Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| История изменений
| Статистика
| ? Помощь
Perttu Pekka.
Elämä kirjava kuin tikka. 2
Источник:
Oma mua. № 36, 2023, с. 11
Perttu Pekka
Elämä kirjava kuin tikka. 2
карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный севернокарельский
Tämä vuosi miula onki še toini ijän merkki. Totta še miula oli šilloin jo šeiččemen-kahekšan vuotta, a moušot yhekšänki kun kerran olin jo anšoilla. Eihän šilloin kouluh lähön mukah voinun rätinkie pityä, kun niitä kouluja ei ollun.
Varmimman tiij on ijäštäni mie šain kuitenki Japanin šovan kautti, vaikka šenki äijyä myöhempäh. Rahvaš kun rupesi šitä räknyämäh, ni šelvisi ošapuillah, jotta šen šovan alkuas’s’a miula oli jo yli viisi kolmattakymmentä. A kirikön kirjoih miut oli viety yhekšäntoista vuotisena. Totta še šilloin oli muka puitto rissittyki. Vain mitä šinne kirjoih oli pantu šyntymävuuvvekši, šitä ei tietän tuatto vainuakana.
Ta olkahpa tuo nyt loppukiäššä niin tahi näin, ei tuošta muailmanmänö muuttune. Kevät tuo näkyy tulou jokahisen talven jälkeh. Še vain täššä vanhetešša alkau tuntuo ouvolta, kun noita keväitä alkau tulla niin šakieseh. Et kerkie ympäri pyörähtyä, kun tuaš lumet šulau ta väistäräkki alkau lepšutella häntyäh rantakivellä. Ta ainahan še mieli luatis kuulla tuaš uuši käjen kukunta – kyllähän tätä nykyö jo elyä paššuais.
No. Miunhan piti paissa šitä elämäkertuani. Vain mahotoinhan še on kaikkie muistua ta varšinki ruveta paperilla pränttyämäh, mitä pitkyä ikyä elyässä on šattun tahi on nähnyn ta kuullun. Šentähpä šanonki vain, jotta äijä on ollun miula tuttavua: yhtä tuttuava on ojalapien varši kuin uatran šarvetki, niin kuokka kuin kirvešponši, šamoin nuotan kela kuin uittokekši. Ei ole outo tukkikanki eikä priušan varši. Ei ole pitän ylenkaččuo verk kokäpyö, ei tuohikašua. Monta rökkyö on kerinnyn tulla kämmeneh niin höylän piäštä kuin viikattehen varrešta ta airon pyyrimeštä...
Tiijän muššan villan mavun lihautunehissa varpahan välilöissä šamoin kuin jalkapohjien kuplahtamisen tušat šotataipalilla. Vain mitäpä niistä ollehista ta männehistä. Ei riittäis näitä ij än illan päivie niitä luvetella, ta kelläpä šiitä ois mitänä iluo tahi imehtimistä.
Jotta ei šitä ihan kielenpiekšännällä ole porkattu tätä elämisen rospuuttua läpi. A vot še kolhosijuttu on miula vähä kiperänmakuni, melko kummalliniki tapahuš. Nyt jäleštäpäinki ihan muikissuttau paissa šiitä, no totta še pitäy tämäki šelittyä, kun kerran olen alkan. Ta šiitä kolhosiasieštahan še Huotiki niminiettuh mainičči.
Še on niät asie šillä mallilla, jotta mie kun en ollunkana missänä kolhosissa. Niin juštih, en ni missä. Naverno nyt ne epyälijät ihaššutah: ahah, nytpä še Vesiperä puuttuki käpälälautah. Ei ruohi šanuo. Šielä kyllä tunnettais ta tiijettäis mi hiän on miehijäh. No mie šanon, jotta elähän kiirehä, elähän šouva kun on akka järveššä. Vuotahan ta kuuntele ielläh.
Koko tämän kahakan alkuh panija oli miun tamman juaveli. Ta šiitä nousiki šemmoni ruihakka, jotta šilloin kačo ei nakrattan. Šilloin kun miän kylih peruššettih niitä kolhosija, mie šatuin juštih olomah tukkitöissä Kolhankin punktilla. No olin šielä talven, a šiitä kun kevyällä tuntu muotoutuvan niin hyvännäköset uittourakat, jotta šielä šuatto tienataki, ni enhän mie malttan jiähä šiitä löylyštä pois. Rahakopeikka oli ylen tarvis, jotta šais äpärehjoukolla ryyšyö piällä, oli niätšen jo loitommakšeki opaštumah läksijie.
Mie kirjutan kotih, jotta niin ta niin, uitton lähen. (Mieki olin opaštun kirjuttamah jo vanhanpuolehisena miehenä, akka šamoin. Yheššä istuma pulpetissa ta tavasima, konša akka lienöy šuanun šikeiltä aikua.)
No akka kirjuttau, jotta kačo muka iče, ka tiälä hommatah kiirehen kilpua kolhosie, jo on rahvašta liittyn hoš kuin äijän. Miteinpä še muka myö? No mie tyhmäštä piäštäni tuumuan, jotta kerkieyhän šiih uitonki jälkeh kun piäšen kotih. Kuuloštelen ta kaččelen, mitein ne muut kunnon rahvaš. Vot täššä še oliki miun šuuri pöljyš, niin kuin šiitä jälkehpäin šelvisi.
