Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| История изменений
| Статистика
| ? Помощь
Balakirev Nikolai.
STUANOVOINE. 1. Illalla šuovattana
Balakirev Nikolai
STUANOVOINE. 1. Illalla šuovattana
карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный тверской
Toko hein’aigah Mišan tagošijan luoh keräyvyttih susiedat – mužikat i naizet. Keräyvyttih illoilla, konža lieu väline loppumatoista ruadoloista. Ka i täh kerdah logazella viruttih Pet’u-velli, vielä järäkkä ukko, Kuz’mičča – yksinäne ruavaš mieš, Mišan svajakka Korelina Van’a, da pervoin brigadan brigadira Iivan-velli. Miša ažetteli kossah uutta varta.
Kuz’mičča vingahazeldi pillisti yhen šilmän:
– Nukо, Miša, mie kačahan, kuin šie mittuat kossan zahvattua.
– Ka niin i mittuan, – Miša heitti remenin, präškän važamella kiällä liččai kossan vardeh kätkän luona.
– Ei briha-šie, remenillä ei viiji, ka miula kormanissa on hoikkane nuorane. Ota. Nyt vejä oigieda kättä nuorazenke kossan kannašta n’okkah. Vejiit? – Äijägo zahvattua lieni?
– Puoli kolmetta šormie, – šanou Miša.
– Nu, hyvä. Olovahkone lieu, da – godiečou. Kuin šanotah: luaji hyviin, pahoin iče mänöy. Zahvatašta äijä znuaččiu: ali rubiet niittämäh, kun breimäh, ali kaiken hein’aijan muokkuačet.
– Ažettuas’s’a vielä pidäy kaččuo, štobi kossan terä ei ois’ äijäldi liugu, ali äijäldi pisty, – lizäi Pet’u-velli.
Vaštah ukkoloilla Miša ei nimidä šanon, vain muhahti. Jiänyn pikkarazešta šua tuatotta, ainovana poigana Mor’ulla (tuattoh germanskoih voinah kado), hiän mahto luadie kaikkie šubi, midä pidäy luadie kyläläzellä mužikalla.
Iivan-velli ukkoloilla:
– Opaštajat, a työ varuštija kossat? Huomen’jälgeh vet’ niittämäh lähemmä.
– Kossat že ollah varuššetuot, vain eigo aivoin hein’aigua avuamma?
– Ei aivoin. – Tuahen vejännän tämpiänä loppima. Šiät hyvät šeizotah. A šidä, vet’ emmä nyt heinie rubie kuivuamah, silossukši niitämmä. Pidäy zavodie hein’aiga, eu midä vuottua, jo predanke on paistu.
Ukot soglasiečettih:
– Niittämäh, nin niittämäh. Andannou Jumala šiädä, nin tänä vuodena lienemmä i heinänke, i leivänke. Rugehet ollah hyvät, jo rävässetäh. Da i touvot eu pahat, daže joven tavuššalla ollah vältövät.
Miša ažetti varren i istuoči tagomah kossua, toizet kiärittih čigarkoin. Naizet, kumbazet issuttih hiržilöillä ei edähänä mužikoista, paistih omie paginoida. Hyö toine toista vähäldi kuunneldih, jogohine kiirähti šanuo midä mieleh tuli. No brigadiran šanat niitokšen näh kuuluššettih i puututtih mužikoin paginah:
– Iivan-velli, missä niittämäh rubiemma?
– Enžistäh šarat pidäy niittiä Vasil’jovan joven luona, šidä tuhjolon keššykšet, da dorogarannat – silossukši i pahembazet heinät lähtietäh.
– Nu, hyvä. Algu kiäššä, loppu Jumalašša, – soglasiečettih i naizet i myöššyttih omih paginoih, –
– Ka ollah riähkätukut – F’odrana stirkan zavodittih.
– Ogru haukku tyttölöidä, vain hyö vähäldi muamuodah kuunnellah.
Huomnekšella ei vielä kerritty hebozie kyläh progonašta ajua, a heilä jo vuattiet nuorilla riputtih.
