Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Maman starin armhas poigaižes

Корпус: младописьменный подкорпус

Младописьменный вепсский, публицистические тексты

Источник: Larisa Smolina, Kodima. № 8, (2019), с. 4-5

Maman starin armhas poigaižes
(вепсский)

Männuden kezan lopus minei da minun sebranikale Maria Filatovale tuli oza olda Nikolai Abramovan kodimal. Vepsläižes Ladv-küläs vastsimoiš runoilij an mamanke Maria Abramovanke. Vastuz oli ani dorogal. Maria Aleksejevna astui kodihe susedalpäi šaug kädes. tervehtoitim händast. Maria Aleksejevna sid’-žo tundišti meid i läksi ozutamha poigan kaumad. Surel muštpachal oli vesttud Nikolajan čoma modkuva. Hän muhazi sil da kacui meihe laskvoil sil’mil, kuti sanui: ”Tervhen!” Maria Aleksejevna kaiken aigan pagiži poiganke kuti eläban ristitunke. Hän kaiken sanui: ”Kacu, Kolen’ka, miččed adivod tämbei tuliba sinunnoks!” Kaikuččes maman sanas, kaikuččes hänen kaceges oli läm’, hol’ da armastuz.

HUPŠEINE PRIHAINE
Kacmata igäha Maria Aleksejevnale om jo enamba 80 vot, hän eläb üksnäze kodipertiš.
Hän nikut ei tahtoi lähtta Taisia-tütrennoks susedkülähä Vidlaha. Maria Aleksejevna sanub: ”Kuni voin da olen hengiš, linnen poigan rindal, kaičen muštod hänen polhe”. Nikolajan honuses mam tegi penen muzejan. Seiniš ripuba poigan sobad, miččiš Kol’a konz-se käveli mecha, ongele da tegi erazvuiččid kodiradoid. Stolal da magaduzsij al oma hänen runokogomused, kitändkirjeižed da fotod.
Nikolai oli armaz poig mamal. Maria Aleksejevna holdui hänes kaiken aigan. Poig tezi necidä hüvin. Hän lujas arvosteli da žalleiči mamad. Nikolai paksus tuleskeli kodimale abutamha mamale, tehmaha erazvuiččid radoid kodiš. Ühtes mamanke käveliba mecha keradamha marjoid da babukoid. Ühtes kalatiba da käveliba soidme. Muštlotesed siš aigas lujas lämbitaba nügüd’ Maria Aleksejevnan henged. Ned andaba hänele väged eläda edemba.
Maria Abramova sanub: ”Kol’a oli hupšeine prihaine. Hän vides vodespei openzihe jo lugm’aha. Minä radoin uborščican bibliotekas. Hän otaškanz’ knigad sigäpei. Tütar oli vanhamb händast, hän jo käveli školha. Kol’a openzihe lugm’aha hänespei. Ištui rindou da kacui kaika, a jäl’ges sanui minei:”Minä, mamoi, mahtan lukt’a.”Tungihe kaika päčin taga da peitihe. Minä en käskend lukt’a vzrosliid knigid, lajimei tatanke. Ka Kol’a oti, peitihe da lugi kaik neneKak zakaljalas’ stal’”, ”Povest’ o nastojaščem čeloveke”, ”Molodaja Gvardij ada mugoižed.
Kol’a pičuižespei oli zajadlii kalanik. kävelimei hänenke mecha, tegimei hiinäd 15 kilometran taga. Pidimei lehmän. Minä kandoin poigan kaimlos da sel’gäs. Hänele oli viž vot siloi. Tulim püudole, minä radoin, a hän ongiti järvel. Hän kalati, a minä heikin: ”Kol’a, tule sömha!” Hän sanui:”Ala, heika! Kala čomin kokib. Ala pöl’gäita kalad!” Miil oli butk sigä, magazimei hänenke viž öd. Minä vareižin. Siloi käveli äi verhid. Minä sidoin verij an noreižel, a hän saneli: ”Mama, midä sinä sideled? Ikneine om mugoi madal! Ken tahtoib, ka voib ikneižehe tulda.”
Kol’a mäni školha tägä Ladvas. Siloi škol oli dorogan taga. Hän lopi koume klassad. Sid’ školan perevodiba Kurbale, sigou abidaškat’he händast. Kerdan kacuin iknaha, a hän astui ningeine hupšeine prihäine-se sumkeine kädes, pähut maha pästtud. Hän tuli kodihe da sanui: ”Mama, minä en mäne enambou školha. Mindei kaik abit’t’asoi. Üks’ naku sused prihäine Van’oi začšičšaet mindei.” Minä: ”Ed mäne, ka hivä, ala mäne! Mindei vödas tür’mäha, ka kut sinä eläškanded minuta?” Pühäpäi tuli, ehtal küzuin: ”Nu, Kol’a, mäned-ik školha-se?” Sanui: ”Mänen, ika vödas türmaha sindei, ka kut minä eläškanden sinuta?” Mäni mest školha. Ii käskend žal’d’as nikelle. A konz mäni jo Vidlaha školha, ka hän jo tegihe vanhembaks, siloi jo ii abidaškat’he. Hän tegihe sureks da čomaks priheižeks.”

