Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Nevest-hir’

Корпус: младописьменный подкорпус

Младописьменный вепсский, тексты для детей

Источник: Vepsäks kändi Irina Sotnikova, Kodima. № 6; 7, (2019), с. 8; 8

Nevest-hir’
(вепсский)

Karjalaine sarn

Oli manradajal koume poigad.
Vanhembad da keskpoigad tat lujas navedi, ni-miš heile ei otkaži. A norembad lugi meletomaks i kaiken abidoiči händast.
Eliba-oliba , poigad kazvoiba i tuli aig naida heid. Tat sanub-ki:
Kundelkat, poigad, olet jo kaznuded, pidab teile naida.
Ajagat ken kuna tahtoib, a homen homendesel sanut minei, miččid nevestoid löuzit ičeleiž.
Vanhembad poigad paniba päle čomid sädoid, andoi tat molembile hebon, a norembale nimidä ei andand. Mi oli pandud päl, siš läksi-ki ecmaha nevestad. Vanhembad velled läksiba sinna, kus oliba elokahad pertid. Teravas kozičiba ičeleze nevestoid, bohatoiden manradajiden čomid tütrid suren pridanijanke. A noremb vel’l’ läksi, kuna kandoi, meletab: ”Ken lähteb mehele minun, ozatoman taga, ka olen sobnus-ki ei kut ženih!”. A mända pidab. Astui, astui hän tropaštme, tuli mecha i kadoti tropaižen. Äjak-ik virstad mäni, ümbri korb seižub, pud oma korktad, penzhad tihedad. Nägebpertine seižub. Penikaine mugoine om, alahainepidab tulda südäimehe, lebaidamhas, ei pida nikuna rigehtida!
Tuli pertižehe, a sigä nikeda ei ole. Keskes pertid stol seižub, stolal hir’ ištub, adivoho kacub. Ištuihe priha laučale, meletab: ”Varastan ižandoid, ken-ni ved’ tuleb! Sid’ hir’ pagižeškanzi, laskval änel küzui:
Kuna, nor’ priha, mäned?

Čududelihe manradajan poig, sanub vastha:
Ka ved’ sinä ed voi minei abutada, eskai telustada-ki, min täht sinei pidab teta, kuna minä astun?

A sinä sanu, – pagižeb hir’, – ken tedab, voib olda, minä voin abutada sinei!
Tuli prihale mel’he, kut hir’ laskvas pagižeb hänenke, päti starinoita sille kaikes:
Naida minei pidab, nevestan ecin, – i starinoiči hän, kut tatoi käski kaikid vellid löuta ičeleze nevestoid i kut oigenzi heid matkaha.

Hir’ sanub hänele:
A sinä nai minai!

Prihale ilo tegihe, hän eskai nagraškanzi, no möst johtuti ičeze tatan sanoid i oli meletusiš: ”Ku kaik-se minun päl nagrdas, kuctas meletomaks, mugoižen-žo nevestan ton!”. Hökkähti hän naida hirel, venčaihe i pördihe hän kodihe.
Kerazihe kaik velled, tat küzub-ki heil, ken miččen nevestan löuzi.
Vanhemb i keskpoig kitäsoiš ičeze nevestoil, a norembale ei ole mil bahfalidas. Tat sanub:
A sinä, urad, keda kozičid?

A minä mecas nevestan löuzin.
Keda nece sinä kozičid?
A ken mecas om, sen löuzin-ki, – sanui vastha poig.
Nimidä enamba ei zavodind sel’genzoitta, libui päčile i veri magadamha.
Toižel päiväl tat möst kucui poigid i sanub:
Homendeseks togat minei leib, miččen paštaba teiden nevestad.
Kacun, ken paremba mahtab paštta!
Läksiba velled ičeze nevestoidennoks. Vanhemb da keskvel’l’ ajaba i ilokahašti pajataba.
Noremb mugažo läksi, hot’ ei nadeinus nimidä sada. Mittušt leibäd voib paštta hir’? meletab. Ku vaiše kuivan koren löudab da tob.” Saihe hän pertižehesai, a hir’, hänen nevest, stolal ištub, kuti varastab. Küzub ženihol:
Mittušt azjad tulid, minun suženii?

Tulin otmaha leibän. Tat kaikid meid oigenzi ičeze nevestoidennoks, miše hänen täht leibäd paštaižit. Tahtoib kacta, ken mahtab paremba paštta, – sanui hän.
Ala holdu, vere magadamha.
Vaiše ženih uinzi, hirut läksi pordhile, tilliti kelloižel:
Minun armhad heimolaižed, todesižed minun abunikad, tulgat kaik minunnoks!

Tuli sid’ äi hirid. Sanub niile hir’-nevest:
Togaha minei kaikutte teišpäi parahiman ičeze nižujüvän!

Sid’-žo hired joksiba ičeze uruihe, kaikutte toi jüvän, jauhoiba, segoitiba taignan i paštoiba leibän. Homendesel andab nevest prihale leibän. Ihastui hän, no nimidä ei sanund, vaiše spasiboiči i läksi kodihe tatannoks.
Tuliba poigad tatannoks märitud aigal, kaikutte andab hänele ičeze leibän. Vanhembal poigal leib om pašttud rugižjauhospäi, keskpoigalozrjauhospäi, jägapäiväine manradajiden leib. Avaidab tat noremban poigan leibänmugoine se om čomahajuine, käbed, pehmednižujauhospäi, hot’ carin stolale pane! Čududelihe tat, kuspäi meletoi mugoižen leibän oti, no oli vaikti, ei tahtoind abidoitta armhid poigid. Andab toižen tegendan:
Nügüd’ teiden nevestad kudogaha paltnan!
Tahtoin kacta, ken paremba kudob.
Möst läksiba velled ičeze nevestoidennoks. Noremb jo veslembaks tegihe, voib olda, hänen-ki hir’ midäni tegeb. Tuli pertižehe, a hirut om jo sid’. Starinoiči sille, min täht necil kerdal tuli. Hän pani ženihon magadamha, oti kelloižen, läksi pordhile.
Minun armhad heimolaižed, todesižed minun abunikad, tulgat kaik minunnoks!
Sid’ tuli äi hirid, varastaba, midä se sanub niile. Hir’-nevest sanub-ki:
To kaikutte teišpäi ičeze parahim pölvazkuid!

