Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Tappua on suali, ili Perehen yštävä

Корпус: младописьменный подкорпус

Младописьменный севернокарельский, публицистические тексты

Источник: ALEVTINA LESONEN, Oma mua. № 30, (2019), с. 11

Tappua on suali, ili Perehen yštävä
(карельский: собственно карельское наречие)

Kalevalan piirin Kuušiniemen kyläššä eläy 89-vuotini Kerttu Rugojeva (omua šukuo Muhonen). Hiän on kotosin van - hašta karjalaisešta Jyvyälahen kyläštä. Kertun pereh eli tämän kylän Tilikkäläššä.
Kertun elämäššä šattu erilaisie tapahtumie ta hänellä on mistä kertuo. Naini muistau erilaisie mukavie juttuja omašta elämäštä ta mielelläh kertou niistä.

Tämä istorija tapahtu, konša mie olin nuorena naisena. Miula jo oli oma pereh: mieš ta viisi laštakakši poikua ta kolme tyttyö. Kaikin myö elimä Kuušiniemeššä. Meijän talo šeiso Keški-Kuittijärven rannalla. Talon lähellä kašvo kaunis havumeččä, missä oli äijän marjua ta šientä.
Myö Maksima-mieheni kera ruatoma mečänhakkuutöissä Kun nijevošša. Mie karšin okšie puista, a Maksima ruato puškuritraktorilla. Joka päivä kyläh tuli kuorma-auto, mi vei ruatajie mečänhakkuuh Kunnijevoh. Še šijoutu nelläššäkymmeneššä kilometrissä kyläštä.
Tämäki ruatopäivä oli ihan tavallini. Oli myöhäni šykyšy, ka lunta vielä ei ollun. Šiä oli oikein kaunis, ei šatan lunta eikä vettä, päiväni paisto. Kaikki työläisetvalkovenäläiset, ukrainalaiset, karjalaiset ta venäläisetruattih omilla paikoillah. Mie karšin okšie. Miun vierellä ruato valkovenäläini ukko, kumpasen šukunimi oli Moroz. Moušot hiän ei ollunki niin vanha, no vanhalta kyllä näytti. Ka hiän oli hyvin voimakaš, kun kerran jakšo okšie karšie.
Oli jo iltapäivä, nellien maissa. Kačon, ka mi kummami lienöy šuuri lintu lentäy miun puoleh. Mie ei šanon mitänä šillä valkovenäläisellä ukolla, kumpani ruato miun lähellä, kačon vain ielläh.
A še lintu tulou jo ihan miun luokše. Mie jo otin käteh kirveheni ta šiitä huomasin, jotta še meččo lentäy. Ihan melkein šiinä vähäni matkua, metrie moušot kakši-kolme miušta, ta äkkie lintu liitäyty pikkaraisen tuuhien kuušen alla.
A ukko vain ruatau ta ruatau, ta jo kohta työpäiväki loppuu.
Mie olin oikein poikkoi, ka en kiirehä linnun luokše. Hil’l’akkaiseh panin kirveheni muaha. Mänen varovašti mečon kohti. Mie vet nävin, mih kohtah še laškeutu, ihan lähellä miušta. Ka kunne še propati? En kerinnyn huomata lintuo, kun hokšasin vain, jotta še on šiinä, puun alla. Šieppasin käsilläni, no nyt še on miun! A meččo alko šiipilöilläh lyyvvä. Mie kun linnun vejällytin, a še toruamah miun keralla, potkuau milma, a mie šitä lujašti pien! Jo kipiešti käypi. Mie karjun:
En piäššä, en piäššä!

Vejän puun alta, a še toruau omilla šiipilöilläh. Oikein šuuri meččo šattu, lihavaini, vet juštih šykyšy oli. Mie pien lintuo, a še toruau! Mečolla vet on šuuri n’okka! Ajattelen, a kun šilmäh tropniu milma tahi kalloh. Otin linnun kaklašta kiini yhellä kiällä, a toisella pien šiipie. Meččo vaipu ta mie otin šen yškäh. Pien yhtä šiipie yheššä kainalošša, toista šiipietoisešša. Oikiella kiällä pien šitä kaklašta kiini. A tämä Moroz-ukko šeisou metrie kolme miušta ta Jumalua moliu:
Akka höperty, kun šemmosen linnun šai kiini!

Ta vielä mitä lienöy valkovenäjäkši lisällytti.
Šiitä myö huomasima, jotta jo i kuorma-auto tuli. Istuutuma kaikin autoh, a mie meččuo en piäššä, niin ni pien. A lintu vain kaččelou eikä torua enyä. Šiitä kuorma-autoh nousi Romana, šemmoni asiellini mieš šuappuapukšuloissa ta kakšipiippupyššy kiäššä. Jo tuli ni miun Maksima-mieheni pyššyn kera. Miehet oltih mečäššykšellä. Mie šanon Maksimalla:
Anna šie reppu, mie mečon šain!
Vain piäššämmäkö šen? Suali vet on tappua!
Ka mitein šie šen šait? Še on mahotointa, šanotah toiset.
Šiitä myö kaččoma, eikö mečolla ole huavua. Kaččoma šiipien alta, piäkalluo, hännän takuata. A lintu on hyväššä kunnošša ta terveh.
Mitein näin šattu, jotta naini mečon šai ilman pyššyö, a miehet pyššyjen kera ei šuatu mitänä, mietitäh kaikki.
Kuni myö nelläkymmentä kilometrie ajoma, niin koko matan miehet ta naiset nakrettih näitä onnettomie mečäštäjie. Näin nakrettih, jotta tämä Romana-raiska äšen mäni pois autošta ta läksi aštumalla kotih.
Tulima myö pirttih. Meččo on tervehennäköni ta potrakka. Još mečäššä olisima ottan ta piäštän linnun, konša mie vašta šen šain kiini, niin kyllä še ois lentän pois. A myö ei, piti vet kotih tuuvva, lapšilla näyttyä ta kaikilla. Näin še jäiki meilä elämäh, käveli pihašša. Meijän talo oli mečän luona. Lapšet tuotih linnulla ruokua: vettä, havuo ta kaikenmoisie makijaisie. Talvella lintu pirtissäki eli.
Šiitä tuli kevätkuu ta meččo alko kiimie. Rupesi omie lauluja laulelomah. Mie šanon Maksimalla: – Maksima, še kiimiy enämpi, kun myö šiun kera!
Mitäpä ruatua? Myö emmä pitän lintuo häkissä, še käveli ta lenteli pihalla, šöi marjua, ruokua šillä oli äijän. Šanomma mečolla:
Mäne kunne tahot!

A še meitä eteh kiirehešti kotih, ennein meitä jo juoksi pirttih!
Kun vain tulemma pihah, kačomma, a meččo eččiy mitä lienöy penšahista. Še aina vuotti, kuni kaikin tullah töistä. Mie rupien potakkua kuorittamah, issun laučalla, a meččo tulou ta rupieu niin kuin täitä eččimäh, mitä lienöy šanelou, hyvyälöy milma n’okallah.
Viisaš oli meččo. Še tiesi jokahisen, ketä oli pereheššä. Kotirahvašta ei varannun. A još ken vieraš tuli ihmini tahi koira, niin lintu pyrähti lentoh ta istuutu männyn okšah, ta šieltä vain kaččeli.
Näin še lintu eli meijän pereheššä moni monituista vuotta. Koko kylä tiesi, jotta Kertulla on oma meččo!