Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Rosvonniekka

Корпус: младописьменный подкорпус

Младописьменный севернокарельский, публицистические тексты

Источник: MATTI PIRHONEN. Vienakši kiänti Valentina Karakina, Oma mua. № 22; 23, (2019), с. 11; 11

Rosvonniekka
(карельский: собственно карельское наречие)

Oppivuosi koulušša oli piättyn, ieššä oli kaunis kešä ta pitkä loma. Oli šyytä iloh ta lauluhki.
Še oli vuuvven 1928 kešäkuun alušša. Ruavoin šilloin pienen vain šilti lapširikkahan Ponkalahen alkeiskoulun johtajana, vaikka eihän miula ketänä johettavua ollunkana, kun olin yksinäni šekä johtaja jotta opaštaja. Lašta oli kouluh keräytyn kokonaista kolmekymmentänellä, nelläh luokkah. Šiitä riitti yhellä opaštajalla. Šehän oli kamala kuorma. Vain ei šilloin nuristu, työtä ruattih murisomatta.
Erähänä iltana tuli meilä naiseni Marin velimieš Nikolai Lehtini. Hiän oli matalla loittosešta Akonlahešta kotihis Vuonniseh, vain piätti yöpyö meilä, kun ei venehmatkalaista yöllä tietenkänä ollun. Nikolai oli iellisen vuuvven kevyällä piättän Uhtuon Talonpoikaisnuorisokoulun kolmivuotisen kurššin. Šiitä oli šuanun piirin kanšanopaššušošaštolta tiukan käšyn: “Matkuššat Akonlahteh ta alat opaštua koulušša lapšie. Šiinä kaikki. Vaštah ei šuanun panna, on pula opaštajista ta šie olet nuorisoliittolaini, opašša.”
Ta Nikolai opašti. Arvasin hänellä olovan äijyä vaikiempi kuin miula. Olihan miula takanani opaštajaopiston antama valmennuš ta vähän kokemuštaki. Nikolailla ei ollun kumpaistakana. Šilti hiän näky olovan erinomani optimisti ta luotti nuorih voimihis. Tämä šelväšti kuulu hänen pakinoissaki. Ta pakajamah hiän oli muasteri, ei vuotellun kuni toini kerkisi lopettua, kun jo työnši šuuštah šanua kuin hernehtä.
Joo, kaunis kylä on Akonlakši, hiän totesi muun šekah. Ta lašta on talot täytenä kuin russakkua. Niitä kun šikeytyy niin tahottomašti. Še on hyvä. On ketä opaštua.
Kun paissa lapšista, niin šiih aikah, 1920-luvulla kaikissa kylissä lapšie oli äijän, kaikkiella vilisi pellavapäitä. Niin oli Ponkalaheššaki. Kusman Jehkimän pereheššä oli kahekšan lašta, nuapurilla Niemelän Ješšulla šaman verran, Ossipan Iivanalla täyši kymmenen. Širkein Jehrimä oli piäššyn jo nellähtoista. Ei šilloin yhteh-kahteh lapšeh tyyvvytty.
Šiinä illaistuas’s’a ta uutisie kertuos’s’a kulu kaunis kešäkuini ilta ta kaikin ašettauvuttih yöpuulla. Ka šitä ennein uuši heimolaiseni Nikolai kaivo kormanoštah muššan esinehen. Pistolihan še oli! Tuommoni pieni nätti pistoli, kumpani näytti ihan lapšien kukkaselta. Vain tositöitä še ruatau, kun pannah papattamah. Onnellini pistolin omistaja kehu šuavan šen erikoisluvalla, kun Akonlahen kylä on niin lähellä rajua. Mieš näky kerraššah mieltynehen ašieheš. Hiän raššasi šitä vuarallisen rohkiešti, niin jotta olin hyvilläni, kun hiän lopetti hommah ta tropni “pukinšorkanpotuškah alla: tuntuu turvallisemmalta muata.
En heti älynnyn äijänkö oli kello, kun havaččeuvuin kolinah. Ken lienöy kuulu pakajavan keittijöššä ta välih Mari šano mitä lienöy. Šiinä kurkisselleššani piäsin piällä, jotta oli jo aikani huomeneš.
Vähäsen ajan piäštä Mari šuimaštautu opaštajan työhuonehen, missä myö Nikolain kera makasima.
Tulkuat työ, miehet, keittijöh. Šielä istuu hyvin hätäytynehenä Suavalan Ol’ona ta mitä tolkuttanou rosvonniekašta.
Nikolai oli šillä šilmänräpähykšellä pissyššä, veti pukšut jalkahaš, šieppasi pistolih ta painu keittijöh. On šiinä topakka poika! Mie kömpin peräššä.
Keittijöššä istu Ol’ona, jo ikäihmini. Hiän eli Pieškanlammin takana Vuokkiniemeh viejän tien šuušša pikku mökissäh jo vanhakši pojakši lukeutuvan Vasselei-poikah kera. Tie simä, jotta hiän tykkäsi kulekšie talošta toiseh ta kanto mielelläh tuttavillah kaikenmoisie juttuja, toisin šanoin toimi hamehpoština, kun oli tapana šemmosista šanuo.
