ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | Создать новый | История изменений | Статистика | ? Помощь

Nikolai Zaitsev. Pyhämatku. 3

Nikolai Zaitsev

Pyhämatku. 3

карельский: ливвиковское наречие
Новописьменный ливвиковский
Kävelimmö, kaččelimmö voinan jälgii da hengitimmö tuorestu Luadogan ilmua. Päivy oli jo kiändynyh loitos ehtypuoleh.
Kiänyimmö Anuksehpäi.
Minä sih vastepaginah vie, rubei heldynyh Natalja Andrejevna. Kui minule silloi tapahtui jälles jugiedu potruassuaIgor’an kuolenduviestii. Itkin da atkaloičimmos, gu silloi olin nuorikkaine da rakkahus paloi, nygöi olen nengoine.
Minä en jiännyh endizekse. Igor’an kuadumine oli tozi, se otti minulpäi kaiken. Myöhembäh hengen avvuttamattomuos rubein urhakkahasti borčuimah atkalua da kyynälii vastah. Se oli tozi jygei morokku. Nuori olin. Muite ičel pidi vallita eloksen taba. Menin sobuh oman mielenke, ečin ičelleni mielihyviä igäväs da senke jatkoin elostu. Kannatuksennu oli Igor’an rakkahus da tytär. Vaste myöhembi ellendin: "Syväimen potruassu muutti kogonah meijän ominažuon eloksen da tarkoituksen".
Gu menin miehele enne voinua, kai jatkui ozavasti. Minul oli mies, lapsi da muatuškaine. Ruavoin školas histourien opastajannu, opastin histouriedu vie ilduškolas. Silloi histourii oli movvas. Igor’ oli puaksuh ruadomatkois. Häi ainos viestitti enne aigua, konzu tulou kodih. Se merkičči minule, kai bokkuruavot pidi olla ruattu, ku hänen tulendale voin olla kois kukannu. Eibo ainos muga hyvin vedellyh, mi pani händy kerran abiesti hengähtämähes:
Mikse et voi jättiä ilduškolua?
Suammohäi elätyksen omil palkoil.
Mikse muga? kyzyin hämmästynnyh.
Sit voizimmo olla enämbän kois yhtes da minä voizin soitella soitol da pajattua merimiehien pajoloi, tuli vastavus.
Tämä, onnuako, oli šuutku, ga muite tozi oli, ruadomatkaspäi kodih tulluh mies tunzi kois vajavuttu, da vie konzu minä meinain ližäruaduo koin ulgopuolel suaduloi dengoi. Sentäh ainos opin pidiä huolen sih näh, ku olen enämbän välläl hänen kois olles. Voin sanuo, meil ainos oligi yhtehizen aijan vähys, myö kiirehtimmö eliä, muhahtih Natalja Andrejevna.
Minul oli hyvä muatušku, Svetlana Danilovna, kudai kačoi Kirua, kuduas oli kylläl kaččomistu. Se oli moine harvinaine vessel da temperamentnoi oksaine. Elimmö ozavat da vuotimmo parembua aigua, ga... Voinu! Frontu!
Igor’ jätti rakkahuon minule. Mikse ei sua rakastua sidä rakkahuttu, kuduadu minä pien omannu kuvitelmurakkahuonnu da olla sil ozavannu. En hylgiä omua rakkahuttu häneh, en ni pyrgei piästä sitpäi eroh, hot’ olen eriže hänes. Suaha toivuo da pidäyhäi toivuo. Meil tapahtui muga, što toivo ei tovestunnuh. Meijän rakkahus ei ehtinyh voinan täh andua meile midä oli uskaldannuh. Nygöi olen ruavas, midäbo pidäy, vai olis tervehys.
Natalja Andrejevna oli heldynyh. Häi, buitogu, unohtuksis jatkoi omua syväimellisty tunnustustu. Hänel vältämätä pidi avata oma syväin jälles pyhämatkua.
Kui runoilijat ollah kuvitelluot omua rakkahuttu, ga erähät ei ole suadu sidä ozakse. Minule on jiänyh ozakse kuvitelmurakkahus. Senke kuvitelmurakkahuonke elän. En hylgiä rakkahuttu häneh, engo pyrgei piästä sitpäi eroh, hot’ elän hänettäh. Se oli tozi vaigei silloi nuores iäs, ga nygöi olen rauhažu.
Toiči vie kävähtäh rakkahus syväimeh, kuduan olen syväimeh kuvitelluh. Pien ruokos sidä da kannan syväimes. Se on minule kaunis, hot’ sen ezinehty ei ole. On vai helly oma kuvitelmurakkahus da sil nygöi olen ozau.
Se nägyi hänes silmis.
Kannatti minuu ainos jugielois minuutois muatuškaine Svetlana Danilovna. Häi luaskavasti kehoitteli: "Staraiččei eliä tavallizesti. Jätä nenne nuoren aij an mustot vahnembile. Näin, Igor’as jiännyh igävy rakkahus vahnendau sinuu enne aigua, sinul on tytär kazvatettavannu", sanoi muatušku.
Ga sehäi rakkahus kiänyttäy järilleh ammui olluot, vie škola-aijan vuvvet. Kuibo voibi eliä mustamata niidy lipahtuksii, voibihäi mustella sidä rakkahuttu, kudai vie kannattau elokses, vastai Natalja Andrejevna.
Minä elän iellehda mikse ei eliäse voi olla, mielin vie kerran tulla tänne TuuloksehPyhäh kohtah. Häi on tiä, ga buguričču on jiännyh mieleh. Yksikai uskonIgor’ on sih havvattu.
Mama, tahtot vie kerran tulla tänne Tuulokseh? kyzyi Kira.
Tahton, gu tervehys andanou! Tuon kirikös pyhitetyt muat hänen kalmale.
Kira istui vaikkani da kačoi muamah ovvostellen ku häi enzimästy kerdua jatkoi da jatkoi avvoimielizenny syväimellisty paginua tundemattomale šouferile.
Natalja Andrejevna oli heldynyh. Häi andoi syväimele vallan purgua oman rakkahuon da vältämätä avata oma syväin.
Tämä Pyhämatku otti minuspäi pitkyigäzen kargien mielen. Jätti sen kaunehen kuvitelmurakkahuon. Se on gu kirkas tiähti taivahan rannas, kudai kuččuu minuu. Minä elän da astun sidä kohti jälgimäzeh hengenvedossah. Buitogu, hengi uvvistui, ilostuin sih uvvistukseh. Pidäy suvaija sidä elostu midä elät, sanoi Natalja Andrejevna, buitogu bokaspäi.