Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| История изменений
| Статистика
| ? Помощь
Tamara Ščerbakova.
Pie kallehennu omua eländyaigua
Tamara Ščerbakova
Pie kallehennu omua eländyaigua
карельский: ливвиковское наречие
Новописьменный ливвиковский
Eli suures linnas pereh. Lapset kazvettih, opastuttih, a ruaduo ei maltettu löydiä. Tuatto oli ylen bohattu, perehel oli hyvä suuri kodi nostettu. Muamal-emändäl oli nelli abuniekkua: ekonomistu, syömizien keittäi, astieloin pezii da pertilöin kabrastai. Tytär da poigu huogavuttih, vastavuttih ystävien kel, tansittih da pajatettih, a muudu ruaduo ei olluh nimittumua. Irina-tytärdy ei miellytännyh tämänmoine elos, himoitti midätahto ruadua, kedätahto avvuttua. Muamah ainos kieldi ruadajii avvuttamizes, sanoi:
– Tuatto heile hyvän palkan maksau, anna iče ruatah, a sinä konzu miehele menet, suat lapsen da rubiet minun vunukkastu äbäzöimäh da kazvattamah.
– Minä olen opastunnuh inženierakse, maltan syömisty keittiä, maltan käziruadoloi ruadua: ommella, niegluo, kazvattua kazviloi. En malta vai avvuttua lähimäzii, vastai tytär.
Nedälin istui Irina pahas mieles, toizen istui ‒ eigo tahtonuh nähtä ystävii, eigo omii rodnii. Muamo kyzeli hänen mielii, vastah tytär kačoi igävil silmil, a kyzymykseh ei vastannuh, vaiku kyzyi lähtie meččäh kois ruadajan neidizen kel.
Rubei muamo tytärdy matkah keriämäh, taričči ottua syömisty, sobua. Tytär terväzeh kerävyi, ei ottanuh nimidä vai sanoi: tulemmo terväh kodih, vaiku tiijustammo, kui kallehennu pidiä omua eländyaigua.
Oli tulemas heinykuu, räkkiaigu. Lähtiettih neidizet matkah meččytroppua myö, linduzet ei pajatettu, ei olluh aigua, pidi poigazii syöttiä.
‒ Kačo An’oi, pikoi pienet linduzet maltetah pezii luadie dai omii lapsii kazvattua. A minul ainos käskiettih vai valmistu syvvä da kaikel valmehel eliä, sanoi Irina. ‒ Nygöi meile tiä mečäs kai muuttuu, iče lövvämmö yöpaikan dai ildusyömizen.
Vastah An’oi kyzyi:
– Irina-kallis! Ole hyvä, sano minul, kuibo myö lövvämmö syömisty? Enne minä syötin sinuu valmehekse keitetyl syömizel. Kusbo nygöi lövvämmö liemen da pastetun kanan, kuduadu sinä syvvä suvaičet?
– Meile lihasyömizet nygöi pidäy unohtua, toinah ollah net ylen magiet, a pyhän aigua ei sua argie syvvä da vie parembi olis olla nälläs.
– Minul jo nygöi on nälgy dai sinä onnuako syvvä tahtot.
– Myö jo suuren kodvan astummo, pidäs kodvaine huogavuo, a sit ielleh mietimmö midä ruadua.
– Kusbo minä sinul perinpostelizen levitän? Šulkuod’d’ualazen kus lövvän? Uudimen ken meile naluadiu ku pin’oit meidy ei syödäs?
– Kačo, täs ihan rinnal on puaksu pajutuhjoine, se roihes meile uudimekse,a koivun vihandoil viččazil katammokseh, net meidy pin’olois peitetäh.
– Yöl roih vilu. Kenbo lämmiä sinul andau?
– Sinä vieret minun rinnale, rinnakkai roih lämmin!
– Kuibo se muga? Enne minä en voinnuh yhtes pertis sinun kel syvvä, a nygöi rinnakkai muata vieremmö!
– Oi, sinä kodvan taratat, minä olen jo uinuomas, katammokseh oksazil da huogavumah, havačummo sit pagizemmo!
Sil aigua myöndymatkaspäi tuli koinižändy, kyzyi Irina-tyttäreh näh. Muamo dai käskyläzet ei maltettu tuatal vastata nimidä, hyö vuotettih Irinua da hänen aburuadajua kodih. Niken ei tiedänyh, kunne tytöt kavottih. Tuatto sanoi:
‒ Enne kodih tulendua minä näin unen da muga selvästi minul oli sanottu, ku minun tytär Irina lähti eččimäh kallehembua elostu, myö emmo maltanuh lastu putilleh opastua da kazvattua. Toven sanot, minun armas, myö ainos iče abuniekoin kel kai ruavot ruavoimmo, a lapsii abuh emmo kuččunuh, tyttärel vikse rodiihes paha eländyaigu tuatan kois, lähti parembua eččimäh. Kusbo nygöi myö hänen lövvämmö?
A tytöt huogavuttih da havačuttih jo ihan yödy vaste.
– Kunnebo nygöi myö menemmö! Eigo syömisty, eigo juomistu ole da vie yönilmu on tulemas vilu, sanoi abuniekku.
– Ehtässäh magaimmo, nygöi juostojallal lähtemmö järvie eččimäh, sie lövvämmö juomistu dai syömisty.
– Kuibo niidy myö lövvämmö?
Irina vastai:
– Juokse minul peräh, vilu jo rodihes dai nälgy on.