Vähäsen ajan piäštä šuan tuaš šanomie, jotta nyt še tamman kamilaš on varšon, kaunis ta terveh on orihvarša. No tiettyhän še – tämmöni šanoma ihaššutti. Emmäköhän liene muistuakšeni uittoprijuatelijien kera pulluoki tyhjentän, vaikka ei šilloin tuota viinan hulvattuo parkittu niin kuin nykyjäh. Piti olla kunnon šyy. Täššähän kyllä oliki: kakši hevoista ukolla! Mie jo paikalla šiinä piätinki, jotta nyt kun še varša piäššöy aikuhisekši, šilloin šen tamman šuau hävittyä. Še kun oliki šemmoni šelkävikani, jo nuorena pilattu.
Še uittokešä oli kaikin puolin hyvin mukava. Oli šielä miula vielä tämmöniki tapahuš. Kun piäsimä Jolmosen alaš ta Enonšuun kapeikoista läpi, olisimako nellä-viisi virštua kulken Matkaniemeštä, kun nousi kauhie tuuli, paino lautan rantah ta piekši šen hajalla. Lenkit katko, emmä šua tukkija kokoh. No meilä hätä käteh. Päivittelemmä šiinä, jotta onnakko ne tienessit huvettih, emmä piäše aikanah Luušalmeh. Tiijotamma Uhtuoh, no šieläkänä ei ollun lenkkijä. Ei auta muu, kun karhakan punontah. A še homma ei niät kaikilta šynny, hoš ei ni ole šen kummempua kultašepän työtä. No mie olin joutun šitä enneinki vähäsen ruatamah, jotta mipä šiinä, yrittyä pitäy. Šiä ašettu, karhakkua šaima, kun apulaisie oli hoš kuin äij än. Myö kiirehäiseh lautan kokoh ta tuaš liikkeyvymmä.
Šilloin juštih tulla viuhahtau šinne miän luo iče uittopiälikkö. Še oli šemmoni kipavihani mieš, a rahvaš häneštä tykkäsi, kun muitein oli šuoraluontoni ta hyvän huolen piti työmiehistä. No ei hänellä ollun mitänä karehteliutumista meilä, kun omin n’euvoin olima puipelista šelviytyn vaikka tuliki parin-kolmen päivän "repiemä" niin kuin šilloin šanottih. Piälikkö heti priššuamah:
– Kenpä teilä karhakat hokšasi, ken oli näin tolkun ukko?
Miehet šiinä aletah juohattua miuh, jotta tämä, tämä še oli še älypatti. Piälikkö kiittelömäh ta kehumah. Hyvä muka kun että ruvennun šormi šuušša vuottamah. Ei ole muuvvalla lenkkijä kun Kintismäššä, kuni ne ois ollun tiälä, oisija šuanun kyllitellen vekuoliutuo. Milma še kehumini jo alko ihan ilettyä. Kun šiitä vielä šanuo jyrähyttäy:
– Tämän mie kačo muissan, Vesiperä. Šiula ainaki kuuluu kovat palkinnot!
Ta niin še poika oli rytkännyn miula šemmosen palkinnon, jotta lopputilie šuahešša ihan ällissyin.
No elähän huoli, piäšemmä šykyšyllä uitošta. Kintismäh šuahe piti kulkie, vaikka alunperin oli pakina vain Luušalmešta. No kun muaniteltih, hyvyä-parašta lupual’tih – jäimä. Ta hyvin ne makšoki, eipä šillä. Mieki löin tullešša Uhtuolta šemmosen takan vuatetavarua šelkähäni, jotta tuškin lienen ilmasešša ijäššäni niin pohattana kotih tullun. A še mäni niin myöhäsekši, jotta Kintismäššä jo rantoja jiäti. Äkkinäini oli šilloin talven tulo. Luntaki oli šatan šen verran, jotta šieltä tulima Uhtuošta rekikyyjillä, šamoin ielläh kotih. Kun šuan koissa repun šeläštäni, ni melkein niiltä jalkojen šijoilta juokšen varšua kaččomah ta ihaššun kokonah. No nythän täššä elämä lähtöy!
Mie olen kaikin puolin hyvilläni, olen mieštä mieleššäni, jotta on mitä kolmeh rekeh panna. A akka alkau šiinä šupšettua, jotta mitein še on še kolhosiasie. Moneh kertah on jo käyty tiijuštelomah ta jo hyvin totisella nuamalla kyšelläh, jotta mitä še oikieštah še tiän isäntä ajattelou, mitä šillä on mieleššä.
– Mitähän täššä on mieleššä, šanon akalla, – totta še šamua pitäy ruatua kuin toisetki!
No ei šiitä männynkänä monta päivyä, kun tulou erähänä iltana kolme henkie ta ilmotetah miula, jotta šie et nävy hyväkšyvän kollektivisointie. Julissetah: šie olet muatalouven uuvvistamisen vaššuštaja. Kulakiksiko vain miksi häntrykši lienöy milma miäritelty. Šanotah, jotta "šiut on piätetty likvitoija".
No mie enšin en piäššyn tolkulla, jotta mitä hyö, šuutkitahko hyö vain mitä. Aloin viäntyä šamoin šuutkua ta šiitä starinoija uittohommista ta vielä kehahella tienestijä. A miehet ilmotetah: huomena tulou komiisi kirjuttamah omaisutta, ole koissa. Mie hölvissyn kokonah, a akka itkömäh:
– Mipä še šemmoni likvitointa on?
– Kohta niättä.
Ta niin miehet paukatah männeššäh ovi umpeh.
Vienakši kiänti Valentina Karakina