ARMASTIBA ÜHT NEIČUKAŠT
Nikolai oli kaiken aigan mamanke ladus.
Hän lujas armasti da arvosteli mamad. Mam oli Kol’an parahim opendai, sebranik da nevonik. Maria Aleksejevnale poig oli kaiken čoma abunik. Jo penen prihaižen Kol’a käveli nitmaha heinäd. Hän kacui kodiživatoid, kalati, kerazi mecas marjoid da babukoid. Eskai jäl’gmäižel kerdal, konz hän oli kodimal, mamoi ozuti poigale čoman sohuden, kus kazvab murašk. Maria Aleksejevna meleti, miše Nikolai tuleskeleb kaikuččen voden sille.
Nikolai Abramov eli da radoi enambad aigad Petroskoiš, no lebule kaiken rigehti Ladvaha. Hän tahtoi lat’t’a pertin, toda haugoid, vet, puhtastada lunt ümbri pertiš, miše armhale mamale oliži vähemb radod. Kut johtutab nügüd’ Maria Aleksejevna, Kol’a heraštelihe lujas aigoiš. Hän iče panli päčin lämhä da keitli samvaran. Nikolajan südäin seižutihe lujas aigoiš. A ved’ hän muga navedi eläda.
Maria Abramova starinoičeb: ”Ezmäižid runoid Ko l’a zavodi kirjutada bol’nicas. Hän oli tragičeskii prihäine. Openzihe vojennij as tehnikumas Piteriš geodezistaks. Sigä hän armasti ihten niičukeižen. Nad’a Jakovlevaks kuctihe. ale ol’ tänna tulnu, čoma mugoi niičukeine. A toine prihaine, direktoran poig, mugažo armasti necen niičukeižen. Nece tegihe 19. päivuu martad. puhtasiba iknad da midä-se vuu radoiba. Sopernik tuukeiži Kol’ad iknaspei koumandes etažaspei. Erased kirjutadihe, mišto hän iče radoi, hän ii iče skokkahtand. Nece priheine tuukeiži händast. Kol’a lanksi iknespei, lumi ol’ vuu. Lumi oli libed. Hänel oli tazobedrennii perelom. Viibä bol’nicaha. Nel’l’ kud hän venui bol’nicas Piteriš.
Minä siloi školas radoin, učitel’nica ii pästand mindei, sanui: ”Man’uška, pervogo maja pästam škol’nikoid da ajeled bol’nicaha!” Konz tuli se aig, minä tegin pirgeižid da läksin vojennij aha gospitalihe Piterihe. Tulin aigoiš, a mindei ii pästtud, vaiše ehtou voi putta. Minä sanuin, en usko, mišto ičein lapsenno da en voi sadas. Mänin registraturaha, andoin pirgeižid sinnä. oigenziba mindei koumandele etažale. Küzutihe, kelle minä mänen, sanutihe: palata nomer 25.
Astuin kalidoradme, kacuin, sid’ 25. palata. A iče meletin: ”Oi, midä minä sanunse lapsele?” Kacuin, hänen koik oli iknan sires. Nägin, miše rožeine-se normal’nii. Sid’ l’otčikad venuiba mugažo, sanuiba: ”Näged, Kol’a, sinä sanuid, mišto mamoi ei tule, a hän tuli.” Minä kacuin poigan käded da jougad-se. Nägin, hänel oli apparat Elizarova pandud, krug mugotte da štirid kaika. Minä ištuimoi Kol’an krovatile da voikin, a hän sanui: ”Mamočka, vaiše ala voika! Minä olen hengiš jänu. Spravimoi!” A konz spravihe, hän tuli kodihe. Minä kacuhtin iknaha, a Kol’a astui avtobusaspäi. Oigenzin molodcan, ičein poigeižen Piterihe, a hän tuli kostilil kod’he. Minä en voind tirpta, kaika voikin krovatil. Hän kärauzihe: ”Midä voikad? En kolnu vu olen!”
A lähteškanz’-se kodišpäi konz Piterihe, minä radoin, kaivoin. Avtobus tuli, sanuin: ”Oi, Kol’uu, avtobus tuli, davai pigemba!” Hän libui avtobusaha, a minä seižuin, ka hän laskouzihe, mindei sebäzi mest da sanui: ”Pigei tulen kod’he.” A tuli nel’l’ kud päliči kostilil. Algat sanugoi ningošt vajeht nikelle nikonz, mištoPigei tulen!” Jäl’ges äi kerdoid sanuin hänele: ”Kol’a, ala sanu nikonz muga, ika midä-ni hubad mest tegese.”