Hired joksiba ičeze uruihe, valičiba parahiman kuidun i sid’-žo tagaze pördihe emägannoks.
Kehuškanzi niil rad: teravas kezerziba nitid, zavodiba kudodahomendeseks paltin oli vaumiž, da mugoine se oli vauged i hoik, kuti hämähoukun verk. Nevest käri paltnan, pani sen pähkmen korehe, äjak mülüi, i andoi ženihole.
Ženih spasiboiči hirut i läksi kodihe. Toižed velled jo varastaba händast sured palad paltnad kädes. Huiged tegihe norembale vellele, miše hänel om muga vähä paltnad, da meletab: ”Nagrgaha, olen jo harjenenu heiden iloitelusihe!”.
Ozutiba vanhembad velled ičeze paltnidsorav pölvasine paltin. A noremb pit’kästub. Tat sanub-ki hänele:
Mikš sinä, meletoi, ed ozuta sinun akan radod?
Nacein, nevest-ki kožub sinuhu!
Andab hän tatale pähkmen, a velled nagraba. Oti tat pähkmen, avaiži sen, sai paltnan, leviti semugoine hoik i vauged, mitte vaiše caril voib olda! Tat čududelihe völ enamba, no ei sanund hüväd sanad poigale:
Om hüvä, miše sinäki toid, mäne magadamha päčile!

Mäni äjak-se päiväd, möst tat kucub poigid:
Tuli aig, poigad, nevestoid-ki ozutada.
Mängat i togat heid tänna, homen varastan teid täs!
Vanhembad kut tobjimalaz ištuihe heboile, a noremb jaugai läksi. Astub i meletab: ”Naku linneb nagrandad tatale da vellile, konz ton minä ičein hiren. Naku-se kükstas pertišpäi!.. Paremb linneb kävelta mirudme vai siš mecpertižes eläda, mi tirptta abidoid tatan pertiš! Mugoižidenke melidenke tuleb pertižehe i sanub nevestale:
Tatoi tahtoib nähta sindai.

Midä-k, ajagam, – sanub vastha hir’.
Val’l’asti hän nel’l’ mustad hir’t karetaha pähkinkorišpäi, ühten hiren ištuti vedäjan sijale, iče ištuihe karetaha:
Minä olen vaumiž, ajagam!

Tönduiba matkaha. Hir’ ajab, a priha rindal astub. Hänele om opak i huiged, no mi linneb, se linnebki. Heile pidab ajada joges päliči, sildadme. Ajab hir’ karetas sildadme, a sid’ astub vastha siričimänii. Astub i čududelese:
Miččed matknikad oma, nikonz en nägend, miše hir’ karetas ajaiži!
Naku mitte bajarinaine ištub! i potki karetan. Nevest ühtes karetanke lanksi vedehe i kadoi veden alle.
Priha seižutihe, ei teda, midä tehta-ki, midä hän nügüd’ tatale sanub? Oti ičeleze nevestaks hiren da se-ki upsi. No ei ehtind hän sijalpäi lähtta, kut äkkid vezi joges brunciškanzi i randale hüpähti koume kuldaha karetaha val’l’astadud voronad hebod. Päzuiba hebod tele, azotihe. A karetaspäi lähteb mugoine čoma neižne, miše eskai unes hän ei nägend mugomad! Seižub hän, kuti maha kazvoi. A neižne kacub hänehe, muhadab i sanub:
Midä sinä seižud?
Ište karetaha i ve mindai ičeiž tatannoks! Nece minä olen, sinun nevest!
Nimidä ei el’gendand priha, no kaiken-se ištuihe karetaha. Meleti, miše nece uni om. Sid’ neižne zavodi starinoita ičeze polhe:
Minä olen kunigahan tütär.
Käred Süojatar kändi mindai i kaikid meiden kunigahuden eläjid hirikš. Minei pidi olda hiren sihesai, kuni ei löudase mugoine mez’, kudamb hökkahtab otta mindai akaks i kuni mindai ei tackoi vedehe. Ozaks, siričimänii potki mindai vedehe i nügüd’ minä voin tulda sinun tatannoks neiččen.
Ozakaz ženih tuli tatan pertinnoks čomanke nevestanke, kunigahan tütrenke. Sigä händast jo varastiba hänen vel’l’ed ičeze nevestoidenke. Konz nägištiba bohatan val’l’astusen, eskai čududelihe. No konz noremb vel’l’ toi ičeze nevestan tatannoksniken ei voind uskta, a tat eskai sud ei voind avaita. Naku mitte meletoi om, kaikid maniti! Sid’ tatale tegihe huiged, miše hän abidoiči poigad, nimiti meletomaks. Sid’ hän toižin zavodi kacta norembaha poigaha. Sajal tat küzub hänel, kus hän löuzi mugoman nevestan. A poig möst sanub:
Mecas löuzin.

Tahtoi tat nimitada poigad meletomaks kut tobjimalaz, ka azotihe aigaks.
Jäl’ges sajad noremb poig läksi elämaha ičeze akan kunigahudehe, kus kaik nügüd’ oli kut ende. I zavodiba eläda ozas da bohatuses.