Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Eläjes on äijy kiänälmysty, konzu mittumuagi

Корпус: младописьменный подкорпус

Младописьменный ливвиковский, публицистические тексты

Источник: Alina Gapejeva, Oma mua. № 20, (2019), с. 8

Eläjes on äijy kiänälmysty, konzu mittumuagi
(карельский: ливвиковское наречие)

Jogahizel ristikanzal on oma oza. Erähän ristikanzan oza on buite hil’l’u da rauhaine jogi, kudai verduau tazanguo myö, toizen ristikanzan oza on buite vuolažu virdu, kudai matkuau mägilöi myö. Nuožarves järvirannal, pienes vahnas talois eläy Antonina Jegorovna Osipova. Oraskuun 30. päivänny 2019 hänele täydyy 85 vuottu.

LAPSUSAIJAN MAGU
Olen rodivunnuh Voulogdan alovehen pieneh Kamen’navolokkyläh.
Meidy perehes oli kuuzi: muamo, tuatto, vahnin Iivanvelli, Tan’a-sizär, minä da pienin Vas’a-velli. Konzu mustelen lapsusaigua, ainos mustelen muamuagi. Häi oli valgeitukku, ystävälline, pagizii da ruadai. Päčil istujes myö pienembän vellenke suvaičimmo kaččuo, kui muamo emändöičči keitändypertis, pastoi piirualoi. Hänen pastettuloin šipainiekoin da pyöräkkölöin maguu minä mustelen nygöigi. Tuatto oli korgei, parrakas mies. Häi oli äijiä vuottu vahnembi muamua, buuriško, kova da vaikkaniolii. Silloi myö elimmö kaksikerroksizes talois. Sen pohjazeh puoleh oli sijoitettu škola, kus opastui vaiku viizitostu lastu. Mustelen, kui piettih voimistelun urokkoi: myö pal’l’ahin jalloin juoksendelimmo lundu myö opastajan kodissah. Kuatančat pandih jalgoih vaiku vahnembat lapset.
Meijän vahnembat ruattih kolhouzas. Läs kai ruavot ruattih käzin. Myö, lapset, joute emmo olluh, aiven avvutimmo kois.

VOINU DA LAPSIEN KODI
Sidä aigua ei sua unohtua.
Televiizorua da raadivuo silloi ei olluh. Sit, ku algavui voinu, myö tiijustimmo poštumiehes, kudai tuli piirin piäkyläspäi. Silloi minul oli vaiku kuuzi vuottu igiä. Minä en ottanuh tolkuh, midä rodih. Miehii ruvettih ottamah frontale. Minun tuattua ei otettu, sendäh ku hänel oli jo äijy vuottu. Ga terväh frontale kučuttih vahnin Van’a-velli. Mustan, konzu istummo Vas’anke päčil, kodih ruavospäi tuli Iivan. Häi tuli aijemba, migu ainos, da sanoi, ku händy otetah frontale. Silloi hänel oli yheksätostu vuottu. Kaimuamah Van’ua piirin piäkyläspäi lähtiettih vaiku ruavahat, meidy ei otettu. Matkan aigua, seiččie kilometrii, astuttih vaikkani. Piirin piäkyläspäi Van’ua da mužikkoi toizis kylispäi viettih frontale. Meijän kylä tyhjeni, jiädih vaiku akat da lapset. Miehen vägie kyläs ei täydynyh.
Muamo voinan aigua pastoi leibiä saldattoih niškoi. Häi iče gruuzi huavot jauhonke da vedi net melličälpäi hevol. Jygien ruavon periä muamo läževyi. Kodvan aigua häi virui, ga tervehys ei parennuh. Jälgimäzenny piän häi proššaiččihes meijänke, sebäi kaikkii da kuoli. Ilmai muamua kodi tyhjeni... Kui sanotah: “hädä yksinäh ei tule”. Vuvven peräs voinalpäi tuli vahnin velli, ruanittu da hullattu (rungan oigei puoli kogo ijäkse jäi liikkumattomakse). Iivan rodih niistii. Voinal häi sai seiččie bul’kua. Eräs bul’ku meni piäs läbi. Kuilienne häi eloh jäi. Kodvan aigua häi lieččihes gospitalilois. Vahnale tuatale rodih jygei syöttiä lapsii. Häi pakičči, ku minuu da nuorembua Vas’ua otettas elämäh lapsien kodih.
Lähtie roindukyläspäi meile ei himoitannuh. Lapsienkodih meidy vedi Tan’a-sizär. Myö jallai astuimmo kaksikymmen kuuzi kilometrii. Meijän mostu lastu lapsienkois oli äijy: ken kaimai muaman, kentuatan, erähät kaimattih kogo perehen. Kodi-internuatas oli kolme igäjoukkuo. Tavan mugah myö elimmö sobuh. Ga mustan moizen šeikan: Kalidorua myö astujes näin, ku minun nuorembi velli itköy. Kyzyin hänel, mindäh häi itköy. Vas’a vastai, ku L’on’ka, vahnembien lapsien joukospäi, vägeh otti hänel leibypalan. Lapsienkois vahnembat lapset puaksuh prižmittih leibiä nuorembis lapsis. Minä lövvin sen brihan da täytty vägie iškin händy nenäh. Sen periä minuu työttih lapsienkoin piälikön luo. Midä ruadoi se briha, minä en kerdonuh, minähäi jo kuritin händy. Yhtelläh sen jälles minun vellie niken ei koskenuh. Minuugi ruvettih kunnivoimah. Tytöt kyzyttih minuu puolistamah heijän pienii vellilöi da sizärii.