BOL’NICAHA MEST VEDIHE
Kut johtutab Maria Aleksejevna, Nikolai oli roh ked prihaine.
Hän paksus putli miččihe-ni istorijoihe. Nacein, sikš mamoi kaiken aigan holdui poigas, kuti penes lapses. Maria Aleksejevna sanub, miše völ bol’nicas Nikolai zavodi kirjutada ičeze ezmäižid runoid. Ned kaik oliba armastuses. Jo möhemba sünduiba runod kodiman polhe, vepsläižes londuses da jogapäiväižes rados küläs. Nikolai lujas navedi kodimad. Hän navedi kaikuttušt tehut mecas, tezi kaikid järvid, miččed oliba ümbri küläs.
Maria Aleksejevna starinoičeb: ”Konz Kol’a tuli bol’nicaspei, ka sanui: ”Tat, ve mindei kuumandele järvele, minä tedad kut tusttuin!” Tataze ištuti händast motociklale da vei järvele ongitamha. A minä tegin heinäntegon randou. Pol’kegod jo topsin, panin kegon, nägen, Jurka-prihaine joksi. A maman südäin kaiken tedab, mi-se tegihe. Sanui: ”Man’at’otoi, Kol’a kucub sindei!” Minä skokkahtin kegon päspei da joksin hänenno. Järvel pejeine-se dikii pläkoti da Kol’ale tegihes huba. Hän venui rusked mugotte. Minä hvatin paikan päspäi da joksin kuume metrad järvele, ligotin paikan da panin poigan ocale. Mužikale sanuin: ”Viktor, ajagam pigemba, kuckam medička!”Jurka-priheine jäi Kol’anke.
Medička pigemba ukolad kerazi, mii ajoimei. A dorogad kaik kattelnu ležnäksse, lesovozad mecan vedetihe. Minä skokkahtin motociklalpäi da joksin, a medička ii vei astta, ii harg’anu ningomid dorogoidme. Viimei händast sinnä koe-kut. Tulimei, Kol’a hengiš vu oli. Jurka-priheine kaiken vilun pani. Medička pani Kol’ale ukoloid da nosilkoile händast. Prihad veiba kaks’ kilometrad händast traktorahasai. Todihe kodihe, homesuu kebnenzui.
A aigas päliči mest istorii tegihes. Kol’a ajoi tovariščoidenke motociklou Kurbale. Hän oti sur’-motocikl tatal, ištui, a kahtenjäl’gele. Vaiše derüunan proidiba i lanksiba. Kol’a mest katkeiži necen jougan. Mest tegihes perelom. Avtobus tuli, a šofer minei: ”Man’a, Kol’a nakka venub.”Minä: ”Oi, gor’ase! Tol’uu, ve mindei pigemba!” Mest medičkan lüuzimei, veimei, hän miččen-se kalun löuzi, gipsan pani da bol’nicaha mest veiba. Kol’a sanui: ”Mamočka, näged, mitte minä olen, kuverdad sinei gor’ad tegin…
Kut Maria Aleksejevna sanub, poigan elos oli kaiked: i hubad, i hüväd.
Nikolai mahtoi tirpta kaiken, mahtoi mända siriči jügedusiš, löuta elos midä-se hüväd da melentartušt. Kol’a lujas navedi elod. Hän navedi londust, mahtoi löuta čomut kaikes, mi oli ümbri hänes. Nacein, sikš hän tegihe hüväks fototegij aks da čomaks runoilij aks. Karjalan mal da Piterin agjas Nikolai paksus tegi foto-ozutelusid. Hän oli kalliž adiv kaikil literaturižil vastusil.
Nikolai Abramov muga čomin mahtoi lugeda ičeze runoid, hän kuti pajati niid. Mušt vepsläižen runoilij an Nikolai Abramovan polhe eläškandeb igän. Ved’ mugoižes lühüdas elos hän ehti tehta muga äjan. Anttud Karjalan mal rahvahan kirjutajan nimi ei anda nimidä Nikolajale. Hänele ei tari jo nimiččid arvnimid, no meile, hänen navedij oile, lugij oile da sebranikoile, se andab hüväd muštod da el’gendust, miše Nikolai oli tozi lahjakaz, sur’znamasine mez’. A ičeze mamale Maria Aleksejevna Abramovale hän oli parahim da armaz poig