasoita.
Pannako kuva tuoho oprasan reunah? ajatteli Iivana. Ei. Lenin oli äijyä parempi mušikka kuin tuo oprasa, niin äijyä parempi, jotta niitä ei voi ni rinnakkah panna.” Šen verran Iivanaki tiesi, vaikka ei ollun ni kirjah opaštun, še ikäki kun niät šen alko iltah männä.
Joutais tuo oprasaki tuošta poikeš, murahti hiän jo Palakallaki.
Ka kun ei vain! tuiskahti Palaka. Tuumaičet Jumalan kiäštäš heittyä.
Ka en mie häntä kiäššäni ole i pitän, Iivana nakrahti.
Et ole pitän. Milläpä elämmä?
Milläkö elämmä? Trutopäivistä šuahuilla hyvysillä myö elämmä. Äijän šaima trutopäiviksi.
Šaima. A toiset kun on Jumalan kiäštäh heitetty, vähemmän ni šuatih.
Vähemmän ruattih ta vähemmän ni šuatihšano niin! A kačoi nyt Miikkulaista! Enemmän šai kun myö, vaikka enšimmäisenä tämän kylän rahvahašta oprasah tunkivolla lykkäsi! pakasi Iivana jo šiäntynehenä ta läksi kyläh. Leninin kuvan hiän jätti škuapin piällä.
Iivana mäni kolhosin piämiehen luo, ta tämä rupesi häneltä kyšelömäh šiitä kolhosien udarniekkojen kokoukšešta. Iivana starinoičči kaikkie mitä muisti. Rahvaštaki keräyty šiihi kuuntelomah. Iivana pakasi, kuin šielä kokoukšešša opaššettih peltuo kylvämäh, kuin pitäy ruato järještyä prikatiloissa ta muuta šemmoista.
Kaikki, mitä hiän muisti, pakasi yhteh mänöh eikä ajatellun šitä, jotta pitäy paissa as’s’a kerrallah.
A Jumalah ei šanottu enämpi ni kenen uškovan, muisti Iivana äkkie ta šano šen hyvin lujalla iänellä. A meilä vielä ušotah, jatko hiän hil’l’akkaiseh.
Ei niitä enämpi monešša talošša oprasoja ole. On vain Prokkosešša, Onihmašša, Mauralla tašiula, savodi inoi naini pakajamah.
Iivana häkelty. Niin, hänelläkihän oli koissah oprasa.
No, Äijänäpäivänä myö ruamma kakši vertua šen mitä toiset, šano hiän kaikkien niijen eičči, kellä oli oprasoja. Šen šano ta hyvin teräväiseh läksi. Toiset jiätih čuutona kaččomah, jotta mi še mušikkah nyt mäni.
Šiun pitäy šeloštua kolhosien udarniekkojen kokoukšešta! karju piämieš Iivanalla jälkeh, kumpani läksi kotihisseh päin hyvin teräväiseh.
Palaka oli jo makuamašša, a havaččeutu šiihi, kun Iivana kolistuan tuli pirttih. Šanua pakajamatta hiän mäni čuppunurkkah ta šieppasi poikeš oprasan, alkuan šiihi tilalla takuo Leninin kuvua.
Palaka nousi ta rupesi kaččomah Iivanua. Iivana ajatteli, jotta mitä še Palaka nyt tuolla tavallahiän vuotti, jotta Palaka pöläštyy ta rupieu pakajamah malittušanua. Palaka vain istu ta kaččo. Kaččo vähäsen aikua ta lašetti:
Olis hiän moušot vielä šuanun olla.

Viisaššut še i šie, kun käyt kolhosien udarniekkojen kokoukšešša, vaštasi Iivana kotvasen piäštä, kun oli šuanun Leninin kuvan paikoillah ta rupesi šytyttämäh piippuoh.
Huomenekšella ei Iivana löytän oprasua hoš kuin ois kačellun. Iivana kašotteliutu, pani piippuhuššeh, šuorisi ta läksi pihalla.
Mitä še Ruško tuola liäväššä tuhajau ta kuoršuu? kyšy Iivana Palakalta pirttih tulleššah.
Ka en tiijä. Moušot on piäššyn irallah. Mäne šie kaččomah.
Iivana läksi. Ta liäväššä hiän hiero pitältä šilmijä kaččuos’s’ah šiihi, mitä näki: Ruškolla ieššä šeinäššä oli še šama oprasa. Šitähän še Ruško i tuhasi ta kuoršu, še varasi niät šen. Ta še oprasa oli šeinäh ašetettu vielä viärin päin.
Vanhuon höperryöššäh on Palaka tuon ruatan, pakasi Iivana ičekšeh. Palakalla oliki ikyä jo piällä šeiččemenkymmenen. Iččieh Iivana ei vielä vanhakši smiettin, vaikka oliki šamanikäni Palakan kera. Hiän vielä šuorisi lukupunktih. Täššä hiän luati varman piätökšen šielä udarniekkojen kokoukšešša.
A ei še Palaka vielä vanhuon höperö ollun. Netälie myöhemmin, konša kyläh tuotih ratijo, oli Palaka enšimmäisie šitä kuuntelomašša ta hiän alko šinne käyvä hyvin rikeneh, toisinah joka ilta. Niin jotta šiinä Iivana erehty. Jäleštäpäin Iivana šiitä ajatteli, jotta še oprasa oliki ollun heilä tyhjäh: Iivana oli antan olla šen pirtissä Palakan mieliksi ta Palaka oli ajatellun, jotta Iivana iče šitä tarviččou. A kumpaseštaki olis joutan jo aikoja.