Тексты
Вернуться к просмотру | Вернуться к списку
Dorogu päivylaskuh. 2
История изменений
05 июля 2023 в 14:29 Нина Шибанова
- создал(а) текст
- создал(а) текст: Enzimäine azetus tuli pikoi kodvazen peräs jälles Anuksespäi lähtendiä ‒ rounogu poujezdu seizatui kodvazekse hengästymäh, ymbäri kuului: lapsen mälyy, počin vingundua da menetiijämidä muudu. Tundui kiirehtysty, gu seizonduaigu täs oli pikoi kodvaine. Kaikil pidi ehtie heittyö vagonaspäi, sijah tuli uuttu rahvastu ‒ kengo ehti, kengo ei ‒ “jo viheldäy, jo svisniu”. ‒ Man’n’u, emmo ehti, na pie huavuo, minä opin. ‒ Anni, zaimi minule laučču. ‒ Ota virši, pideli životinua: da muga ielleh tämäntabazii iänii. Sit myös tundui tölmähys, vagonoi nytkähytti, milienne räčkähtih lattien alle da ielleh jatkui raudurattahien täräitändiä rel’suyhtistyksil. Tuuksilazile lippuloi myödih vagonois, kassiiru käveli da keräili rahvahan keskes den’goi, sijah andoi lipun, lippuloittah ajajii “jänölöi” silloi ei olluh. Alavozessah oli matkua läs kymmendy kilometrii, ga tädä matkua poujezdu mindählienne kubizi hičoi-hil’l’azeh. Höyryveduri vagonoin kel “čukeldui” enzimäi harvazeh suomečikköh, sen jälles rubei nägymäh järiembii pedäjii da kuuzii. Vagonat liikuttih ylen lähäl puuloin rungoloissah. Pedäjien keskirungon koja čomasti läpetti da ozuttihes kullankarvazekse. Puuloin välil da niilöin tagan nägyi suomätäkkölöi. Erähil suomätäkközil tihiesti kazvoi buoluvarbazii ruskien marjuräpsien kel. Sil aijal hyvin sobivuttih raudu da puu, höyry da suon haju. Alavozen perronu oli aiga hyvin tazazesti lavvotettu putin lavval, ga olihäi rinnal puunpiluaju zavodu. Lavvoil gruuzittuloi vagonoi seizoi čurah-toizeh vedäjii rel’soi myöte. Puuhine stansien rakendus ozuttihes pienenny mökinny, kuduan očas ripui valgei taulu, kus sai lugie: “Ильинский ‒ Iljinskii. Октябрьская железная дорога”. Karjalazet Iljinskoidu sanotah “Alavoine”. Alavozes rahvastu kerävyi aiga suuri joukko. Enzip’atiletkoin aigah v. 1930-1940 zavodan hantuzis toimi škola FZO, kus valmistettih ammattiruadajii puupiluanduzavodah näh. Pos’olkah vedäjiä kujuo myöte kulgi kiirehtäjiä rahvastu. Minulgi puutui matkata tädä tiedy muaman käzišiipas, kos elimmö Pirpulan kyläs tuatoušinan kois voinan jälles, evakospäi tulduu. Alavozen stansiel kuului paginua, yhteh segavuttih nuoret dai vahnat, ei gu nygöi: nuoret joukkozis piivon kel, vahnat eriže yksitellen. Kaikil pidi ajua, enimite Pitkänrannan puoleh: kelgo ruavon eččoh, kengo rodn’ua tiijustamah, kengo ajoi kodih Tuulokseh, kelgi ruadopaikku oli tiä, Alavozen lesozavodal. Liikundua, liikundua, liikundua ‒ rahvas-ojazii da suuri juamujoukkozii. Matkah, matkah kulgelemah ei ylen loitos ‒ erähii kymmenil kilometrilöil, ei gu nygözii sadoi tuhanzii, kymmenii tuhanzii. Tuulos ‒ mittuine čoma nimi: sanomatoi kaunis randu Tuulosjoven suus, kuldazil Luadogan meren randamil. Enne oli suuri