– Monen ollah nin diiva stiraija. Kačo vain räččiniä vähägo rippuu. Tuannoin enämmän viizitoista luviin.
Tämpiänä nuoriz’o lähtöy F’odrua gul’aimah Parf’onovah, žentän i riputtih – ana brihat nähäh myttyöt bohatat ollah tytöt Ogrulla. Vet’ aiga miehellä männä.
– Ogrun omat ruadajat i ollah, a kun tämpiänä tuahta noštima rannimmazen Ol’gan tanhuošša, nin nägimä kudamidä. Rahvahalla eu tuahi tanhuošša, a šotkiettu tahaš. Ei kehtua levitäldiä žiivatalla.
– A ongo midä i levittiä?
– Ol’galla pidäy vähembäne muata, da i lieu. Muamoh, Ohap-tädi, oli elošša, nin heilä talošša kaikkie oli, i pertissä, i pihalla, i tanhuošša – kaikkualla oli porjuatka.
Ših aigah brihazet Mišan Van’a, Korelinan Žen’a i Vass’on Tol’a čilissen hypeldih troppie myöt’ šiiričči vanhembie. Čilistih vanhat kolessuloin šinat, kumbazet hyö löyvettih pajan luona. Niidä šinoida hyö lykättih kl’ukkazellah lymmytettylöillä raudazilla prutkilla. Šina pyöriessä šiišti prutkua myöt’ i heläi – hot’ korvat tykkiä.
– Ottakkua i Pet’u-dieduo kolessuzie lykkimäh, – ravahti brihazilla kenollou mužikoista.
– Miun kolessu jo lykkiämättä gorašta vieröy i min edemmä, žen boikomma, – šano ukko.
– Ka löydijä missä omie kolessuloida vieretellä. Eu toista mestua mingo? – virki Jel’a, Vas’an muamoh.
I tuattoh paukahti:
– Vas’a! – Kodih! Väliän kylyh lähemmä.
– O-oh! – kompaštuači hiržilöildä Van’ašiha Nasto, – issun, papatan, a vet’ miula kyly lämbiey.
Nouštih i toizet naizet:
– Lollotamma šuot i muat, a ruavot šeizotah.
Naizilla jällesti i mužikat ruvettih uidimah. Lähtiessä brigadira šano, što hein’aigua vaš kolhoznikoilla on lebävö annettu, – huomena pyhäpäivä.
– Značit, huomena kalah lähemmä, – ihaštu Korelina Van’a.
– Pet’u, – pagautaldi ukkuo brigadira, konža hyö yheššä kopitettih kodiloih päin, – lieu šiula enžimmäis’argena silossuhauvalla männä.
– Midä jo silossuhaudah, työnnä kohaldi Pokrovan goran haudah dai, kun toizinke niittämäh en mahu, – obiedieči Pet’u-velli.
– Hylgiä šie, Pet’u. Mie šiula hyväzešti čestin kebiemmästä ruaduo, a šie… Silossuo talluamah työnnän lapšet, da vet’ vanhemmatta et heidä jätä. Himottau nin mäne niittämäh, a silossulla mie toizen löyvän.
– Eu midä eččie. Mänen i mie, – umelieči ukko.
Miša loppi tavonnan. Pani kossan naviesan alla. Läksi kodih. Pordahilla kolme tytöstä kizattih "kivyziih". Heinke istu i kolmevuodine Kattine – Mišan nuorembi lapši. Konža Miša tuli pordahilla, Kattine kekši, što tuattoh ottau hänen kodih, rubei hikšamah:
– En lähe kylyh, en lähe kylyh, kylyššä on ägie.
Tuattoh koppai hänen yškäh, omallah nenällä kučutaldi lapšen vačas’t’a:
– Elä hibrua, ka jo i tyttözet kodiloih uijitah, heilä vet’ tože pidäy kylyh männä.
– Tätä, tätä, šanotah tämpiänä Kost’alan melličän laškietah, – kuahta kuaros’t’ah avaudu ovi i pertih kočahti valgiepiä brihane.
Tuattoh šolahutti Kattizen lattieh i kiändy poigah päin:
– Alouvu, alouvu, elä ravize. Ken šiula šano, što bruuvun laškietah?
