ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | Создать новый | История изменений | Статистика | ? Помощь

Nikolai Zaitsev. Ozatoi rakkahus. 2

Nikolai Zaitsev

Ozatoi rakkahus. 2

карельский: ливвиковское наречие
Новописьменный ливвиковский
Kezä 1943 kului rakka huon huminehes. Niemi da Antonina oldih vesselät da ozavat. Hyö oldih eruomattomatsen verran kui Niemen aigu andoi. Sentäh ku Niemi oli ainos matkoil. Hänel oldih kompuanien korgiembat arvostandat kaikis ruadoazielois. Antoninan ainavonnu väheksymizenny oli heijän yhtehizen aijan vähys. Erähinny päivinny hyö tavattih toine tostu tervehyzin vai huondeksel. Vai pyhät oldih heijän. Čuassuloi ehtypäiväs puolehyöh odva vai täydyi kaikkeh, midä heil oli toine toizele kerrottavua. Hyö paistih ruadoh, poliitiekkah, iččeh, vahnembih, kodih, teatrah da opastundah nähte.
Minä suvaičen sinuu, kaunis Antonina. Myö menemmö yhteh da meis tulou kaunis da ozakas puaru, sanoi Niemi vagavasti. Sinä tulet enzikse opastumah da suat ammatin. Minul on kaunis taloi järven rannal da täyzi omažus. Myö menemmö kirjoih tiä Anuksen Voinuhalličukses.
Mibo sit minus tulou? kyzyi Antonina.
Enzimäi suat ammatin, sit voit vallita ruadoalan, muhahtih Niemi.
Hyvä viesti, kuduadu en ni malta kuvitella, ga yksikai tämä on selgei täkse päiväkse, sanoi hyväs mieles Antonina.
Antonina oli todeh mieldynyh. Täs oli Niemen lumovusvägi, hänen nerohus. Antoninale täs joudui tärgei kyzymys, mikse Niemi ei ole ehtinyh elokses, mikse Niemi on tavalline šouferi, ku häi on moine mielevy.
Antonina, tahtozin sinunke kävvä Anuksen uudeh teatrah. Ezitys rodieu oraskuun lopul, hyväs mieles sanoi Niemi. Sinul olis hyvä tuttavuo teatruelokseh. Sit myö pagizemmo sih näh.
Hyvä! Uskaldatgo sinä, Niemi, ozuttua minuu, karjalastu tyttyö, päivänvalgieh iččes rinnal?
Olen ylbei sen puoles!
Midä sanou sinule avtokompuanien piälikkö?
Antonina, ei nimidä hädiä. Häi ei koske syväindy.
Midä minul pidäs tiediä sie teatran tulendan aigah?
Ei nimidä, ole vai omannu ičenny da opi ottua suomelaine teatrukul’tuuru semmozennu kui se on, vastai Niemi.
Antonina hyväs mieles joudui vuottamah teatruezityksen päiviä. Se pitkästytti päivii.
Anuksen teatran uuzi rakendus oli valmis oraskuun toizel puoliškol 1942. Kehikkörakendus oli pystytetty linnan keskuččah, muinazen linnan vahnan vualukanavan rinnale.
Pienen brihačun muston mugah rakendus oli levei da madalahko, mualattu ruskiel muldumualil. Zualas oli nenga 400 paikkua. Lavan piäl lagi nouzi korgiembah, nenga kolmas vuitti eduozan korgevuos. Lattiet oldih kaldavat. Mustan, ku ikkunat oldih zualan mollembin puolin.
Matku Anuksen teatrah tapahtui Niemen gruuzumašinal. Kuuzovas oldih istunduskamn’at kahtelekymmenele saldatale. Antonina istui kabinkas Niemen rinnal. Lämmin kezätuuli da kirkas päiväine kannatti saldatoin mielentilua elokkahannu.
Teatrutaloin pihal seizoi joukko vesseliä saldattua. Heijän keskes kuului juumorua da nagruo.
Antonina viglai silmil joukkuo. Se oli kogonah harmaivärine. Häi tostih:
Eihäi tämä vägi voinnuh tulla pruazniekkah uuzis saldattusovis, ei ni lotat kohti parikmaherskoispäi.

