Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Lapsusaijan liigunimii

Корпус: младописьменный подкорпус

Младописьменный ливвиковский, художественные тексты

Источник: Nikolai Karpin, Oma mua. № 39; 40, (2019), с. 11; 11

Lapsusaijan liigunimii
(карельский: ливвиковское наречие)

MAHR’ON
Van’ka Fadejev, opastuim mo yhtes kluasas.
Kenlienne oli andanuh hänele moizen liigunimenen tiijä. Talvel, konzu čuraimmo mäispäi, myö kirraimmo hänele: “Vaht’or, tormozi, virzul! Kylä jo lähäl on!” Tämä pieni kazvol leveiočču da viizas briha vois jatkua opastustu, ga Porajärven kaheksavuodizen školan jälles häi nikunne ei lähtenyh. Mahr’on ainos oli vessel da mielihyväl yhtyi joga šeikkailuh yhtes meijänke.

BABURA LIBO BATUMA
Vovka Baburin.
Luja da harjeikas Batuma ylen nerokkahasti torai. Toras häi voitti Slavka Dorofejevan, kudai oli kahtu vuottu vahnembi da kazvol korgiembi, ozuttihes vägevembäkse. Tora oli školan ubornoin tagan tihies heinikös, ku vahnembat ei nähtäs. Torattih juuri Slavkan kuhkutuksel, häi oman sai. Oli Batuman vägevembiigi toruajii, ei vaiku oman vägevyön hyvyös häi on jiän - nyh mustoh. Joga vuottu 1. oraskuudu Kinnas-puolen järves myö enzimästy kerdua käimmö kezoile. Se oli vaiku brihoin pido. Myö viritimmö robl’on järvirandah, jaksavuimmo da lämbiimmö robl’on tyves muga, ku vačan da hoikkien jalloin hibju olis ruskei, sit juostol čukeldimmokseh vedeh kogonah, ku piägi olis märgy. Erähis kohtis rannois vie nägyi jiädy, kudai ei ehtinyh sulata. Sit vingujen myö juoksimmo järvespäi rubl’on luo lämmittämäh omii luuloi.
Erähän kerran Batuma jätti kaikkii jällele. Sulakuun 22. päivänny školas piettih pruazniekku Vladimir Iljič Leninan roindupäiväkse. Pivon jälles Batuma lähti Kinnaspuolen randah “avuamahkezoinkylvändyaigua. Hänen peräh lähti dovariššua, ku olis sit kel tovestua Järvi oli jiäs, oli vai uvehlähte sit kohtas, kus joguine laskih järveh. Batuma tavan mugah jaksavui, ku alussovat ei kastuttas. Robl’uo ei viritetty, ku randu oli ligahizen lumen ual. Hil’l’akkazin häi astui kivilöi myöte syvembäh kohtah päi da čukeldihes uvehlähtieh. Hil’l’akkazin da varavozesti häi piäzi järvespäi. Häi kiirehel šuorivui. Hos pastoigi päivästy, nägyi, ku häi oli ylen äijäl kylmänyh vilul tuulel. Ga Batuma ei ozutannuh, ku hänel on vilu, eigo ni voimatunnuh sen jälles. Varmah en musta, ga vikse häi opastui silloi kolmandes kluasas.

SKANDERBEG
Skodorov Vit’ka.
Häi eli lapsekkahas perehes pitkäs barakas. Barakan keskiozas oli Porajärven meččypunktan kantor. Barakas elettih meččypunktan ruadajat perehinneh.
Mustan pajatimmo Skan derbegale: “Gal’tse kružku, Val’tse kružku, a Skadorudve…”. Silloi en ni duumainnuh, midä pidäs olla kružkas, vikse čuajuu. Gal’a da Val’a oldih Vit’kan sizäret. Vie heil oli kaikis nuorin Zinka-sizär. Vai konzu minul oli jo 63 vuottu igiä, minä tiijustin, ku Skanderbeg oli tovelline ristikanzu, kudai eli Albuanies XV luvul da oli oman muan kanzallizennu urhomiehenny. Vikse kenlienne školan opastajis sanoi sen nimen meijän meččykyläs da se tartui liigunimenny pyöryžypiäh Vit’kah. Vit’ka oli ruznas da pieni kazvol, vahnembat ainos leikattih hänel tukat “Kotovskoinjytyi. Enämbiä hänes ei ole midä sanelta. Kuulužien liigunimien kandajat ei ainos olla moizii kuulužii.