– Brigadiran Iivan-vellen Pet’a oli Šul’ginan melličällä, tahto ivyt šuurimakši laškie oluoh varoin, nin šigäläne mellikkä otkaži hänellä. Kai kekši Pet’a: ušto Kos’t’alan mellikkä čuhkai Šul’ginanomalla, što tänä yönä avuau zaplotan i štobi hiän varuštuačiis’, a to šuuri vezi kerdah tulou, – tiijät midä lieu?
– Tiijän, tiijän, – nagramah rubei tuattoh, – no ennen Šul’ginua on Päntelihän melliččä.
– Kačuo min kekšijät työ Pet’anke oletta, – muhahti i muamoh, kumbane taruani katalkalla vuatteida, – Pet’a väliän sluužbah lähtöy, pidäy Pet’a-vellekši kuččuo, a šie – Pet’a, Pet’a.
Vas’a surjozno vaštah:
– Mytyš Pet’a-velli, kun hiän on miun tovarissa.
– Nu i hyvä, nu i hyvä, konešno, tovarissa, – pijäldi Mar’u-buabo vunukkua, hänen polviloilla jo oli sebrediečen Kattine, kumbane kizai mučonke.
– Velli! Hylgiä ravissa! Et niä, mie Gal’ua uinotan, – šiändy tyttöne, i šiidä rubei hil’l’akkazeh šäbläzešti laulamah, – baju bai, basalai, Simaniha lapšen šai, ei mahu kätkyzeh, kravatissa brekottau.
Buaboh silitäldi lašta piähyttä myöt’:
– Oh, vara, vara, kuin hyviin hiän nänkyiččöy. Kačuo, Gal’a, jo i uinoi.
Kattine šlibahti buabon yššäštä i mučotta hypyllä läksi pertistä.
Jo kynnykšeldä čuhuzella käški buabollah:
– Baba, lekuta Gal’ua, einin jalgeuduu – itkömäh rubieu.
Muamoh kergei ravahtua:
– Kat’a, omalla pihalla ole, elä nikunne uiji, – a šidä Mišalla: – kyly ammuin valmis’ – aiga männä, ka muutokšet stuulalla varuššetuot – šiula i Vas’alla.
– Vas’a, huukahalla Pet’u-vellie i kopita kylyh, šiun vuattiet mie otan, – käški Miša poijalla.
– Ei ois’ pidän tämpiänä, F’odrana, kylyö lämmittiä da ... Ka i mie, vanha kando, riähkih teinke mänen, spasi Hospodi. – risti šilmät Mar’u-buabo.
Väliän kolmen keššä kopitettih kujuo myöt’ jogirandah vaššoinke kainaloissa. Tänä vuodena tois’piänä Sroičašta Jel’a i Vas’alla katkai koivun okšua, da šido pikkarazen vaštazen. Uuvešta vaššašta Vas’alla nenäh tuli karhappane koivun duuhune i hänellä himotti hypätä boikomma kylyh, da ei voinun – mužikat nikonža ei kiirähetä, missä ei pie kiirähtiä. Kylyn luona kaikin istuočettih lauččazella. Mužikat šuadih kormaniloista kisetat tabakanke, spičkat, kniigazen rukah složituot gazietat, kiärittih čigarkoih. Vas’alla nagoli diiva oli: kuin tuah rukah hyviin da boiko kurijat mahetah kiärie čigarkoida omilla ložieloilla šormiloilla, kumbazet, kažiečou, nikonža ei i lymmytä. Hiän kerran peitokkali pruobuičči kiärie čigarkua, da ei nimidä viidin.
