Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Tuhkimus-neidine

История изменений

25 апреля 2023 в 15:34 Нина Шибанова

• изменил(а) комментарий
  с Переводили текст курсанты: А. Осипов, А. Никитин, С. Силинова, Т. Распутина, В. Прокопьева, Н. Аммалайнен, Г. Насонова, Е. Зайцева, В. Бадалян, Л. Турсунова?, Н. Беленкова, преподаватель Т. Баранова Коррекция: Т. Баранова
  на Переводили текст курсанты: А. Осипов, А. Никитин, С. Силинова, Т. Распутина, В. Прокопьева, Н. Аммалайнен, Г. Насонова, Е. Зайцева, В. Бадалян, Л. Турсунова?, Н. Беленкова, преподаватель Т. Баранова. Коррекция: Т. Баранова

25 апреля 2023 в 13:10 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) перевод текста
• создал(а) текст: Ylen ammui eli-oli yksi ozakas pereh: tuatto, muamo da heijän aino tytär, kuduadu vahnembat ylen äijäl suvaittih. Äijän vuottu elettih hyö huolettah da ihastellen. Ozattomuokse, kerran sygyzyl, konzu tyttözele täydyy kuuzitostu vuottu, hänen muamo jygieh läživyi da nedälin peräs kuoli. Kois kaikin tuldih syväh igävyöh. Meni kaksi vuottu. Tyttözen tuattah tunnustui yhten leskenke, kudual oli kaksi tytärdy, da terväh nai hänes. Enzi päiväs muamindam rubei vihuamah omua tytärdindy. Häi käski sil ruadua kai kodiruavot da ei andanuh olla rauhas ni minuuttua. Puaksuh kuului: - Teriämbäzeh liikuksendele, patiško, tuo vetty! - Tartu ruadoh, lašku-kondii, pyhki late! - Midäbo vuotat, reduriuroi, lykkiäldä halguo avvopäččih! Reduruadoloin periä tyttöine tovengi aiven oli revus, tuhkas da pölys. Terväh kaikin, dai tuattahgi, ruvettih nimittämäh händy Tuhkimuksekse, da häi ičegi unohti oman nimen. Tuhkimuksen sizärlendämät ei erottu tavan puoles omas vihazes da kurkettajas muamaspäi. Kadehtijen neidizen čomuttu, sizärekset pandih Tuhkimustu palvelemah heidy da kaiken aijan tarteltihes häneh. Kerran ymbäristyö myö levii pagin, buite nuori princu, atkaloijen yksinäh omas suures dvorčas, tahtou luadie bualun da ei yhten, a monen päiviä peräkkäi. - Nu, minun armahazet, - sanoi muamindam omile tuhmile tyttärile, - jälgimäi oza teihgi kiändyi. Myö ajammo bualuh. Olen varmu, ku yksi teis vältämättäh roih princale mieldy myö da princu naibi hänes. - A kuibo toine? - kyzyttih yhtelaigua sizäret. - Älgiä huolevukkua, toizeh niškoi myö lövvämmö mittumantahto ministran. Sizärekset oldih ihastuksis. Bualun piän hyö pyörittih zirkalon ies ruuttii miärätes. Jälgimäi illal, čomasti šuorinnuot da nävennyöt, hyö istuttihes kärih da ajettih dvorčah. Ga enne lähtendiä muamindam kovah sanoi Tuhkimuksele: - Älä ni vuota, gu jiät täh joute olemah kuni meidy ei roi kois. Minä lövvän sinule ruavon. Häi kačahtihes ymbäri. Stolal suuren tikvan rinnal oli kaksi torelkua: yksi brosanke, toine muakanke. Muamindam kuadoi brosat torielkah muakoinke da pieksi net. - Täs sinule ruadogi kaikekse yökse: eroita brosat muakoispäi. Tuhkimus jäi yksin. Enzi kerdua kaikes aijäs häi puhkei itkule abien da toivottomuksen periä. Kuibo vallita kai nämmä da eroittua brosat muakoispäi? Da kuibo et itke, konzu