MAL’OK
Mal’uhin Vovka.
Mustan, kui käimmö hänen kel yhteh päivykodih. Erähän kerran Mal’ok kuhkuttii minuu pagenemah yhtes päivykoispäi. Oli poudusiä. Enne murginua tavan mugah myö kävelimmö päivykoin pihas. Piha oli aijoitettu korgiel puuhizel aijal. Päivykoin ouveššivaraston vastalpäi aijan ual Mal’ok löydi pienen havvan. Pieni kazvol da sukkel Mal’ok tungihes sih haudah da puutui aijan ulgopuolele. Vot oli kummua! Siepäi häi muanitti šupettajen: “Tule tänne”. Minä tulingi. Minul oli viizi vuottu igiä, hänelkuuzi, sendäh häi oli piälimäine. Sit myö juoksimmo painujen pitkin aidua rounoku tovellizet tiijustelijat, piäzimmö päivykoin halgosaruan tuakse da jo siepäi lähtimmö astumah varuamattah. Myö olimmo vällät, i meil ei pidänyh nigo murginua, nigo päivy-undu
Mal’ok sanoi, ku häi ozuttau minul Krasnii bor -kohtan, kudamas minä viijes vuvves en olluh ni kerdua. Tiedäjän Mal’kan sanoin mugah, sie oli midä kaččuo. Myö astuimmo tiedy myöte. Tie kierdi ruadutien loppukohtan, kudualpäi paravozat heitettih hiilavua rauruu. Ruozmevezijoven toizele rannale piäzimmö sillači.
Räkkisiäl sen joguzen randah meidy taluttih opastajat, vaiku ei sih niškoi, ku kylbie kezoidu, a muite kastua jalgoi. Astujes Mal’ok kiirehel saneli, kui Krasnii bor -kohtan luokse enzimäi rodih armien talovusozasto, kus seizotah vihandat mašinat. Minä rakkahal kuundelin uuzii tiedoloi. Meijän luo azetui “Gazik”, myö roimmos tiepölypilves, kudai nouzi mašinan rattahilpäi. Vihandas kuuzovas istuttih talovusozaston saldatat, kudamis vastevai saneli Mal’ok.
Kabinas šouferin rinnal istui pahas mieles meijän kazvattai Nina Aleksandrovna Smirnova. Oli selgei: nimidä hyviä vuottua ei pie. Myö, tiet täväine, jouksimmo pagoh meččäh päi. Saldatat kiirehtämättäh heityttih kuuzovaspäi muale da nagrajen tabailtih meidy tiihies heinikös tien luo, otettih yskäh da annettih Nina Aleksandrovnal. Häi pidi meidy käzis, ku myö uvvessah emmo pajennus. Saldatat hypättih järilleh kuuzovah da muheloittajen viiputettih meile käzil. Myö sežo viiputimmo saldatoile käil, viiputtazimmogi mollembil käzil, ga emmo voinnuh... Mašin lähti ajamah jättäjen pölyy. Sih loppihgi meijän eloksen pruazniekku.
Nina Aleksandrovna hyvin lekutti meidy käzis, ku myö puuttuzimmo hajuh. Sit häi tanaitti meidy korvis. Häi čakkai meidy, i čakkovo se kuului mečän reunassah da kajahtihes järilleh. Myö koiverdelimmokseh da ulizimmo kivus meijän kazvattajan käzis. Muga korvis häi tuluttigi meidy päivykodissah. Myö ellendimmö, ku Nina Aleksandrovna oli oigies, sendäh kodih tulduu emmo žualuinnuhes hänen piäle vahnembile.
Myöhembi minä da Ma l’ok lähäs samal aigua jo eriže elimmö Siberis. Ga yhtes kohtas kazvanuot myö mollei ainos tahtoimmo tiijustua midägi uuttu.

MIL’A
Kol’ka Melentjev, meččybiržan Mit’a-vardoič čijan poigu, vuottu vahnembi minuu.
Mustan, kyliä myöte astujes myö hänen kel pajatimmo:
“Dad’a Mit’a nosit kitel’,
Potomu čto on voditel’,
Potomu čto on voditel’
Passažirskih pojezdov.”

Mil’a ei olluh korgei kazvol da oli laihu rouno lastu. Myö peitoči nagroim mo hänen kaidua rouno kanal rindua. Häi ozuttihes väittömäkse, ga erähän kerran myö näimmö, ku häi on ylen kestäi
Tiettäväine, saigi kahtei kandua yhtes puoles, ga emmo voinnuh astuo yhteh jalgah. Yksinäh yhtes puoles oli ylen jygei kandua stolua, sendäh käit oldih huaralleh, ku ei oijettas. Stolalavvan terävy kolku painoi käzinivelih, oli ylen kibei. Myö vuorokkai opimmo ottua stolua, ga emmo voinnuh. Tuli Mil’an vuoro.
Myö näimmö, kui jygei oli hänel laihal kandua stolua, häi puri huulet da kandoi stolua käzilöin nivelil säristen vägilöin ponnistamizes. Myö näimmö, ku luja rajanvardoiččijangi rožat ruskettih da hänen sormet vallettih, kuni hyö kahtei kannettih stolua katoksen uale. Konzu stola pandih muale, rajanvardoiččii vaikkani räškytti Mil’ua hardiedu vaste. Mil’an paidu avavui higiryndähäl da myö enämbiä emmo nagranuh hänen kaidua rindua.

Konzu minä muutin elämän Učastkalpäi* Akonjärveh* (Učastku* da Akonjärvi* kuulutah Porajärven kyläh), minul rodih uuttu dovariššua. I heil oldih omat liigunimet: Botsman, Sidor, Zagara, Serij, Čona, Emhi, Kr’obs, Goga, Paša, Ust’a Kaikin hyö ollah minunigähizet. Minun lapsusaigu jäi Učastkale. Akonjärves minuu vuotti nuorusaigu.