jogi, nygöi kezäl toiči pohjan kivet nävytäh. Nygyaigazil nuoril eläjil ei sua ni uskuo Tuuloksen pos’olkah kaččojes ‒ pikoi pieni, vähäzel vai elos pyzyi hieruine ‒ ku vie 40 vuottu tagaperin se oli aiga suuri mečän andaju pos’olku. Tuuloksen joven rannoil kokotettih monien kymmenien metrien pitkät parzipinot (štuabelit) vuottajen vedeh laskendua ielleh kulgemizeh niškoi. Monih kubometrihizih pivoloih sivotut, vetty myö net viettih gonkis Luadogan vezilöile da siepäi ielleh Piiterin puoleh Priozerskan bumuagukombinuattah da lähembäzih laitoksih: Alavozeh, Pitkährandah, Läskeläh ‒ nengai meni meijän “vihandu kuldu” ‒ ruohkannu puunnu ihan ilmai, menetiijä kenen käzih, ei vaiku Karjalan rahvahan hyväkse. Tuulokses 1950-1960 -luvul oli äijy eläjiä. Vagonan ikkunoih kaččojes nägyi monii rahvasojazii. Rahvas tuldih Anuksenlinnaspäi ostoksien kel: kengo kandoi korvoidu, lapsen kartua, erähät kannettih päiväzel läpettäjii, pezulaudoi, jogahizel käis oli tavarsetku libo kaksin. Linnaspäi tuodih zavodutavarua da syömisty: barankua, suškua nuoruluguh. Kai nämmä rahvasojazet virrattih eri čurih omih pienembih hieruzih. Tuulokses höyryveduri ainos ližäi omih tankoih (tenderilöih) ližävetty, sendäh gu Pitkährandah oli vie pitkähkö matku, a toizii välil stansieloil vezipumpuamoloi ei olluh. Sendäh Tuuloksen azetunduaigu kesti läs čuassuu. Vien ližättyy se kodvan čihizi, pöhkähytti höyryy da mustua savvuu kybenien kel segai, sit tujahutti vagonoi da hil’l’azeh lähti liikkumah päivänlaskupuoleh. Kuului karjalankielisty paginua, suarnua-vuarnua, kauhieloi jälles voinan tapahtumii. Eräs kyzyi: ‒ Jogo Videl oli? Vastah: ‒ Ga jo Salmi lähenöy. ‒ Kačo vai, täs jo Räimäl räijätty! Mugai paginan, šuutkien kel lyhenöy matku, vagonat jo liedžutah kallivoloin välil, niilöis läbi piästyy poujezdu gu liznijen lähti alamägeh Pitkänrannan raudutazangole, hurual puolel Luadogan randu, suarel nägyi tsel’l’ulouzuzavodu ‒ ilduhämäräs se ozuttihes suurennu elävänny elätinny. Lampočkat palettih, gu elävät silmät ‒ elätin kidas lähti gu tuline savvu höyryn kel. Enzi kerdua tämän nähtyy kai varaitti, gu ei vai puuttuo elätin sydämyksih syödäväkse. Silkeskie poujezdu pitkästi viheldi buitegu piästyy kallivoloin kahlehis da täytty vägie läheni Pitkänrannan vahnua puuhistu stansien rakendustu. Ilmas rubei tundumah hapainhaju, tiedämättömät kačahtellahes toine toizeh: ‒ Kenlienne haižui. Jo jällespäi selgeni ‒ zavodan kattiloispäi se “duuhu” tulou alalleh. Täs jo vois loppie meijän pitky-lyhyt matku pienes N-kyläspäi suureh L- randulinnah, gu tulimmo jo vokzualale, kus on tavanmugaine vastahottohäly: ukkavot, sebävöt, nagro da kättely. Poujezdu ielleh ei mene, loppih matku, ga himoittas sanal toizel sanella, mittuine se oli linnu enämbi puoldusadua vuottu tagaperin, mittumua kižua oli meijän brihaččuloin keskes, midä ruavoimmo da suvaičimmo, kunne käimmö.