VOINAN JÄLLES
Voitonpäiviä myö vuotimmo kodvan aigua.
Lopukse kai lapsienkoin eläjät kerättih yhteh da sanottih, ku voinu loppihes. Midä sit rodih! Kaikin ruvettih kirgumah “Ura!”, sebälemähes, hyppimäh. Kaikin tahtottih piästä järilleh kodih. Lapset ylen äijäl vuotettih, ku heijän omahizet tullah frontalpäi. Monet jiädih orboikse. Meidy vedeli enämbi toizii, sendäh ku terväh gospitalispäi meile kirjutti Iivan-velli. Kirjazes velli uskaldi ottua meidy järilleh kodih. Muga häi ruadoigi, myö piäzimmö kodih. Kaikkiedah lapsienkois myö elimmö kolme vuottu.
Myö saimmo den’guabuu muaman kuolendan periä da velli sai penzien. Kaikis paras oli se, ku elimmö yhtes. Minä jatkoin opastundua seiččievuodehizes školas. Minä olin julgiennu da mielevänny tytönny. Eräs briha kogo aijan kačoi minuh, kirjutteli minule lappuzii. Myö hänenke kodvan aigua olimmo dovarišoinnu. Sit se briha lähti sluužimah, a minä piäzin opastumah tehnikumah.
Tehnikuman loppiettuu minuu työttih ruadoh Nuožarveh. Silloi minul oli kaheksatostu vuottu igiä. Omua eländypaikkua minul ei olluh, vähäzen aigua minä elin erähän kylän akan luo. Minä ruavoin tieozastol №4 ruavon da palkan inžinierannu. Ozastol meidy oli läs sadua hengie, enimät oldih miehet. Minuu kaikin kunnivoittih. Meijän ruadajien joukko palveli suurdu alovehtu, kuduah kuuluttih Kolatselgy, Vieljärvi, Heččul, Pitkyrandu, Jessoilu. Priäžy-Nuožarvi-tien enzimäzet kilometrit azuttih juuri meijän ruadajat.

