ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | Создать новый | История изменений | Статистика | ? Помощь

Perttu Pekka. Kontie niemisellä. 2

Perttu Pekka

Kontie niemisellä. 2

карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный севернокарельский
V ain antauhan še tosihätä toisinah voimuaki. Kauro piätti, jotta viimeseh šuaten täššä on yritettävä. Ta šitä ruatuan kesselin šelkähäšolihan šielä poika, vanhan päivän varata ötkähti järveh, a iče pitelöy venehen laijašta kiini. Šiinä hiän niät meinasi pyörie venehen ympäri kontien kera kilpua. Kačomma, muka, ken täššä on toini!
A še Iivanan akka Lukki oli šielä toisella järvellä jo aivan ilmi hiäššä lampahineh ta Triihvoneh. Yksi lammaš kun oli niät luiskahtan venehen laijalta järveh, a kun oli pentturissa kiini, ni kallisti venehen, jotta še tuli vettä täyši parrašpuita myöten.
No še vet kun ei ole šurmakši, ni ei ole. Šiih hätäh niätšen šattu huopuamah Šuolahen Ontippa, tuimasen tulen karvani tietäjä, mieleštäh. Hiän oli tulošša tänne kyläh ta ihmetteli ta ällisteli jo tulleššah, jotta mit kummat on kuulumašša, kun šemmoni mätešä jo Marjašelällä šuahe kantautu: emätyš ta äpärehien itku, šiivattojen mölinä ta koirien haukku. Tiijuštau šitä Lukilta. Tämä itun kera šelittäy:
Kontie, kontie on, veikkon, niemisellä...
Auta, Ontippaisen, šuata maih. Vielä olen hyvä ajallah.
Tuošta jo šiinä Ontipanki hiki rapasi, jotta johan nyt on čuuto. Hiän völjäsi Lukin lampahineh ta poikineh omah veneheheš, a iče kuuntelou, korhistelou. No šilloin juštih tuaš kuulu še šamani karjahuš niementyveltä päin, jotta vuarat joiku. Olihan Ontippa tuon iänen enneinki kuullun. A kun Lukki šiinä vielä šilmät pyörienä kuin tarvoinporkat čuhahti, jotta "kuulitko?", šilloin Ontippa piäsi piällä koko asiešta. Tuošša paikkasešša hiän muisti šenki, jotta tietäjähän hiän on, eikä mikänä tavallini ukko. Parran alla taisi käväissä šemmoni muhahukšenki moini. No šen hiän šivalti kämmenellä pois parraltah ta hyvin vihasena ta topakkana alko vannottua Lukkie:
Olen, olen mie pärjän täh šuaten Šuolahen vuaran piessojenki kera, en heitä pahoin šäpšähtele.
Enkö tuošša nyt yhtä kontieta alentane, aisoih šuahe.
Tuaš kun kuulu mečäštä kil’l’ahuš, Ontippa näki ajan tullehekši. Lukki itköy ta pakajau malittušanoja, a Ontippa kavahtau šeisomah, šanou vihasena Lukilla, jotta ois iänettä ta panis huolen häntä vašše. A iče alkau lukie lukujah šemmosella ouvolla iänellä ta vuarua kohti kättäh heilahuttelou, jotta Lukkie ihan hirvittäy.

Lyhytjalka, lyšmäpolvi,
tašakäršä, talleroini,
piä levie, nenä nykerö,
karva kaunis röyhelöini.

Muissa, otso, muinoistaše,
vakauvu varauttuas’s’ani.


Ontippa šylkäsi koprihis ta otti huotraštah veičen.

Konša kuulet karjankellon
helkkävän heposen tiuvun,
paina kynnet karvoihisi,
hampahat ikenihisi,
jottei hampahat hajuva
eikä leuvat lonkuoile.


Täššä Ontippa tuaš šylki vei-
čen teräh, puri hamarua ta möy-
risi:
Kun et tuotana totelle, uškone urohon mieltä, painan pannan pihlajaisen ympäri nenännykerön!


Kun ei pihlaja pitäne,
tašalatva taltuttane,
mie šen vašešta valanen,
teräkšeštä tieškentelen!

Talutan takalikolla,
kolkoimmalla korpimualla.

Panen šuota šoutamahe,
viituo vitasomahe,
šuon šelillä, muan n’avoilla,
missä šuat šijat pahimmat,
talvikylmät kylmäissellä.


Ontippa puri veistä ta šylki. A Lukkie komenti:
Istuuvvu airoloih ta ala šoutua kotivalkamohoš.
Miun ei pie košettuakana käsieni huopariloih. Eläkä varaja, kun on Ontippa veneheššäš!
No Lukki-riepu ei ollun uuši ei kypši, kun rantah piäsi.
Ka mitein mie šinne mualla? yrittäy vaššuštua.
Šuu poikki! Ta kotih! tietäjä komentau.
Eikä šiinä auttan muu, kun pirttih piti Ontipan jäleššä männä. Iivana hyö löyvettih kiukuašta. Muitein še ei ois naverno tullunkana šieltä pois, kun ei Ontippa ois turvautun tuaš šanah.
Šiitä kun pökertynehen ta hieštä likomärän Iivanan talutti Ontippa pihalla tuuletteliutumah ta henkie šuamah, parkasi tuaš mečiköštä tuo kamala iäni. Iivana retvahti pyörtynehenä Ontippua vašše. Lukki iänähti ta alko vapissa, kuin korteh virrašša. Ontippa vain ei kun šeiso kešellä pihua ta pöyhisteliyty, pitkä ta hartiekaš mieš hiän kyllä oliki. Ta pitkä mušta parta.
Ta vielä lisyäli vettä melliččäh, vato mitä šattu, jotta:

Šie, ukko, ylipitäjä,
ilman kannen kannattaja,
ise tulta taivahašta
miekalla tuliterällä!

Mato mušta muanalani,
toukka tuonen karvallini,
tuo miula turmavesijä
liman liettehen näköistä...


En tiijä kuin pitälti hiän lienöy šiinä lašetellunki. A hyvä hänen oliki pöyhissellä, kun oli šamašša iänen kuultuoh hokšannun, jotta nuo tokeroisie tärisyttänehet karjahtelut oltih Aittalammilla kisuajien kuikkien kil’l’ahteluja.

Kiänti Valentina Karakina