kai neidizet iloitutah tänäpäi bualus dvorčas, a häi istuu täs, ribulois, puhtas puhuttu? Silkeskie pertih rodih ylen valgei, da sih ilmestui čomatar valgielois pluat'ois da hrustalikeppizenke käis. - Sinul himoittas puuttuo bualuh, muga? - Ga muga! – hengähtihes Tuhkimus. - Älä igävöiče, Tuhkimus, - sanoi čomatar, - minä olen hyväntahtoine feja. - Nygöi myö ajattelemmo, kui vois avvuttua sinun ozattomuos. Sidä sanojes häi koskehutti keppizel torielkua, kudai oli stolal. Silmänlipahtukses brosat erottih muakoispäi. - Uskaldannet sinä kaikes minuu kuunnella, sit minä avvutan sinulles puuttuo bualuh. – Tiedoiniekku sebäi Tuhkimustu da sanoi hänele: - Mene ogrodah da tuo minule tikvu. Tuhkimus juoksi ogrodah, valličči parahan tikvan da vedi sen tiedoiniekale, hos nikui ei voinnuh ellendiä, kuibo tikvu voi avvuttua puuttuo bualuh. Tiedoiniekku onnusti tikvan ihan kuoressah, jällespäi koskehutti sidä tiedohuskeppizel, da tikvu kerras muutui kullatukse kärikse. Sit tiedoiniekku kačahtih hiirenridah da nägi, gu sie on kuuzi eläviä hiirdy. Häi käski Tuhkimuksele piiruzelleh avata hiirenrijan veräihyön. Siepäi välläle hypättih hiiret.^ Jogahistu hiiris fejä kosketaldi tiedohuskeppizel, da hiiri kerras muutui čomakse hebozekse. Dai sih kuvven hiiren sijah rodih kuuzi ylen hyviä kirjavua harmuadu hebostu val'l'ahis. Tiedoiniekku-naine rubei ajattelemah: - Kus olis ottua hevonajai? - Lähten kačon, eigo ole puuttunuh rotturidah rottu, - sanoi Tuhkimus. - Rotas suau luadie hevonajai. - Oigieh! – tiedoiniekku-naine oli yhty mieldy Tuhkimuksenke. - Mene kačo. Tuhkimus toi rotturijan, kus oli kolme suurdu rottua. Tiedoiniekku valličči yhten, kaikkii karjemban da usakkahemban, kosketaldi sidä omal keppizel, da rottu muutui sangiekse hevonajajakse turbieloin usienke. Sit tiedoiniekku-naine sanoi Tuhkimuksele: - Savus, valelusrengin tagua, istuu kuuzi šižiliuskua. Mene tuo net minule. Ehtii vai Tuhkimus tuvva šižiliuskat, tiedoiniekku kerras muutti net kuvvekse käskyläzekse, kuduat oldih kullal kirjoindettulois sovis olgaimienke. Net muga ravieh hypättih kärin tagapollule, buite kaiken ijän nimidä muudu ei ni ruattu. - Nu vot, nygöi suat ajua bualuh, - sanoi tiedoiniekku-naine Tuhkimuksele. – Kaigo sinuu mielyttäy? - Tiettäväine! Vaiku kuibo minä lähten nengozis pahois pluat'ois? Tiedoniekku koskehutti Tuhkimustu omal tiedohuskeppizel, da vahnu pluat't'u silmänlipahtukses muutui pruazniekkupluat'akse.^ Se oli ommeltu šulkukangahaspäi, kudai oli kuvottu kuldu-da hobjuniittilöis, rikkahasti čonendettu kallehuzil. Ližäkse tiedoniekku-naine lahjoitti Tuhkimuksele hrustalituflipuaran. Muailmu vie ei olluh nähnyh nengozii čomii tuflizii! - Mene bualuh, minun armahaine! Sinä suat ruadua sen! - kirrahtih tiedoiniekku-naine. - Ga musta, Tuhkimus, keskiyön aigua minun tiedohuon vägi lopeh: sinun pluat't'u myös muuttuu ribusovikse, a käri - tavallizekse tikvakse. Ota se mustoh! Tuhkimus uskaldi tiedoiniekku-naizele lähtie dvorčaspäi enne keksiyödy da ajoi bualuh.