ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | Создать новый | История изменений | Статистика | ? Помощь

Gurina- Zubareva Tatjana . Van’a Koko

Gurina- Zubareva Tatjana

Van’a Koko

карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный севернокарельский
Van’a oli šyntyn šuurešša pereheššä, kyläššä šeiččemeššäkymmeneššä kilometrissä pieneštä piirikeškukšešta. Hiän oli kolmaš lapši pereheššäkakši čikkuo oli nellä ta kakši vuotta vanhempi.
Tytöt kaikkie ruattih koissa, liäväššäki autettih muamuo, a Van’an apuo tarvittih talon miešruavoissa. Hiän pieneštä šuaten kašvo tuaton viereššä. Tyttöjen kera hänellä oli vain ainut pakkotyöauttua vanhempie heinätöissä ta kantua vettä jovešta tahi kaivošta. Tytöt aina jätettih pojalla kannettavakši kaikista jykein puušankko. Van’a pärjäsi kaikin voimin, ohkasi ta puhkuali, ka kanto šankkuo, a vet’ hiän oikein pieni oli ta vettä kantuas’s’a viänty noin puolekši.
Kerran hiän niin vaipu kantua tätä šankuo, jotta kuato šen piällä. Ta niin kovašti, jotta šatatti alahuulen. Še pitälti pareni: a paissa, šyyvvä ta juuvva oli kipie. Šen takie hänen alahuuli rupesi pyštymäh.
Kouluh Van’a läksi 8-vuotisena. Tytöt oltih alykkähät ta heti ruvettih koulušša opaštumah. Van’an jälkeh šynty vielä kakši poikua, a kun tuli Van’an vuoro männä kouluh, muamo tuaš vuotti lašta. Niin šynty kyšymyš, ken rupieu nuorempien lapšien kera istumah ta koissa auttamah. Šiksi Van’a ni tuli piäapulaisekši koissa. Tuatto ta muamo oltih hyvällä mielin, jotta heilä on niin alykäš poika.
Kaikin kyläššä huomattih Van’an šomutta. Hänellä oli vualie tukka ta tummahko iho, a šilmättaivahanšiniset. Kešällä päiväni niin paisto, jotta hivukšet tultih vualeiksi: šilmäripšijä ta šilmäkulmie niise ei näkyn. Paivänpaistošta ne tultih melkein läpinäkyjiksi. Iho nävöllä pohjoistuulen takie tuli vielä tummemmakši.
Kerran ennein kouluhlähtyö tuatto kävi kaupunkih oššokšilla ta toi šakšet, ei keriččimet lampahie varoin, a tovelliset šakšet. Ta anto miäräykšen muamolla pityä huolta poikien päistä. Pojillah ičellä šano, jotta tukan pitäy olla lyhyönä, kuin tovellisilla miehillä.
Muamo kašvo šuurešša pereheššä ta oli vanhimpana lapšena. Šentäh hänen hommana oli kačella ta hoitua nuorempie. Hiän aikaseh opaštu leikkuamah nuorempien hivukšie, šentäh hiän tykkäsi tuaton ajatušta. Šiitä ajašta Van’a käveli aina ahkerašti šukeuvuttuna.
Kaikešta enemmän Van’a tykkäsi kalaštua. Pienenä hiän kävi onkittamah lammilla ta jokien rannalla. Kylän pojat joukkoineh issuttih rannoilla tahi lauvalla kahen tahi kolmen.
Ka kerran šemmoista tapahtu.
"Van’a tunti, jotta kala puuttu. Kuin onkivapa ponnistu.
Oh-hoh! Painavahko kala on ta pitäis olla šuuri. Hyvä šato! Ilošta hiän hačatti ta tahto šanuo: "Kačo kuin šuuri kala!" Ka tuli: "Kačo-ko-ko...
Kieli šeko, huuli čuihahteli ta šanat tultih epäšelviksi.
Pojat niin ni purškahtih nakruh: "Kačo-ko-ko...", "Kačo-ka-ka...".
Hyö niin lujah ta helisešti nakrettih, jotta toisella rannalla linnut pölättyinä nouštih lentoh. A Van’a iče kaikešta lujempah nakro, äšen vačan ailahih šuaten.
Pojat niise nakruon kerättih pataset, onket, pyyvvykšet ta lähettih kotih. Mi kalaššuš nyt tulou, kun kaikkie kaloja pölätettih nakrulla. Kotimatalla muisseltih ta nakrettih: "Ko-ko", "Ka-ka-ka".
Šiitä ajašta Van’ah ni tarttu tämä likanimi Van’a Koko. Još kyläššä ruvettih pakajamah Van’ašta, a kyläššä vet’ on äijän toisie Van’oja, ni još mainittih Koko, ni kaikin heti ymmärrettih keneštä pakina on.