ELAIJAN UUZI KIÄNÄLMYS
Minuu piettih mieles monet brihat, kai bajanal soittai.
Kaikis sulhazis minä valličin P’otr Nikitičan, korgien kazvol mustutukkazen brihan. Hänele minä meningi miehel. Myö rubeimmo elämäh hänen kois. Minun muatušku Marija Mihailovna otti minuu vastah hyvin. Meil oli nelli lastu. Lapsii pidi syöttiäkazvatimmo kartohkua, piimmö žiivattua. P’otr ruadoi kolhouzas, vedi maiduo venehel maidopunktah lähälolijois kylispäi. Vuvvennu 1962 P’otr uppoi. Vahnembale poijale täydyi vaigu viizi puolenke vuottu. Minule nevvottih andua lapset škola-internuattah. Ga minä en tahtonuh, ku heil olis moine oza, kui minulgi. Muatušku minuu kannatti da sanoi, ku iče la kazvatammo lapset.
Mustelen muatuškua vaiku hyväl sanal. Hänenke elimmö sovus, häi oli minule kui muamo. Minä kunnivoičin händy, tie zin, mittuine kargei elos hänel oli. Vuvvennu 1933 hänen ukko puutui repressieh, händy otettih kiini juuri pellol. Nuordu nastu, kudual oli kaksi piendy lastu, kerras sanottih rahvahan vihaniekan akakse. Päiväs hänel pidi lähtie iäre kyläspäi. Sit algavui voinu, häi lapsienke lähti evakkoh. Hänel rinnal ei olluh mužikkua, kaikkih ruadoloih häi opastui iče: maltoi päčči nostua, maltoigi kirvesmiehen ruaduo. Muatušku maltoi kai kodi nostuahäi iče vedi hevol parret kodih niškoi Rodinjärvespäi (nygöi tädä kyliä ei ole olemas). Nengostu ristikanzua enne sanottih muužikkuakakse... Minun ukon kuo lendan jälles muatušku ylen äijäl avvutti minuu. Naine havačui aijoi huondeksel da niitti heiniä lehmäh da lambahih niškoi. Sit myö yhtes vedimmö heinii venehel. Lapset ainos oldih hänenke, muatušku opasti heidy äijih ruadoloih. Minä huondekses ildassah olin ruavos. Muatušku eli pitkän ijän, hänen pandih muah roindukyläh Rodinjärveh. Minä puaksuh kävyn hänen kalmoile.

NAIZEN OZA
Lapset jo kazvettih, konzu vastain Jurii Petrovičan.
Häi kučui minuu miehele. Minä rubein kieldävymäh: “Oletgo tolkus? Minulhäi on nelli lastu. Mih niškoi sinul pidäy nengoine “takku”?” Häi vaiku vastai: “Suvaičen sinuu”.
Mennä miehele kodvan aigua minä en rohkennuh. Yhtelläh sih potakoičči minuu minun tytär, kudual oli sil aigua jo kuuzitostu vuottu: “Myö terväh kazvammo, lähtemmö muailmale, sinul ei sua jiäjä yksinäh”.
Muga myö Juranke menimmö kirjoih. Illal gostih tuli Annuška-dovariššumoine rodih svuad’bu. Jurii pidi minun lapsii ominnu, lapsetgi suvaittih händy. Jurienke elimmö sobuh kaksikymmen seiččie vuottu. Olen kiitolline ozale, ku minä vastavuin moizen hyvän miehenke.

Nygöi Antonina Osipova eläy sit talois, kudaman nosti hänen muatušku. Koin ikkunois nägyy lambi. Antonina Jegorovnal on bunukkua, ongi pruavobunukku. Naizele puaksuh soitellah omahizet, tiijustetah hänen tervehyös. Tytär perehenke eläy rinnal da ainos on valmis tulla abuh: hallata halgoloi, kandua vetty, kävvä laukkah. Antonina Jegorovna soittelou omale dovarišalegi, 89-vuodehizele Annuška Galkinale, kudai oli ainavo gost’u hänen svuad’bas.