^ Hänen silmät läpetettih iluo. Kuningahan pojale sanottih, gu bualuh on tulluh tundematoi, ylen tärgei princessu. Häi huolitti sille vastah, avvutti heittyö kärispäi da vedi zualah, kus jo oldih kerävytty gost'at. Konzu Tuhkimus čomasti, princessan jytyi, šuorivunnuh tuli bualuzualah, kaikin vaikastuttih da kiännyttih tundemattomah čomattareh. – Kenbo vie tämä on? - pahalmielel kyzeltih Tuhkimuksen sizärlendämät. Zualu kerras hilleni: gost'at loppietih tansindan, viululoil soittajat loppiettih soitandan - muga kaikkii kummastutti tundemattoman princessan čomus. - Mittuine čoma neidine on! - šupetettih ymbäri. Kai iče vahnu kuningas silmii ottua ei voinuh hänes da kaiken aijan tankutti mučoin korvah, gu häi ammui jo ei ole nähnyh nengostu čomua da mielužua neidisty. A naizet tarkasteltih hänen ruuttii, gu jo huomei luajituttua ičelleh ihan moizet, ga vai varattih sidä, gu ei sua löydiä toizii moizii kallehii materjualoi da toizii moizii nerokkahii sovanombelijoi. Princu suatti neidizen parembazele sijale ičen rinnale da kučui händy tansimah. Tansii neidine muga hyvin, ga kaikin vie enämbäl ruvettih ihailemah händy. Kodvazen peräs tarittih kaikenmostu magiestu da puunandindu. Ga kuningahan poigu ei ni kosketannuh suvaičussyömizii - muga oli innostunnuh kauneheh prinsessah. A neidine meni omien sizärien luo, armahasti pagizi heijänke da taričči heile apel'siinoi, kudamil gostitti händy princu. Sizäret äijäl diivittihes nengostu hyvämieližytty vierahan prinsessan puolespäi. Ga aigu žiäleimättäh vai meni edehpäi. Hyväntahtozen feijan sanoi mustos pidäjen, Tuhkimus kaiken aijan kaččeli čuassuloih. Viitty vajai kaksitostu neidine vuottamattah loppii tansin da kiirehel lähti iäres dvorčaspäi. Krinčoin vieres händy jo vuotti kuldaine käri. Hevot ihastuksis ruvettih hirnakoimah da livuttih vedämäh Tuhkimustu kodih. Kodih tulduu häi enne kaikkie juoksi hyväntahtojan tiedoiniekan luo, kiitti händy da sanoi, gu tahtos huomei myös puuttuo bualuh – princu ylen äijäl kučui händy tulemah. Silaigua, konzu häi saneli tiedoiniekku-naizele kaikes, midä tapahtui bualus, ruvettih avaittamah – kiännyttih kodih sizäret. Tuhkimus lähti heile veriädy avuamah. - Vägi kodvan työ olitto bualus! – kičkoitellen da silmii hierojen sanoi häi, buite vastevai oli havačunnuh. Tovessah, sit aijas, konzu hyö erottih, tässäh hänel nivovse ei himoitannuh muata. - Olizit sinä olluh bualus, - sanoi yksi sizäreksis, - sinul ei ollus aigua atkaloimah. Sinne tuli princessu – da moine kaunis! Kaunehembua händy eule nikedä muailmas. Meijänke se oli hyvinmielin, gostitti meidy apel'siinoil. Tuhkimus kai rubei tukul särizemäh ihastuksis. Häi kyzyi, kuibo on sen princessan nimi, ga sizärekset vastattih, gu sidä niken ei tiijä da princu sidä periä tuli syväh igävykseh. Häi andas midätah, vaiku tiijustua ken se oli. - Varmah, se oli ylen čoma! – muhisten sanoi Tuhkimus. – Vod oletto työ ozakkahat! Minul ylen äijäl himoittas hos yhtel silmäzel nähtä sidä! Armas sizäryt, olgua hyvä, annakkua minule teijän keldaine kodipluat't'u. - Vie