Tällä kertua Suavalan Ol’ona oli lujašti hätäytyn, šen näki heti. Hiän oli kovin kalpie. Hänen iäniki ei tahton totella, katkieli ta šeko.
Šielä oli rosvonniekka... Vaštah tuli. Vain kun mie pöläššyin lujašti! Yritin karjuo, ei iäni čihahtan...
Ken ollou ämmöllä vaštah tullun.
Piäšemmä vähitellen tapahukšešta perillä. Še kuulu näin.
Suavalan Ol’ona oli kulken Lukki-ämmön luota kotih. Lukki eli Venehjärveh viejän tien varrešša järven rannalla pieneššä mökissäh kilometrin piäššä koululta länteh. Ol’ona oli aštun täyveššä rauhašša. Vain erähäššä mutkašša hiän oli huo mannun julmankašvusen mie hen. “Harmuašša puvušša oli...” A kun mieš oli huomannun Ol’onan, ni otti pitän hypyn meččäh, vešakkoh. “Jyminä vain kuulu, kun männä pötki, yksi košina kävi”. Ol’ona oli lujašti pöläštyn. “Ihan olin šiih kuolla. Hyvä, jottei milma tappan. Še oli kyllä oikie rosvo”.
Tämmöni oli tapahuš. Hyvin harvinaini niih aikoih kyläššä. Meilä oli šilloin tovella rauhallista.
Nikolai oli kuunnellun Ol’onan katkonaista kertomušta. Niin rosvo, minne hiän kulkonou. Ta kormanošša painau kylmä mušta rauta, pistoli.
Hei, Matti, kiirehešti liikkehellä! Kenkät jalkah. Rosvo on šuatava kiini.
Piti miunki fl egmatikon liikkeytyö. Šuorisima äkkie. Kun oli lämmin kešä eikä piällyšvuatteita tarvinnunkana.
Nikolai oli aikoja valmis. Hiän rakšutteli ašietah mieleštäni kovin varomattomašti, šai šen lopulta tarpeheh kuntoh.
Ota minih aše! Miešhän on julman šuuri! kuulin Nikolain komentavan. Hiän kaččeli šinne-tänne ta huomasi stolalla leipäveičen ta tropni šen käteheni.
Šiinä on aštala! Ta nyt marš!
Niin läksimä. Kuulima vain, jotta Mari karju meilä jälkeh:
Olkua varovaisina!
Še voit ampuo!
Nikolai kuulu vaštuavan mitä lienöy, muka jotta on šitä tiäläki kutamitäi.
Ponkalahen kylän läpi koillisešta šuvi-meriseh kulkou hiekkani mäntyharjannehčärkkä. Še on jiäkauven jälki. Tämä čärkkä on kymmenie, voit olla šatojaki kilometrijä pitkä. Ponkalahešta še kulkou yhtenäisenä čärkkänä Venehjärvellä, šiitä järven poikki šuarijonona Lapukan šuuntah. Še on luonnon luatima hyvä tie.
Tätä čärkkätietä nyt läksimäki tavottamah rosvonniekkua, kumpaista Suavalan Ol’ona oli nähnyn. Kaččelima čärkältä puoleh ta toiseh, tieltäki pyörähtimä pois. Nikolai toimi tarmokkahašti, kiäššä näky olovan pukinšorkka.
Oli ihan päivän šelvä, jotta ei še epyältävä henkilö istun šiinä meitä vuottamašša, vain pötki pois loitommakši, kun hokšasi jotta tuli huomatukši. Virkin tämän ajatukšeni iäneh ta še jonkun verran rauhotti nuorta heimolaistani.
Näin kulkima ta piäsimä lopulta Onton Kauron Maksiman talon kohalla, noin puolitoista kilometrie koululta. Tämän šuuren talon oli tänne meččäh järven rannalla peruštan venehjärviläini Ontto Lipponi, kuokkin peltuo “kylmäh meččäh”, kašvattan karjua, käynyn talvisin Šuomešša lampahan nahkoja peitämäššärahuaki tarvittih. Onton poika Kauro jatko tuattoh työtä ta heijän jatkajana oli nyt Kauron Maksimavanhuš, šuuren perehen piä. Monta oli lašta Maksimalla, en vieläkänä ole täyšin varma hänen perillisien tovellisešta miäräštä, šilloin jo kaikki hänen lapšet oltih aikuhisie, vanhemmat niistä ikäihmisie.
Pitimä Nikolain kera šotaneuvottelun. Piättimä kaiken varalta pistäytyö Maksimaukon luokši, emmäkö šais mitänih vihjehtä asiehena.
Maksiman šuuri pereh oli huomeneščäijyllä. Perehen piä, harmuatukkani ta partašuu Maksima istu kunnivopaikallah stolan peräkokašša. Šiinä oli Huotari-poika naisineh, poikamiehet Miina ta Pekka, Outitytär ta ketä lienöy vielä muita, šiinä kiireheššä ei ollun aikua laškie.
Tervehtimä, toivottima leipyä ta šuolua šyöjillä, mih vaššattih kučulla tulla stolah. Meilä ei ollun moiseh aikua ta šiksipä Nikolai šelitti aikasen tulon šyyn. Šelitykšeh lopukši hiän kyšy, jotta eikö talon väki ole šattun huomuamah epyältävie liikkujie.
Ei, poikan, ei