Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| История изменений
| Статистика
| ? Помощь
Sergei Jevstafejev.
Käby. 2
Источник:
Oma mua. № 15, 2023, с. 11
Sergei Jevstafejev
Käby. 2
карельский: ливвиковское наречие
Новописьменный ливвиковский
Hierun agjas olijan koin ikkunat oli iškietty muovil. Koin pihas kaksi jygiedy motosiklua, mollembih oli ličattu midälienne ylen äijy. Lähestyjän motoran iäneh pihal tuli kolme miesty.
‒ Ihan sudre, brihat, ajatto tännepäi, da vie nengomal motosiklal, myö, kačo, tuaksepäi kiänyimmö. Suot on jo sulettu, dorogoil vetty on metrin korgevuol, älgiä tyjiä mengiä, kiänykkiä kodih.
‒ Nengomal motosiklal vai sua ugi piästä, Viktor burahtih da ližäi guazuu.
Äijän kerdua puutui dovarišoil riiččie ylähpäi kengien siäret da kandua omua kaksirattahistu hebuo dorogan märris kohtis piä liči. Madalal lijal se ajoi iče, brihat juostih rinnal. Erähän čuasun matkan peräs tuldih tiešuarah, hural puolel oli dorogu kyläh, oigiel käil järven puoleh. Viktor kiändi piän:
‒ Nu midäbo, kuh puoleh lähtemmö?
‒ Läkkä järveh päi, siehäi kustahto sinun venehel pidäs olla.
Ajettih meččyruadajien pos’olkan kohtan, sit Viktor azetui:
‒ Nečis oli kluubu, täs laukku, sie škola, kudamas minä opastuin...
Järvele tulduu hyö nähtih, ku saruan tyveh kuadunuon suuren veriän piäle viruu vaste vai teurastettu majavu. Hänel yhtel tiettävien tunnuksien avul Viktor löydi mečäs oman venehen, hyö kahtei hil’l’akkazin ribaitettih sen järvele da upotettih sen ei loitton rannaspäi. Tuaksepäi ajajes nähtih, ku majavua veriäl jo ei olluh. Kyläs azettua piätettih Vit’an rodn’ukundua olijoin Nikitinan vanhuksien luo. Hyö ei tahtottu lähtie omas hyväs koispäi fatierah. Nygöi kahtei eletäh omas kois.
Kyliä pitkin ajajes brihat nähtih, ku kai taloit dai ikkunat talolois ei oldu murendettu, dai uksil ollah pöngyt. Hurual käil dorogaspäi – jyrky lammen randu, rannal seizotah kylyzet. Azetuttih lujan koin tyveh, kudaman truvas nouzi savuu. Ižändät hypättih pihale vastuamah, korgei luja starikku harmualois kuatančois galošoinke, villazen nieglotun paijan piäl hänel oli karvaine žilietty. Emändy, nägyy, vaste seizoi plitan tyves, rožat oldih ruskiet, ehti vai hardieloile lykätä suuren villazen paikan. Mollei oldih muga äijäl ihastuksis, ga kai kerras sevättih Viktoran, dai Maksimale annettih kätty. Paistih karjalakse.
‒ Minä olen An’n’oi-t’outa, died’oi ‒ Pet’a-diädö, älgiä seizokkua vilus, tulgua pertih, tulgua ielleh, kačos, jo päiväinegi terväh laskehes.
Ildazen aigua, samvuaran tagua Viktor ei ehtinyh vastata kaikkih kyzymyksih, ku niilöil ei olluh loppuu. Maksim ryöpsytti čuajuu stokanaspäi da muheloitti. Suuri lämmin päčči, hyvät ižändät, maltaju da varmu dovariššu rinnal, kai toi hyviä mieldy. Hil’l’azen hetken vallittuu Viktor virkoi välih omangi kyzymyksen.
‒ Pet’a-diädö, himoittas meile mennä mečästämäh, ga oružu on vai yksi, etgo auttas?
Starikku kačahtih Maksimah, hieroi hardiedu, juoldi čuajuu.