midä! – vastai vahnembi sizär. – Gu minä andazin oman pluat'an nengozele reduriuroile? Da ni min periä! Tuhkimus mugai tiezi, gu sizär andau hänele kieldovastavuksen, da kai ihastui – midä häi ruvennus ruadamah, gu sizär menis myödäh da andas hänele oman pluat'an! - Ruavoitgo sinä, midä minä käskin? – jyrkäh kyzyi muamindam. Vot sitbo tuldih ovvostuksih vihažu muamindam da hänen tyttäret, konzu nähtih, gu kois kai läpettäy puhtahuttu, a muakat ollah eroitettu brosispäi! Erähänny ehtänny muamindam da Tuhkimuksen sizärlendämät myös ruvettih selgiemäh bualuh. - Täl kerral sinul roih enämbi ruaduo, - sanoi muamindam, - täs sinule huavo hernehty segai fasolinke. Eroita hernehet fasoliloispäi meijän tulendale, eiga paha tulou sinule! Da myös Tuhkimus jäi yksin. Ga minuutan peräs perti uvvessah rubei läimämäh kummallizel vallol. - Emmo rubie tyhjäh aigua menettämäh, - sanoi hyväntahtoine feja, - pidäy raviembah šuorita bualuh, Tuhkimus. – Yhten tiedohuskeppizen viippavuksen vuoh feja eroitti hernehet fasoliloispäi. Tuhkimus lähti bualuh da oli sellinnyh vie čomembi, migu enzi kerral. Princu aiven pyzyi hänen rinnal da šupetti korvah kaikenjyttyzii hyvämielyžyksii. Ga täl kerral Tuhkimus, innostunnuh kauneheh princah, kogonah unohti aigah näh. Muuzikku, tansit da oza viettih hänen kumman suarnallizih huavehih. Tuhkimuksel oli ylen vessel, da häi kogonah unohti sih näh, midä käski hänelleh tiedoniekku-naine. Häi duumaičči, gu vie ei ole ni yhtytostu, ga silkeskie čuasut ruvettih lyömäh keskiyödy. Tovessahgo jo on keskiyö? Ga čuasut žiäleimättäh lyödih kaksitostu kerdua. Čusvieh tulduu Tuhkimus nyhtäi oman käin princan käispäi da kiirehti lähtie dvorčaspäi iäre. Princu hyppäi tabuamah händy. Ga verenruskiet tuflizet teriämbi tuleniškuu viuhkettih levielöin pordahien polgulaudoi myö. Princu ei ehtinyh tavata neidisty. Häi kuuli vai, kui pačkahtihes veräihyt da ruvettih kridžizemäh iäre lähtijän kärin rattahat. Igävynnyh princu seizoi pordahien ylähän da jo tahtoi lähtie iäre, ga silkeskie nägi alahan minlienne vehkehen. Se oli tufline, kuduan kaimai tundematoi čomatar. Briha tarkazeh, kui mintahto kallehuon, nosti sen da painoi rynnästy vaste. Häi löydäy peitollizen princessan, kai pidänöy hänel eččie sidä kogo ijän! Häi kyzeli vardoiččijoi pihaveriän luo, eigo nähnyh ken, kunne lähti princessu. Vardoiččijat vastattih, ku nähtih vaiku, kui dvorčaspäi juoksi köyhästi selinnyh neidine, ga se teriäm oli muanruadajan neidizen nägöine, migu princessan nägöine. Tuhkimus huahittajen juoksi kodihpäi, kärittäh, käskyläzittäh, omis kululois pluat'ois. Kaikes yllinkyllyöspäi hänele jäi vai yksi hrustalitufline. Konzu jo huondespuoleh Tuhkimus tuli kodih, muamindam da sizärlendämät jo oldih ehtitty kiändyö bualuspäi. - Kusbo sinä olit? Myös vedelehtiit? – pahal mielel kyzyttih hyö. Ga silkeskie muamidaman ilme kai viäristyi vihan periä. Keitändypertin čupus häi nägi kaksi huavuo hernehenke da fasolinke – hänen käsky oli täytetty. Tuhkimus kyzyi sizäril, oligo heil vessel kui