Тексты
                                            
        
            Вернуться к списку
            
                    | редактировать | удалить | Создать новый
         
            | История изменений
            | Статистика            
            | ? Помощь            
        
        
        
            Sergei Georgijev.
            Vikkelä Šiili
         
        
        
                
        
        
        
                
                
                
                
                
                
                
                 
            
Источник:
 
        Kipinä. № 5, 2018, с. 8-9
        
                
        
               
        
        
    
        
                
        
            
            
            
                    Sergei Georgijev
                
        Vikkelä Šiili
        
        
        карельский: собственно карельское наречие
                
Новописьменный севернокарельский
                
      
             Meččätarinoja
 
 Kellokukka
 
 Mečän laijašša avautu taivahanšinini kellokukka. 
 – Kačo šie, šano Šiili Jäniksellä, kumpani juoksi kyličči. 
 – Mitäpä tuošša erikoista? Tavallini asie, vaštasi Jänis. 
 – Ka kuuntele šie, Jänis, mitein tämä kellokukka helisöy! kučču Šiili. 
 – Puitto še helisöy? kummekši Jänis. – Mie mitänä en kuule! A miteinpä še helisöy? 
 – Klim-plim! Klim-plim! hil’l’akkaiseh laulo Šiili. – Klim-plim! 
 – Klim-plim! toisti Jänis ta punotti piätäh. – Nyt mieki kuulen!.. Ta kaikilla mečäššä kerron! 
 Jänis hypähellen juoksi ielläh:
 – Klim-plim! Klim-plim! Klim-plim! 
 
 Matan alku
 
 Huomenekšella Šiili läksi aštumalla muajilmua kaččomah. Jo viijentoista aškelen piäštä hiän näki luumarjikon. 
 Levieh vihrieh lehteh tarttu nellä šuurta läpinäkyjyä kaštehen pisarua. 
 Šiili tuli lähemmäkši lehen luo ta heti kuvaštu joka pisarašša. Tuntu šiltä, jotta lehellä ašettautu yštävällini šiilipereh. 
 – Terveh teilä, pienet märät šiilit! ilosešti karjahti matkalaini. – Tämähän on hyvä alku! Voi, kuin äijän kummallista ta mukavua milma vuottau vielä ieššä! 
 
 Meččätie
 
 Päiväni lämmitti muan. Šiili nousi mättähällä, venyttäyty tien viereh, pani šilmät kiini ta höristi korvijah. 
 Venyö hellittelöy päiväpaissošša ta joka šuhinan kuulou. 
 Mi lienöy šuhisi loittona. 
 – Še on čičiliušku, heti tunnušti Šiili. – Juoksi tien poikki vanhan kannon kautti. Iče še on harmua ta vähäsen vihertävä, a vačča on keltani. 
 Šiitä kuuluttih pehmiet verkkaset aškelet. 
 – Kontie! hokšasi Šiili. – Tuli vavarnikkoh. Mesikämmenen häntäh tarttu piitijäini, lehtijä kruaputtau. 
 Šiili on niin tarkkakuuloni, jotta tuntou joka elukan aškelista ta joka linnun šiipien viuhkehešta. 
 Ka äkkie... 
 – Kenpä še šielä on? kummekši Šiili ta vielä enemmän höristi korvijah. –  Šuuri, kuin vuara... Harmua, a ieššä pitkä käršä häilyy... Puitto še vois olla noršu? Konšana en ole nähnyn noršuja meijän mečäššä! 
 Šiili kapšahtu pistyh, avasi šilmät, kaččeli ympärillä. Ketänä ei ollun... 
 – Niin loitoško tämä meijän meččätie mutkittelou? ajatteli Šiili. – Jottako äšen šinne paikkoih šuaten, missä noršut kävelläh?! 
 
 Liipukkaini nenäššä
 
 Šuorah Šiilillä nenäh istuutu šuuri oranššinruškie Liipukkaini. 
 Šiili pietty. 
 “Ei pitäis pölättyä tätä ihanua Liipukkaista!” piätti Šiili. 
 “Anna hiän ajattelou, jotta mie olen pieni harmua penšaš, a miun nenä on tavallini okša...” 
 Liipukkaini levähteli Šiilin lämpimällä nenällä, heilahutti šiipilöillä ta pyreyty lentoh. 
 “Ka vet okšilla ta makiešti tuokšujilla kukilla tämä Liipukkaini istuutuu monta kertua joka päivä,” šurullisešti ajatteli Šiili. 
 “Mänetiijä, moušot muuta kaikkie eniten hänen himotti levähtyä šiilin nenällä...”