Тексты

Näitä kertomukšie mie kirjutin muamoni L’udmila Aleksejevna Jablonskajan (omua šukuo Lesosen) muisselmien mukah.

Vuosi 1946. Meijän pereh – muamo Fedosja Antonovna Lesonen, tuatto Aleksei Afanasjevič Lesonen, veikot Sulo (1930), Toivo (1934) ta mie, L’us’a (1937) – muuttuu uuteh elinpaikkah.
Aikani heinäkuun huomeneš. Mie ta veikot šuoriutuma etähiseh matkah. Muamo ta tuatto lähettih päivyä aijemmin meitä reput šeläššä.
Jyškyjärveštä Ruokošalmeh šuaten on 25 kilometrie. Myö aššumma meččäpolkuo myöten pitin järven rantua. Čakat hurissah, kärpäset pissetäh, haisuu havulla ta šuolla. A myö aššumma ta aššumma. Päivällisaikana piemmä lepokotvua. Tulima järven čuururannalla. Pojilla on ičenluatimie koukkuja ta liinanuora. Luatima onken ilman vapua, löysimä hakojen alta matosie, loima oman onken. A kalua järveššä on äijän – kenpä rupieu kalaštamah šiinä korpimečäššä? A vot i enšimmäini pyyvvyš. Paistoma kalua juuri nuotivolla, šöimä vähäsen ta läksimä matkah. Äšen emmä juonun čäijyö, lainuoltima vettä järveštä. Ta i meilä ei ollun čäinikkyä eikä pataista.
Myöhäsenä iltana piäsimä mečänreunalla, missä meitä vuotettih vanhemmat. Tulima juuri vanhan pitän parakin luo, kumpani šeiso šiinä ammusista ajoista. Kenkänä ei tietän, mistä še rakennuš ilmešty korpimeččäh. Ušottih, jotta aikoinah šiinä elettih vankit.
Parakissa jokahisella perehellä annettih kakši šänkyö ta piironki – meilä ta tulijan meččäpunktin johtajan perehellä. Hyö niise tultih lapšien kera. Niise parakissa oli yllätyš – lutikat, kumpaset täytettih kaikki ravot. Ne pitälti vuotettih omie uhrija. Ta ne kiušattih meitä täyšin voimin! Meilä ei ollun aikua istuo parakissa. Kaikki aikuhiset (ajan mittah tultih ruatajat) alettih rakentua uutta parakkie ta šykšykši še oli jo valmis. Šitä juattih miehien ta naisien puoleh. Perehie pantih elämäh naisien puoleh.
Heti rakennettih kyly. Šitä lämmitettih kakši kertua netälissä, oli miehien ta naisien päivä. Joškuš lämmitettih nellä kertuaki.
Enšimmäisinä vuosina meččäpunktissa rakennettih leipomo, kauppa, hevoistalli. Šähkyö ei ollun.
Pos’olkašša oli äijän nuorie ihmisie. Heitä lähetettih mečänhakkuuh, konša Jyškyjärven kolhosissa loputtih peltoruavot. Vietettih häitä. Šilloin naisien puolešša nuorilla aijatettih täkkilöillä čuppu. Perehelliset ihmiset alettih rakentua omie taloja, a lespromhosi makšo työštä. Näin šynty Ruokošalmen pos’olka.
Miun tuatto niise rakenti talon yheššä nuapurin kera. Talo oli kakšihuonehini, jokahisella oli oma šiämeh mänöpaikka. Ajan mittah tuatto luati lisärakennukšen. Ka ne ollah pienie töitä. A rahvaš tultih šinne hakkuamah meččyä, še oli jykie käsiruato. Meččyä hakattih käsišahoilla. Yksin hakattih pokašahalla, a kahen – Sojuz-šahalla, näin šitä šuutkien šanottih hakkuajat. Okšie leikattih kirvehillä. Hakattuja puita šahattih viisi-kuušimetrisih lajiloih.
Šiitä heposet juonnettih niitä joven rannalla. Niise käytettih lyhyttä pankorekie. Šiih pantih tukin piä, a toini oša veti muata. Kešällä rannalla niitä pantih pinoloih, talvella pantih ihan jiällä.
Myöhäseštä kevyäštä aikaseh šykyšyh šuaten meččyä uitettih jokie myöten koškien ta järvien läpi šuureh Kemijokeh.
Miehelläolijat naiset ei ruattu mečäššä. A yksinäiset jouvuttih ruatamah. Mitein hyö keššettih?
Meilä oli nuapurit Anni Turpeinen ta Outi Bogdanova. Jokahisella oli kakši miun ikäistä lašta. Annin mieš karkotettih vuotena 1937, a Outin mieš kuatu šovašša.