egläigi, da tuligo bualuh myös kaunis princessu. Sizärekset vastattih, gu tuli, ga konzu čuasut ruvettih lyömäh keskiyödy, se lähti bualuspäi iäres – da muga kiirehti, ga kai sordi jallaspäi čoman hrustalituflizen. Princu nosti tuflizen da bualun loppussah ei silmii ottanuh sit. Kaikkie myöte nägyy, gu häi on mieldynyh kauneheh princessah – tuflizen omistajah. Jälles čomatteren häviendiä prinsu heitti bualuloin piendän dvorčas, da kaikkie ymbäristyö myö levii pagin, buite häi omas valdukunnas kaikkiel eččiy sidä samastu peitollisty čomatardu, kudai kaksi kerdua oli bualus, ga joga kerdua hävii tazah keskiyön aigua. Da oli myös kaikile tiettävy, gu princu nai neidizes, kuduale verenruskei tufline roih parahite. Enzimäi tuflistu annettih miärätä princessoile, sit gercuattarile, sit kaikile duamoile. Ga se ei päinnyh nikelle. Terväh princu oman suattamiskunnanke tuli kodih, kus eli Tuhkimus. Sizärlendämät hypättih miäriämäh tuflistu. Ga ylen pieni tufline ni min periä ei tahtonuh mennä heijän suurih jalgoih. Princu jo tahtoi lähtie iäres, ga silkeskie Tuhkimuksen tuattah sanoi: - Olgua hyvät, teijän korgeitus, vuotakkua, meil on vie yksi tytär! Princan silmis virii toivomus. - Älgiä kuunnelkua händy, teijän korgeitus, - kyskevyi paginah muamindam. – Mittuinebo tämä on tytär? Tämä on meijän käskyläine, igäine reduriuroi. Princu atkalasti kačahtihes neidizeh reduhizis ribusovis da hengähtihes. - Et midä rua, jogahizel neidizel minun valdukunnas pidäy miäräta tufline. Tuhkimus heitti oman jygien kotan da kebjieh pani tuflizen omah pieneh hienosti kauneheh jalgazeh. Se rodih hänele ihan parahite. Sizärekset äijäl ovvostuttih. Ga, hyö ovvostuttih vie enämbäl, konzu Tuhkimus sai kormanispäi sen samazen tuflizen puaran da pani sen toizeh jalgah! Princu tarkah kačahtihes köyhän neidizen silmih da tunnusti hänen. - Sit sinägo oletgi minun kaunis tundematoi neidine! Sih ehtii hyväntahtoine tiedoiniekku-naine, koskehutti omal tiedohuskeppizel vahnua Tuhkimuksen pluat't'ua, dai se silmien nähten muutui čomakse ruutakse, vie parembakse, migu enne. Sit nähtihgi sizäret, ken oli kaunehennu princessannu, kudai kävyi bualuh! Hyö mendih polvilleh Tuhkimuksen edeh da ruvettih kyzymäh prošken'n'ua sit, gu pahoi händy piettih. Tuhkimus nosti sizäret, ukkaili da sanoi, gu andau prosken'n'an da vai kyzyy, gu net ainos suvaittas händy. Muamindam da hänen tyttäret sih hämästyttihgi. A jällespäi heil löydyi vie enämbi syydy kadehtie Tuhkimustu. Tuhkimustu čomis ruutis viettih dvorčah princalluo. Häi ozuttihes princale vie čomembakse, migu enne. Da päivän-toizen peräs princu nai hänes, da luadii suuren svuad'ban. Dvorčas oli pietty ylen hyvä bualu, kudual Tuhkimus oli čomis ruutis da tansii princanke puoleh yössäh da kai hätkembän, ved nygöi sit sai olla hyväntahtojan tiedoiniekku-naizen tiedohuzittah. Tuhkimus oli sen verran hyväsydämelline, min čomagi. Häi otti sizäret elämäh omah dvorčah da sinä piängi andoi miehele kahtele elokkahale herrale. Da kaikin elettih hätken da ozakkahasti.