Ylen terväh rubei kuulumah vien hälineh, da linduloin čibineh, vičikkölöin keskes rubei nägymäh järvivien pindu, se buiteku oli rauhalline, a vien bauhu kuului. Tytöt hil’l’azeh käzikkäi, ihan ku ystäväzet, siirryttih edeh päi, nähtäh suuri joukko kezoidu kylbijiä joučendu. Net čukeldeltihes, suuril siivil viiputeltih, vienbauhuu nostettih da vie midätahto lykittih rannale. Anni arbai, sanou:
– On vikse randupuoleh tulluh suuri kalaparvi, jouččenet kalastetah. Nygöi on jo aigu pienil poigazil pezis lähtie. Muamat niidy vardoijah, a tuatat syömisty valmistetah. Olis hyvä, ku meile annettas yksi siigaine.
– No sen myö voimmo kyzymättäh iče ottua, sanoi Irina.
Meni lähembi da kiirehel koppai suuremban elävän kalan, a se kaččou silmih da hyväl iänel sanou:
– Passibo ku otitto minun, en maltanuh nikui sidä uskuo!
– Oi! A sinä etgo ole siigu?
– En ole! Puolen yön aigua muutun ristikanzakse, ku työ löydänettö tulen, sit minä voizin poltua kalanahkan da....
Enämbiä ei sanonuh ni yhty sanua, buiteku muurehtui libo uinoi. Kusbo myö voizimmo löydiä tulen? Oma kodi on loitton, a lähäl eläjii ei kuulu. Opimmo kerätä tukun kuivii oksii, löydyi kala, löydyy tuli, sanoi An’oi da rubei keriämäh tukkuh kuivii oksii da kuuzien, pedäjien käbylöi.
Jouččenet hillettih, a sit kavottih, jätettih vie nelli kalua virumah rannale, tytöt seizotah kyynälet silmis, ei tietä kui kalaristikanzal avvuttua. Mustoteltih malittuloi, An’oi korgiel iänel rubei lugemah:
“Tuatto meijän, kudai olet taivahas,
Pyhitetty olgah sinun nimi.
Tulgah sinun Valdukundu da vägi
Ihan kui taivahas mugai muan piäle.
Anna meile tänäpäiväine leiby,
Jätä meijän vellat,
Kui myö jätämmö velguniekoile meijän.
Älä anna meidy muanitettavakse,
Piästä meidy pahas.
Sinulhäi on valdu, vägi da kunnivo
Ilmazen ijän.
Amin!”
– Kenbo sinuu opasti molimahes? kyzyi Irina.
– Muamo opasti, häi tiedäy kai malitut karjalan kielel.
Toine kerdu neidizet lugiettih malittu yhtes, odva vai ei itkietä, muga on žiäli kalarukkua, se ni kuolluh, ni hengis viruu, vikse puolen yön aigua vuottau.
Algavui tuuli, ruvettih kerävymäh mustat pilvet. Anni kirgai:
– Kunnebo myö vihmas peitymmö?
‒ Löydyy peittopaikku. Luvemmo vie yhten malitun, Jumal meidy avvuttau.
“Jumalan-Muamo Neidine ihastu
Armahtettu Marija Jumal on sinun kel.
Kiitettävy olet sinä naizien keskes,
I kiitettävy on siemen vačan sinun,
Sentäh ku sait Spuasan hengilöin meijän.
Kunnivo olgah Tuatal da Poijal da Pyhäl Hengel
I nygöi, i enne i ijäs kaikes-ijän kaiken.
Amin.”
Ilmestyi tulenišku, valgeni joga kohtaine, a sit muga kovasti jyrähtih, tytöt langettih čuurun piäl ku stoikal niitetyt. Algavui vihmu, ihan ku korvois kuadoi, kenlienne rubei tyttölöi pystyi nostamah.
Se oli briha, uskomatoi, kazvol korgei, tukat muzavat, a silmät, ihan ku puhtas sinine taivas, kodvan kaččonet, sit sinne uppuot. An’oi silmät salbai.
– Kuspäi tänne piäzit minun armas Herrumies?
– Omil mielil, ruadoloil da käzil sinä minuu goris piästit!
– Maltoingo minä sen ruadua?
– Maltoit da ylen hyvin. Omal ruavol da malittuloil Jumalas abuu saitto, tulenišku viritti kuivat oksat, minä piäzin kalanahkaspäi, ehtin sen poltua da vie avvutin omua ystäviä Johorua.
– Johor, tule tänne, midäbo vičikös seizot?
An’oin rinnal azetui toine nuori hyvänägöine briha, tervehti da kiitti neidizii.
– Passibo suuri teile, ku maltatto ruadua da tulitto hyväl aijal meidy piästämäh. On minul vie kyzymys:
– Irina, miksebo sinä Daniilua Herrumiehekse sanoit?
– Minä näin unen. Minul oli käskietty opastuo ruadamah, muuttua parembakse oma elos, sit minul löydyy ijäkse kaikekse, minul lepitty, Herrumies. Vaiku näin omin silmin Daniilua, dai arbain: häi on minun armas sulhaine. Daniil oijendi käin neidizele da sanoi:
– Minä en uskonuh, löydyy neidine, kudai iče meččäh lähtöy, nälgäh da viluh, rubieu oksii keriämäh da tuldu eččimäh, sil piästäy minuu uvvessah mieroh elämäh. Nygöi meile pidäs mennä Irina sinun tuatan da muaman luo, sie toinah suuri pahamieli perehes on?
– Nygöi menemmö, kenbo meidy voibi kieldiä? Neidizet da brihat käzikkäi kiirehtettih kodih, a sie ni vuottua ei maltettu, istuttih ikkunan tyves da meččydorogua vardoittih.
Hyväl mielel vastavuttih, nedälin aigua pruaznuittih, a sit mendih omah kodih elämäh, omil käzil ozua kudomah. Ruavottah da malituttah putin elos ei ilmesty, a ku maltanet ruadua, uskonet Jumalua, oza sinuu löydäy, hos i ollou peitetty syväh järveh.