Lotat kiirehel kohendettih suval tukat, saldatat oijendettih murčistunnuot format da kopisteltih pölyhizii suappualoi.
Zualah tulduu Antonina oli vaikkani da huijustelih, ei ruohtinuh kačahtuakseh bokkih. Häi ellendi, ku kaččelendu hänen tilas on liigua. Niemi otti Antoninan käzivarres da hyö siirryttih välläle paikale. Antonina painoi silmät alahpäi. Niemi tarkaili zualas olijoi arvostettuloi ristittyzii.
Minä vie hyvin mustan Anuksen teatran avuandupruazniekan kezäkuun lopul, sanoi voinuveteruanu Aki Veronen.
Oppahannu olles kyzyin Akia kerdomah sillozes Anuksen teatran avuandupruazniekas.
Se oli vessel: "Teatran avajazih ei kai himoniekat synnyttygi. Tämän täh pidi luadie toine ezitys, hot’ Nurmoilas oli tädä enne jo luajittu teatruezitys.
Lavan ies enzimäzil rivilöil istuttih pagizemas hyväs mieles harmaipiät polkouniekat da generualat omis čiinusovis. Heijän tagan istuttih ylbiet losniipiähizet nuorembat ofitsierat, siliekse suvitut tukat da kidžerpiät lotat da virgunaizet. Zualan keskel da tagapuolel istuttih harmualois formis korvehsaldatat. Oli muidugi sivil’noidu suomelastu da kučul kunnivoittuloi erähii paikallizii karjalazii.
Laval ezityttih tundietut suomelazet artistat: torvisoittokundu, skripkutrion soittajat. Algu oli pruazniekalline da iluo uskaldai. Ohjelmah oli vallittu tundiettu spektakli "Scampolo". Se oli vessel, romantiekkustarin tytösScampolos. Spektaklin artistat oldih elävät da tovellizet. Ga Son’a SalminenScampolo, romantičnoi, kaunis vähäzel vagavu ilmielöil, ezityi kui kuklu. Kaččojat yksikai suadih iluo täs "limonuadas".
Ildu jatkui ozakkahasti piäliči toivehien. Niemi välil kaččeli Antoninua. Häi muheloitti. Vagavus oli hävinnyh zualah, näpit oldih yhtes.
Tuli minuuttu hil’l’ažuttu. Sit, hil’l’azel iänel algau pajattai: "Pai, pai, pai paitaressu..."
Hil’l’aine sävel nouzou da korgenou, voimistuu tazazesti, buitogu teatran lagi nouzou yläh... Sit se vaikastuu vienonnu da hil’l’ažus zualas on kui sormil kosketeltavu. Kyynälsilmis pajattai kumarduu. Kaččojat täytty vägie pläkytetäh kämmenii... Kuundelijat nostih i pajattai on ottanuh kuundelijat vastah kumardajen, kui kerdoi minule voinuveteruanu Aki.
Igävy, gu kukkua meil ei ole andua Son’ale, duumaičen häi ellendäy tämän käzien da jalloin hoputuksen hinnan, sanoi Antonina.
Kyllä! Kyllä! vastai Niemi.
Teatruehtän jälles hyö istuttih školan pertis.
Sinä, Antonina, olet minun uni da huaveh. Olen menetännyh yöunen da pagizen sinunke unis. Antonina, minä suvaičen sinuu, šupetti Niemi. Hyö paginoinke jovvuttih istumah huondesyössäh.
Minägi suvaičen sinuu, sinä olet minun tulien eloksen oza, sanoi Antonina.
