Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| История изменений
| Статистика
| ? Помощь
Perttu Pekka.
Kotiperukan meččäkylie
Источник:
Oma mua. № 8, 2022, с. 11
Perttu Pekka
Kotiperukan meččäkylie
карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный севернокарельский
Jokahisella imehnisellä vet on oma mua manšikka, niin kuin vanha rahvaš šano. Mi šiinä poika ollouki, kun še perukka ei lähe mieleštä. Hoš kuin hyvyä-parašta paikkua niät muuvvalla, nin še kun ei ole šen vertani. Varšinki näin vanhemmalla ijällä. Vet muissat jokahisen lummehtylvön lahukkaisešša, jokahisen männynkäkkyrän ta kallivon kielekkehen niemen n’okašša niiltä oman puolen vesiltä, mitä olit šikieštä šuahe šouvellun.
Kylistä ta rahvahašta ei ni virkkua. Niitä kačo oli mukavie ukkoja ta akkoja joka ainuošša kyläššä! Ei ne liijoin vaivojah valiteltu eikä niijen kera istuos’s’a ikävä tullun. Niin mimmoistapa še elämä lienöy konšaki ollun, aina šitä oli ilvehtä ta kuvatteliutumista hoš min sorttista. Nakrukšihan še viännettih, vaikka toisin ajoin ois itku ollun paremmin paikallah.
Mie olen täššä ičekšeni huntierainun šitäki, jotta mi muoti še oikieštah oli šeki, kun jokahisella kylällä oli šielä miän puolešša vielä lisänimi, niin kuin mi šen virka-arvo. Ei niätšen paššannun nimetä šanomma latvajärviläisie oikiella nimellä, šiih piti šuaha jotaki lisävärie. Šienipatolaisiksi nimiteltih. Vuokkiniemieš tuaš oltih Tuppelaisie, pirttilakšieš – Makšalillijä, jyvyälakšieš – Höttijä, venehjärvieš – Heimoja, kontokkieš – Tututtajat ta niin joka kylöveh ken mitäi. Oli Pitkäšauvua ta Tervakuppie, oli Kičuo ta Čuakkua, Kesselivaunuo ta Puurissinkantajua. No šitä ei ilmah tullut rissittyhenki šuattan arvatakana.
Joo. Vain šiinäpä še temppu oliki, mitein nämä korkonimet – tahi voispa šanuo vaikka "arvonimet", otettih vaštah. Še oli monenluatuista. Toiset nakrua horhotettih kuin upehet, a oli niätšen šemmosieki, jotta otettihpa n’okkahaški. Vain minpä hyö šiitä koštu. Kun nähtih miehen šiäntyvän, tuumittih vain jotta:
– Šiäntynet, ka šiärihis käsin (ta pakšummašta paikašta).
No, šanoi šiitä ta pakaja.
Kun šanomma čenalaiset šatuttih lähtömäh joštaki kyläštä ajamah taipalella, šuatto joku irvihammaš karjuo toisellah:
– Ho-hooi, rahvaš! Kaččokkua työ kun Čena čunua vetäy, kalapuista punnistau...
Šielä vet oli šiitä tilah, šuutu eli šiänny, šanat on korvillah. Čenalaisien "arvonimi" oli niät čunanvetäjät.
Elikkä oli ollun kerran tämmöniki tapahuš (še oli jo täššä neuvoštovallan aikana). Roikka vuokkiniemiläisie rahtimiehie oli tulošša Kemistä. Šyötettih heposie Jyvyälahen Pitäššä peräššä. No otettih šiinä moušot pienet klämpšytki – Kemistähän hyö oltih tulošša eikä Kurešta. Šiitä kun ruvettih lähtömäh, niin Pitän perän isäntä otti ta šivalti peitočči koiruukšissah Škottilan Timon rejen takapajuh, rejen alla oikein pitän, vanhan ta repalehen tuohitupen (totta še juaveli oli šen jo ennein vašiten varuštan). Miehet ajua körötelläh Ylä-Kuittie ta jo ollah läššä Petäjänientä, kun eräš hokšuau:
– Ka mi piessa šiula, Timo, rejen peräššä rippuu?
Timo piettäy heposen ta mänöy kaččomah.
– Oho emäš!.. Ka tuppi, kukkivelli.
"Tuppelaiset" ällissytäh. Tämä oli jo liikua kaikilla, Timolla etenki. Miehet kačotah, mitä täššä nyt tulou. A Timo oli kaikinpuolin šemmoni äkšyluontoni, roteva mieš. Šamašša hiän hyppyäy rekeheš ta alkau šyytyä jauhošäkkijä tiepuoleh:
– Mie, kačo, en Höttiläisen tuppija vetele!
Ta šitä lyytä rejen tyhjäkši, heposen ympäri ta täyttä laukkua jälelläh Jyvyälahteh, toistakymmentä virštua, tuppie kyytih.
Mitein še šelvittely lienöy käynyn, vain toisena piänä Timo ta Pitän perän isäntä tultih Vuokkiniemeh, rejen piällä kaklakkah lauleltih jotta:
– Pappani papukarva heponi...
Näin ne nämä ukot kahinašta šelvittih. Niin jotta enämmän niissä nimittelyissä oli hampahan valkasuo kuin tosiasieta.
Kaikki nämä kylien korkonimet oli tarttun jo niin loittosina aikoina, jotta tuškin niitä monikana tiesi, mistä ne oli lähtösin. No erähie kuitenki vanha rahvaš starinoičči vielä miun šikienä ollešša.
Kiänti Valentina Karakina