ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Surmu-suarnu

История изменений

19 апреля 2023 в 23:07 Нина Шибанова

  • создал(а) текст
  • создал(а) перевод текста
  • создал(а) текст: Оli enne mužikku. Nimi oli hänel Kiril. Da akku oli. Akal oli nimi Mat’oi. Kirilän akku sai lapsen ylen hyviin. Akkah sanow ukole: – Lapsi pidäz ristittiä. Kuomuo ewlo ni kedä vernoidu ottua.^ Kai ollah rahvas balamuwtat! Akkah sanow ukole: – Opi mennä kuomua eččimäh. Mužikku lähtöw kuomua eččimäh. Tulow pyhä Il’l’u vaetah. Pyhä Il’l’u sanow Kiriläle: – Kunne lähtiit, Kiril? – Lähtiin kuomua eččimäh. A Il’l’u sanow: – Ota minuw kuomakse. Mužikku eanow Il’l’al: – En voi minä sinuw ottua kuomakse, ylen olet sinä sluaboi mies. Ken sinule ruistu kobran view kirikköh, sille lähtet selgäh. Siid ei rodei kuomua minule. Il’l’u lähtöw dorogua myö astumah, dai mužikku ielleh, yksi yksiele, toine toiziele. Astuw mužikku ielleh dorogua myö mene tie min aigua, tulow mužikale pyhä Miikul vastah. Pyhä Miikul kyzyw mužikal: – Kunne menet, Kiril? Kiril sanow pỵhä Miikulale: – Akku sai lapsen, menen kuomua eččimäh. Pyhä Miikul sanow Kiriläle: – Ota minuw, Kiril, kuomakse. Kiril sanow pyhä Miikulale: – En voi ottua minä sinuw kuomakse. Sinä olet ylen sluaboi mies: ken sinule tuohuksen uskaldaw, bohattu mužikku, dai sinä sidä rubiet hyvittämäh. No hyö proščaidaheze. Pyhä Miikul lähtöw ielleh dorogua myöten, i Kiril lähtöw ielleh astumah. Astuw Kiril dorogua myöten. Kiril kaččow: astuw mužikku vastah. Kyzyw mužikku Kiriläl: – Kunne menet, Kiril? Kiril sanow mužikal: – Akku sai lapeen, poijan, menen kuomua eččimäh. Mužikku sanow Kiriläle: – Ota minuw kuomakse. Kiril kyzyw mužikal: – Mi sinä miehii olet? Mužikku sanow: – Minä olen Surmu. Kiril sanow Surmale: – Gu olet sinä Surmu, siid otan kuomakse. Surmu on kaikiz vernoin mies: kedä häin tahtonow ottua, siid ni miittumat kielastukset ei piätä. Mužikku da Surmu lähtietäh kodih päi astumah. Tullah kodih akalluo Surmu da Kiril. Sanow Kiril akalleh: – Minä täs lövvin kuoman, Surman toin. Surmu on prawdu mies kaikel muailmal. Tuvvah hyö pappi, lapsi ristitäh čestim-por’atkom. Pappi järilleh lähtöw omah kodih i Surmu diäw sih Kirilälluo. Suwtkat Surmu gostiw kuomalluo. Rubiew Surmu iäre lähtemäh. A Kiril sanow: – Ole, kuomu, täs vie, toizet suwtkat gosti. Surmu sanow Kiriläle: – En voi olla, kuomu-rukku, äijy rahvastu otettavua on: on vanhua, on nuordu – net pidäw kai, kenen očeredi tulow dai pidäw ottua. Surman kere hyö proštitaheze. I Surmu sanow lähties, sanow: – Kuomu, minä tullen ottamah, ole valmis. Tullen yöl, tullen päiväl – ole valmis. I Surmu lähti iäre, muwda ni midä ei sanonuh. Hyö diädih kodih elämäh i poiguadah kazvattamah. Poigu hyö kazvatettih tob’jakse miehekse. Poigah rubei eluo suamah äijäl i hyö kazakkua pidämäh, käskyläizet heil valmeheksi ruvettih syömisty