‒ Ga eibo ole meil oružua, mečänkaččojat toiči kävähtelläh. Kahten virstan peräs eletäh molodoit, "himiekat", ga heile pandih štruafuu dai oružu iäres kiškottih, dai myö sen periä annoimmo oružan iäres.
Ylen aijoi huondeksel veriäh koputettih, pertih tuli kaksi ristikanzua yhtenjyttymis vanutetun kangahan sovis da talvišuapkois. Laittih tervehyön, otettih iäres šuapkat da istuvuttih veriän tyves olijale laučale, käit polvil. Meijän brihat ellendettih, ku nämmä ollahgi net pihkan keriäjät. Naizen piälakal hoikkaine palmikko oli punottu krekkuh, miehen piälakas oli pliešši. Käit dai rožat oli päivitynnyöt mustakse, mužikku kuaričči mahorkal, akku Кrasnaja Моskva-duuhuloil.
An’n’oi-t’outa huoloindelih päčin tyves, lattiel päčin ies kiehui samvuaru. Viktor otti iäres truvan samvuaraspäi, salbai juškan da terväzeh nostaldi čomazen samvuaran stolale. Emändy kandoi levien juvvan blinua.
‒ Tulgua stolah, kallehet gost’at, hapainmaiduo eule, blinat pastoin magiel laukkumaijol, ga sendäh kuašas voidu on.
Brihoi tostu kerdua kuččuo ei pidänyh, vai naine kähizijäl iänel sanoi:
‒ Мyö sit, jälles....
Päiväl miehil ruaduo löydyi, hyö kohendettih endizen havumajan mečän reunas, se pädöy huondeksel mečästäjes. Viktorua ei mielytännyh se, ku mečän ahol oli vai pikoi vähäine linduloin jälgii. Pandih lämmäh kylyn, kuni se lämbii Pet’a-diädön luval käydih kyläh kaččomah kahtu taloidu. Koit oldih ihan yhtenjyttymät, mollembis senčolois seizoi suuri jauhosundugu, se oli piälystetty ravval. Pertis hurual käil oli suuri päčči. Sen tyves ufatkat, koukut, samvuarutruvat. Ielleh orret padazienke, asteškuappu. Pertin čupus vanhanaigaine kamodu, sen piäl "Rodina" – ruadivo-prijomniekku da kogonaine tukku batareikkua. Kallalleh seizoi etažerkku patefonanke da hallennuon levynke, muut kalut ižändät onnuako oli otettu kerale. Viktor sellitti Maksimale:
‒ Meijän hierulois sähkyö ei olluh, siksehäi pidi pidiä tallel batareikkua. Erähäl mužikal kai olen nähnyh lämbögeneruattoran, kuduan häi oli pannuh paloöljylampun piäle da sen lämmäl sai sähkyö ruadivoh niškoi. Sanal sanojen on valgei dai muuzikku soittau.
Lähembä ildua brihat käydih kylyh da uvvessah kerävyttih stolan tuakse samvuaralluo, sen kruanan al seizoi saldattoin al’uminii-kruužku. Ižändy saneli kaikenjyttymiä kyläeloksen kummua, emändy oli murginua keittämäs. Hetken vallittuu häi hil’l’azeh kyzyi Viktoral:
‒ Maksim kenenbo on?
‒ Ga häi on Nadežda Nikitičnan poigu ...
Maksim nägi, kui ruvettih muuttumah vanhan naizen silmät. Enzimäi häi buiteku pöllästyi, sit silmih tuli ihme, lopukse ihastus.
‒ Nad’an poigu! Аvoi-voi! Pidäyhäi olla, Nad’an poigu!
Häi rubei huoloindelemahes pertii myö, loškettih škuappazet, stolale nostih bankazet varen’n’anke, mageimaido, Jubileinoje-pečen’n’u, vanilininmaguzet zuuharit. Sit häi kävähtihes väliseinän tuakse da nosti stolale butilkan Stoličnaja-viinua, vai enzimäi pyhkäldi sen peredniekal.
‒ Pidäyhäi olla, Nad’an poigu!
Kiändi L’ubov’ Baltazar