ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | Создать новый | История изменений | Статистика | ? Помощь

Peša Ruočin paginoi. Mustu-pokoiniekku

Peša Ruočin paginoi. Mustu-pokoiniekku

карельский: ливвиковское наречие
Новописьменный ливвиковский
O letgo sinä, hyvä ristittyne, nähnyh mustua-počči? Vai et ole nähnyh! A, minäbo olen sellazen nähnyh dai sidä syönnyhgi evakko-aigah Savos eläjes.
Dielo näit on silleh, što Žiivatan Miitrei kazvatti mustanpočin, ylen suuren da lihavan. Kanzanhuoldo ei sit počis nimidä tiedännyh, ku se ei olluh kirjois eigo kanzis. Erähän piän Miitrei kyläs kävves kuuli, što jo huomei kanzanhuollon viranomazet pietäh kyläs tarkastus. Mustat-elukat tagavarikoijah, da vie räškätäh suuret sakot. Midä ruadua, kui piästä petlas?
No, "hädä keinot keksii", sanotah. Jo saman päivän ildupuolel Miitrei iški počin, puhtisti sen da akkah ker kandoi gorniččah. Ruhon häi azetti sellälleh suureh, pitkulazeh loudah da nosti sen jakkuloin piäl sego siirdi sen obrazoin edeh. Tagasorkat häi venytti jatkokse, edusorkat kiändi ristaheze ryndähil. Sit počči kiärittih kuolinliinoih, da piäh pandih valgei myssyne. Nenga šuoritetun "pokoiniekan" silmät peitettih hurstizel. Piäpuoleh sytytettih palamah tuohus. Ryndähil pandih pieni obrazaine. Zanoveskat viäldettih ikkunoin edeh da zirkkalo peitettih käzipaikal, kui rajakarjalane taba vuadigi.
Huondeksel kanzanhuollon viranomazet tuldih tarkastamah kai taloit da tanhuot, elintilat da elokset löydysgo midätahto peitošnoidu da luvattomua, midä ei vie olis kanzanhuollon valvondah ilmendetty. Miitreingi prauduhus tarkkah viesattih, vai ei hyö sanantilua eigo sakottamistu löyvvetty. Lopuškal hyö mendih gorniččahgi. Miitrei seurai heidy n’urakoi mielel šliäppy käis da smietti, minluadustu kuaššua häi täs on nygöi keittämäs. Vai kedäbo ei kuolendu koskettas syväinjuurii myöte. Tarkastajat, nähtyy "pokoiniekan", hölmistyttih. Hyö otettih šliäpät piäs, suoristuttih azendoh da piät painuksis vähäzekse aigua hil’l’evyttih. Sit hyö kyzyttih, ken "pokoiniekku" eläessäh oli.
Ga, se meijän buabo egläi illal lähti viimizel matkal, sanoi Miitrei piä painuksis.
Ettekö pidä vainajaa ulkorakennuksessa? kyzyi eräs tarkastajis.
Emmo, hyvä herru! Meijän uskon mugah pokoiniekkua on piettävy kolme yödy pertis, suures-čupus obrazoin ies. Vaste sen jälgeh viijäh haudah.
Otamme osaa raskaaseen suruune, sanoi tarkastusjoukon vanhin.
Passibo, passibo, tämä suru on meil tovestah raskas.
Miitreil oli jo kielen piäs, što tämä suru painaa sada kiluo, vai sit häi sanoi:
Meijän puoles häi olis suannuh eliä, vai minbo kanz...
kengi kuolemal mahtaa.
Eipä tietenkään sille mahda kukaan mitään. Meidän jokaisen on ajallamme lähdettävä tästä maailmasta, jatkoi sih joukon vanhin.
Mugahäi se dielo on. Meijän jogahizen on lähtiettävy. Erähiči vie kiirehelgi, kui tämägi vainai. Häi ei ni yhty läžinnyh, ihan seizovil jalloil lähti, ližäi Miitrei atkalal iänel.
Herrat kumardettih "pokoiniekal", kobristettih Miitrein kätty da lähtiettih iäres.
Täl kerdua Miitrei poikkei kirkollizes tavas, häi ei pidännyh "pokoiniekkua" kolmie yödy gorniččas, vai jo saman päivän illal sen "haudai" lihapuččih. Minägi Miitrein hyvänny kambruattinnu otin ozua hänen syväh suruh, dai oli "muahpaniezis" Surun lievittämizekse Miitrei čokkäi minun kainaloh nenga kolmen kilon palan "pokoiniekan" jallas.
Hospodi meij ät, Miitrein da minut, prostikkah!