Aikaseh huomenekšella rahvaš aššuttih ruatoh, toičči kuletettih heposella. Sojuz-šahalla šahattih vain šeisuon polvillah, jotta kannot ei ois korkiet. Päivällistä šyötih tulen viereššä. Talvella juotih čäijyö čipšušta. Illalla piti tuuvva kotih halkuo ta vettä šekä ruatua toisie töitä. Lapšet tietyšti autettih. Šähkyö ei ollun, ka šiitä ilmeššyttih öljylamput. A Anni ta Outi ei hölmisteliyvytty. Hyö aina oltih yštävällisinä ta šuutkittih. Iltasin heijän onnistu merkata ta koristua omie huonehie. Mulinelankoja ei myöty. Tehtahan liinakäsipaikoissa reuna oli korissettu kuvijolla šinisistä, vihreistä ta ruškeista lankoista. Niitä kisottih riiččien käsipaikkua ta merkattih korko-ompelulla tahi rissillä kukkie ta kuvijoja oman halun mukah.
Pos’olkan huolenpito riippu vuuvvenajašta. Talvella tuotih kaikkie tarvittavie tavaroja. Vuuvvekši tuotih šokerie, šuolua, jauhuo, öljytynnyrijä, votkua ta muuta. Ka tuotih tosi vähän. Pelašti kala, šitä järveššä oli äijän. Niise apuna oli riista, ka ei ollun pyyvvykšie. Ičen luajittih pyyvvykšie, uistimie, kuvottih verkkoja. Haulien tilah rautalankua leikattih pienih palasih, kuattih niitä rautapuisen piällä, purissettih jykiellä riehtilällä ta pyöritettih. Koko kyläššä kuulu jyrinyä.
Myö, lapšet, olima tosi omavaltasie. Lapših käyttäyvyttih šuvaten, meitä ei juohatettu. Muamo ta tuatto oltih hyväluontoset, leikinlašijat ihmiset. Toičči meilä oli äijän prihoja, hyö tultih veikkojen luo, a toičči oli äijän tyttöjä. Heitä ei konšana ajettu pois, vaikka oli melusua.
Myö kävimä kaikkieilla: hevoistallissa, nuapurien luo ta leipomošša. Šiinä russakat tartuttih lualla. Tietyšti niitä viikšiniekkoja šai löytyä leiväštäki. Miksi niitä ei kylmätetty talvella? En tiij ä. Voit olla šentäh, jotta ei jättyä pos’olka leivättä tahi jotta kiukua ei jähtyis.
A tiilie ei ollun, kiukaita rakennettih kivistä. Tuatto ta muamo varuššettih kivie. Tuatto ošasi kutuo šiitä kiukaita.
Myö opaštuma internatissa. Pitälti emmä nähnyn vanhempie, ikävöiččimä.
Kerran šuovattana tuntien jälkeh pakenima kotih, kulkima 25 kilometrie, ka oikein vaipuma. Tietyšti vanhemmat murattih, jätettih meijät kotih päiväkši levähtämäh. Šeuruavana päivänä muamo läksi šuattamah meitä, rupesi vihmumah. Muamo šano:
– Juoškua rutompah, ieššä on meččäpirtti, šiinä lämpiyvymmä.
Märkinä juoksima kalaštajapirttih. Kiukuan takana muamo löysi kuivie päreitä, tulitikkuja, halkoja ta lämmitti kiukuata. Hiän kerto meilä, jotta meččäpirttilöissä aina on kuivie halkoja, tulitikkuja, šuolua, jotta matkuaja vois levähtyä ta šiitä niise jättäis ne kaikki pirttih. Myö keräsimä okšie ta jättimä pirttih.
Niise joka puron tahi joven luona matkua myöten rippuu tuohikapusta. Još himmotti juuvva, voipi ammultua vettä konttuamatta rantua myöten.
Meij än meččäpunktissa avattih koulu, alkeisluokat. Nellänneššä luokašša kävin kouluo koista, en lähten nikunne.
Vot muistelen Uuvven vuuvven pruasniekkua nellänneššä luokašša. Meijän opaštaja (kultani ihmini) F’odor Terentjevič Melentjev toi yhen uuvvenvuuvven kuušen korissukšen. Hiän riputti kiiltäjän pal losen korkiella kuušella. Paperista luatima muita korissukšie.
Šilloin ammattiliitot ei annettu rahua lapšien lahjoih. Meijän opaštaja kekši keinon, mitein löytyä rahua.
F’odor Terentjevič taito šoittua haitarilla. Hiän tuli klubih, pani lakin ičen viereh ta ilmotti:
– Valšši yheštä rupl’ašta.
Ne, ket mäntih tanššimah, pantih rupl’a lakkih. Näin opaštaja keräsi rahua meijän lahjoih. Hiän lahjotti lahjoja jokahisella individualisen tarpehen mukah. Lapšie oli vähän, hiän tunti kaikkie ta tiesi, ken mitä tarvičči. Miula hiän lahjotti sandalit hyväštä opaššukšešta. Näin mäni miun lapšuš meččäpunktissa. Še punkti ei ollun viimeni. Meijän pereh monta kertua šiirty paikašta toiseh.