ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | Создать новый | История изменений | Статистика | ? Помощь

Tatjana Berdaševa. Lumetoin kešä: matka Karjalua ta Murmanskin alovehta myöten. 5

Tatjana Berdaševa

Lumetoin kešä: matka Karjalua ta Murmanskin alovehta myöten. 5

карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный севернокарельский
LEMPO, KIKIMORA TA OMENIŠ
Zelenoborskissa eläjä Valentina Bogdanova on juuri šen pat’vaškan ta kyläläisen tietäjän Teppana-ukon punukka.
Ukošta mie kirjutin iellisien numerojen kertomukšissa. Valentina Jegorovna on tovellini uarreh niillä, ket ečitäh tietoja vanhoista ajoista. Hiän muistau ta tietäy kaiken. Yli 85-vuotisella naisella on erinomani muisti.
Myö istuma Valentina Bogdanovan keittijöššä enemmän tuntie, kuni kyly oli lämpiemäššä. Kerkisimä keškuššella monista teemoista, toisien lisäkši pakasima ni erilaisista halteistavetehisistä ta mečänisännöistä.
Tietyšti, kyläššä paistih halteista, alko kertomuštah Valentina Jegorovna. Eryähät ämmöt kirouvuttih, ka miun ämmö, kumpani kašvatti milma, konšana ei šanon kirošanoja. Hiän voi kuiteski šanuo: "Mäne vetehisen luo", "Vetehini ottau šiut" tahi "Lempo ottau šiut". Lempo on šama, kuin hiisi, kehno. Šiinä kaikki hänen kirošanat oltihki.
Vielä oli šemmoni kirošana: "omeniš". Nyt šemmoista ei käytetä. Mitä še merkiččöy?
Mie jo myöhemmin šain tietyä, jotta Zelenoborskin šeuvulla oli vanha uškomuš. Meijän paikkoja ennein šanottih mečänisännän lopiksi, tiälä elettih saamelaiset ta karjalaiset. Venäläiset muututtih elämäh myöhemmin, kertou Valentina Bogdanova.
Oli uškomuš, jotta još naini šynnytti lapšen mečäššä, kalaššukšen tai heinätöijen aikana tai liäväššä, ta još hiän jätti lapšen šinne vaikkapa hetkekši ilman šilmälläpituo, niin mečänakka tahi kikimora šillä aikua šuatto tulla. Kikimora pani paikalla oman lapšen ta vei pois ihmisen lapšen. Niin ni šanottih, jotta omeniš on kikimoran lapši, še, kummaista vaihettih ihmislapšeh.
Kikimoran lašta rikeneh käytettih kirošanoissa, kumpasie ihmiset käytettih riijan aikana tai još tahottih šanuo mitänih rumua toisen ihmisen ulkonävöštä: "Omeniš ottau šiut", "Mäne oma omeniš-lapši löyvä", "Kuin omeniš olet". Še merkičči, jotta ihmini on ruma, paha, vihollini ta höperö. A mimmoni vielä lapši voipi šyntyö kikimorašta? täh ritoriseh kyšymykšeh Valentina Jegorovna lopetti kertomukšen.
Milma kiinnošti, mimmoselta kikimora näytti ihmisien uškomukšissa? Miun pakinakaveri vaštasi:
Erilaiselta šitä kuviteltih.
Konša olima lapšina, nin kyšymyš kikimoran ulkonävöštä niise kiinnošti meitä. Kikimora kuviteltih mečänakakši, kumpasella oli pörrötukka. Kirošanoissa ihmiset muisseltih kikimorua
ta voitih šanuo, jotta joku näyttäy kikimoralta.


KYŠYÖ PROŠKEN’N’UA PYHÄLTÄ JÄRVELTÄ
En muissa, kuin vanha mie olin, konša miut työnnettih kyšymäh prošken’n’ua pyhältä järveltä.
Olen varma, jotta mie konšana en lähettäis omua punukkua järvellä. A šilloin miut lähetettih Pitkäjärvellä, muistelou Valentina Jegorovna.
Järvi oli oikein šuosittu paikka, šentäh kun ennein šen rantamailta varuššettih šyömistä karjalla: revittih lehtie, niitettih heinyä. Ta tietyšti uitih.
Šilloin Valentina Bogdanova oli pieni tyttö. Oli šota, nälkä, ta Zelenoborski oli še paikka, missä ei kašvan hyvin vil’l’ua. Meri, kumpani vois antua ruokua, jiäty talvekši. Vitamiinija ei ollun. Valentinan ta pos’olkan monien toisien lapšien kašvot oltih ruvešša. Tytön muamo šai felššeriltä erilaisie voiteita, ka ne ei autettu. Kašvot ei parennettu.
Kerran muamo lähetti Val’atyttäreh nuapurin luokše ta šano: "Mäne Anfisa-täjin luo, ta anna hänen opaštua šilma, mitä pitäy ruatua." Tyttö kuuntelijaisešti läksi nuapurin luo. Hiän tiesi nuapurin hyvin ta ammuin, šekä nuapurinaisen tytär oli Val’an yštävä.
Anfisa-täti kyšy: "Olitko šie järvellä?". Valentina vaštasi, jotta hiän oli järvellä toisien lapšien kera. Nuapuri kyšy: "Ettäkö työ käyttäytyn pahoin järvellä?"
A mitein lapšet voijah käyttäytyö pahoin? Moušot hyö meluttih veješšä ta ruiskutettih vettä toini toisen piällä. Hyö kašvettih meren rannalla, ta meren šuolani vesi on tihiempi mitä makie vesi, ta uinta šuolaveješšä on helpompua. Lapšet varattih uija lammen makiešša veješšä. Šen lisäkši lammen rannat ei oltu turvallisie, ne oltih mutasie. Šentäh, konša lapšet uitih järveššä, hyö yritettih piteliytyö veneheštä, mi oli rannašša. Hyö hypättih kuiteski veteh ta karjuttih ilosešti, vaikka oliki vähän kauhieta.
Nuapuri šano ankarašti: "Mäne järvellä ta kyšy prošken’n’ua".
Tyttörukka ei ymmärtän, mistä hänen piti kyšyö prošken’n’ua, ka kuiteski mäni järvellä, kun ei uškaltan olla tottelomattomana. Paikka oli hänellä tuttu. Lapšet poimittih šielä maruja ta šientä. Valentina tuli paikallaruoho oli tallattu, veneh oli vähän upotettu, päiväni paisto taivahalla ta oli niin hil’l’aista.
Valentina pitälti istu ta kaččo järvie. A šiitä hiän rupesi kyšymäh prošken’n’ua järveltä. Hiän šano äijän erilaista. Kenkänä ei opaštan häntä kyšymäh prošken’n’ua järveltä. Hiän pitälti istu šielä, äijän pakasi ta šiitä mäni kotih.
Mie luajin kaiken, ta moušot tuli aika, kun kašvot parennettih, miettiy Valentina Jegorovna.
Muutoman päivän kuluttuo ruvet alettih irrota kašvoistani.
Tytön muamo heti huomasi, jotta tauti mänöy pois, ta tietyšti uško, jotta prošken’n’an kyšyntä autto. Iče Valentina Bogdanova ei kovuan ušo šiih.
Ka pahempi täštä ei tullun, muhiu hiän.