tuomah. Erähän päivän ruvettih Kiril akan kere pagizemah: – Meil nygy on aiga hyvä eliä: on syvvä, d’uvva kylläl. Eigo pidä ruata ni midä i žiäli olis kuolda nygy| i Surmu tullow i kuolda pidäw ob’azatel’no. Hyö ollah kaksikymmen viizi vuottu, a kuomua ei nähtä. Erähäl yöl kolottiw Surmu veräin taga. Mužikku menöw veräidy avuamah. Kuomal veräin avuaw, laskow pertih. Tulow pertih, sanow Surmu: – Nygy, kuomu, ottamah tulin. Kiril sanow Surmale: – Kuomu-rukku, eigo vois vähästy minud elättie? Surmu sanow: – Nygy täh ni miittumat paginat ei päitä – ole valmis. Mužikku sanow: – Anna hot’ kolmiksi suwtkii srokku, kuomu-rukku, hoz ičele luain ruuhen mieldy myö. A Surmu sanow: – Voit azua ruuhen. Ruuhen azunda aijakse annan srokkua, ku olet kuomu. Mužikku ruuhen azui i kriiškat hyvät i ravvoitti pajas i toi pertih i opii mennä ruuheh. Opii Kiril ruuheh mennä, ruuhi rodei parahite i Kiril nowzi ruuhes. Sanow Kiril Surmale: – Opi sinä, kuomu, mennä, dai goi sinule ollow parahite, ku olemmo kuomakset? A Surmu sinne meni ruuheh. Surmu gu ruuheh meni, i Kiril sinne salbai Surman. Kri̮iškan pani, nuagloil iški i rawduvandehet ravvoitti i suattoi vedeh hänen, Surman, ruuhen kere. Sie vies pidäw kolmekymmen vuottu. Jo Kiril iče vahneni.^ Surmua ole ei, ga et kuole. Jo olis häin ruadi kuolemah. Jo Kirilän poiga sidä lyöw, vahnani. Jo rahvastu rodiiheze mene tie mi muale. Siid erähän ehtän (tywni ehty rodiiheze) dogadietih järves vezi kiehuw. Ruvettih kaččomah, mi neče čuwdoloi on: vezi kiehuw keskijärves! Siid opittih suaha händy rahvas, ga ylen syvä on. Siid ruvettih nuotal pyydämäh. Siid nuottah tuli ruuhi. Rahvas pöllästyttih: «Mi neče čuwdoloi on: pokoiniekku vai mi ollow»? Hyö se ruuhi, rahvas riičittih. Surmu ruuhes piästettih.^ Surmu pyhkäldih pagoh. Siid vie pageni, kolmekymmen vuottu oli pagos Surmu: pöllästyi – ei vie tostu kerdua pandais. Siid Kiril ei tiijä omua iččiedäh, moine on vahnu. Kiril käski kirjaižen kirjuttua kuomah: «Oi jo, kuomu-rukku, tule minuw ottamah, minä en voi enämbi eliä». A surmu vastah otvietan kirjutti: «Oliin minä ottamas kerran, enämbi ei himoita tulla, – sanow, – pidänöw, ga tule iče, minä priimin». Surmu kirjutti iččeh adrestan: pidänöw, ga tule täh. Kiril sanow poijalleh: – Oi, poigaine, vie minuw rištižän luo, tahtonet minus piästä, eiga pidäw eliä ilmaine igä. Poigu hebon val’l’asti i tuatan pani regeh i vei kuomah luo. I poigah sanow rištižälleh: – Täš toin, rištižä, tuaton, priiminetgo sinä tuaton? Surmu sanow rištipoijalleh: – Tol’ko, poigani, äijy on miesty.^ Minä oliin vahnin mual, nengoistu durakkua ei sluččinuheze, miittuman gor’an ozutti kuomale tuattos. Kolmekymmen vuottu oliin järven pohjas, vie se nuottuniekat suadih, eiga pideli ilmain igä sie istuo i rahvas gor’ua nähtih, mi vahnattih yhten hänen durakan täh. Siid Kirilän Surmu otti. Siid mužikku piäzi toižele ilmale.