Miesjoukos eläjäle saldatale naizen kuva voinan aigua on kui viuhku, kudamat kuvat vaihtellah vagavis voinuleskis tyttölöi myöte, sanoi Niemi. Vobi sanuo, ku saldatale voinan aigah suuri unelmu on rakastettu naine, sinä ellendät sen. Älä duumaiče, Antonina, sinä et ole leikkineidine, sinä olet rakkahaine da armahaine neidine minun elokses, sanoi Niemi. Voinu on syngy hengele da sinä, Antonina, lievendät sidä syngiä minun aigua.
Kezän mennes Niemen rakkahus painui kiihkieh tahtonvedäjäh vägeh. Hyö ei voidu enämbiä olla pidämätä näpit eriže toine toizis. Joga pyhäpäivyehty oli Niemele opites kohti rakkahuon tahtuo. Ruavos olles päivät da čuasut kuluttih terväh. Ga valgiennu yönny hyö siirryttih školan pertih, kus paistih kaikes rauhas. Ei paginoil olluh loppuu.
Se oli taivahalline tundo, se Niemele oli palavu tundo. Sebäilemizet, nyblienavailemine, rinnoin hyväilemine. Niemi enzimäzen kerran koskehutti Antoninan reižie. Hänen rungu vavahtih kiihkies himos.
Ole siivo, ole kiltti, šupetti suomekse Niemi.
Älä, Niemi! Ei siivo!.. Ei! Ole ystävälline. Tälleh ei sua minuu koskie. Ga Antonina ičegi ei tiedänyh loppie vai jatkua tädä hyväilemisty. Häi tundi tervehty lähežytty Niemen kohti. Sit Antonina mustoitti muaman neidisblahosloven’n’an malitun omale suuditule da sanoi abeimieliženny:
Mikse sinä et ellendä minuu, mi on neidizele kaikis kallehin?
Minun jiäksitty neisčesti on blahoslovittu da uskaldettu ainavole rakkahale. Antonina kačoi Niemen silmih.
Antonina, muailmas on äijy muadu da jogahizes muas on oma Jumal, kuduan rahvas ollah keksitty omah varavoh nähte. Jätä se jiäksindy Jumalale tänne Karjalah. Vien sinuu Suomeh, jiäksindy sinuu sie ei rubie koskemah.
Minul pidäy vuottua omua suudittuu, sanoi Antonina pokoroijen. Ei minule rauhuttu tule olemah nikonzu muan piäl, gu lapsennu olen kazvanuh muaman jumalansanoil. Muite olen vessel kai päivät, Niemi, kuduat olen olluh sinun kel. Niken enne ei ole olluh moine kui sinä. Nygöi pien igäviä syväimes, gu vuotan omua lepittyy, ken häi on? En häneh usko. Agu todeh on muga lepitty, Spuasan valdu on suuri. Rubiemmogo elämäh yhtes? Minul pidäy tiediä, mitus sulhaine häi on.
Aigu on lyhyt, sanoi Niemi. Myö emmo tiijä, midä ielleh roih.
Niemi rakas, olen pahoillah, gu en voi andua sidä, midä sinä tahtot. En ole igävissäh sinuh nähte, olen igäväs iččeni tähte. Onnuako ellendät, tämä perindölline Jumalan da muaman jiäksindy on minun syväimes, gu pidiä omua neidizen čestii. Ei nimitus valdu, nimitus silmänkiändäi ei sua ninuu kieldävymäh jiäksindäs Spuasan ies.
Pakičen, prosti, rakkahaine. Olen huigiessah. Anna andiekse, Antonina. Minä olin... Minä...
Heijän välil jatkos oli kaikkiepaiči fyyzillisty rakkahuttu.
Ga aigu ildubes’odah ei olluh pitky. Kodvazen peräs uksen tagua kuului kova koputus da iäni. "Kaprualu Niemi, teidy kučutah telefonah!"