Kuni vanhemmat kurittih da paistih omie paginoida, Vas’a kaččo jogeh. Hänellä enžimmäzellä himotti zamiettie, konža rubieu jovešša kunehtumah vezi, i značit, melličän bruuvun laškiettih, i huomena lieu ynnäh toine päivä, kummas’t’a hiän jogo vuotta vuotti, pikkuzešta šua. Vuotti kuin Äijäpäiviä. Vezi uidiu i rubieu voimah brodie mi himottau madalazie myöt’, eččie heinikkölöissä da kivilöin alla ruakkuloida, ei rubie pidämäh louhista heidä taskaja, kuin nyt, a louhašša aigah i löttö istuu i daže vezikrisa – a-a-a! – Vas’a aš olgupiälöillä šärähytti. Toko, konža vähä vettä porogoissa, virdazissa pyydeli hiän rigipappiloida da lökie kazilla varoin. Kazi, Onto, tože šidä päiviä vuotti. Vain hänellä nenäh tulou kuivannun liivan duuhu, nin Vas’alla jällesti duiččou jovella ravunke kalua šyömäh. A nyt, veziaijašta šua jogi oli täyži. Aivis’ vejen piällä kočittih šiäkšet, pindua myöt’ heidä tavoteldih ukleit. Tuahen vejännän jälgeh jogeh oldih jätetty turbuomah telegät. Tämpiänä oli i Vas’a Ogru-čikon Dun’anke lažettamašša orehta, Johorkua, kumbazella Dun’a päivän ruado. Hyö hebozen laškei lovas’t’a grizimäh, a ičeh koroban šaraheinällä hierottih, tuahešta peštih, varuššettih hein’aijakši. Šidä Dun’a nošti Vas’an Johorkalla šelgäh i Vas’a kočulla ajo hebozen progonan kujoh šua.
– Nu, aštukkua, – nouzi Pet’u-velli, šammutti čigarkan, n’okkazen kannalla upotti muah.
Sinčozešša Miša avai kylyn oven i reppänän:
– Аnа hädžvä uidiu.
Ovešta tujahti ägie.
– Nägyy, hyvä löyly lieu, – Pet’u-velli jo kergei riiččiečie i harpai kylyn puolella, šyyhytäldi kažvahtunnuot siivoilla villalla ryndähät.
Hänellä jällesti mändih i toizet, Vas’a aš šilmät ummisti, žen muone ägie kabui hänen tielazen. Hauvutettih vaššat.
– Nouškua palatilla, pyzykkiä, – Miša šalbai reppänän, podr’ad kakšičči läikkäi kiuguan kivilöillä palavua vettä, kuhmat kivet humahettih, ägie luottuači lageh, šiidä ylähäkkäli läksi kaikkie kylyö myöt’. Miša ruttoh vaššanke kočahti palatilla Pet’u-vellellä da poijalla keškeh. Mužikat ohkuan ruvettih röpšyttämäh iččiedä vaššoilla. Enžistäh, konža löyly doidi Vas’ah luoh, hiän aš piän paino polviloih šua, kodvan niin istu i vain šidä rohkuači ruveta kylbömäh. Ei viikkuo šuan hänellä pyzyö mužikoinke. Konža Pet’u-velli pakkuoldi Mišua vielä lizätä löylyö, Vas’alla jo ei jiänyn vägie tirpua. Hiän loi vaššan, šlibahti palatilda i luottuači oveh. Hyppiässä kergei ravahtua: "Mie kupaimah."
Ber’ogalla brihane bul’ahti jogeh, läksi uimah. Ägien kylyn jälgeh vezi hänellä kažieči äijiä vilumbi kun päivällä. A päivällä oli moničči kupaidu brihazinke. Uičči Vas’a kruugazen i myöštiäči kylyh. Mužikat, ruškiet kuin ruakut, jo sinčozešša issuttih, lebiäčettih. Vas’a ei jiänyn mužikoine, i niin hänellä tiela oli ruhmuziin, läksi peziečemäh. Kupainnan jälgeh oligo vain mieleh kylyn ägieššä! Vain kergei täyvyttiä vielä šaikan, kun tuli tuattoh i rubei händä vohrimah.
– Mie iče! – šiändy Vas’a.
– Iče, iče, mie tiijän, kuin šie iče peziečet.
Kodviin jälgeh, jo šuoričen, Vas’a istu lauččazella kylyn oččašeiniä vaš, vuotti mužikkoida. Hänellä himotti, štobi, konža lähtietäh kodih, rahvaš nägiis’, što hiän jo ei naizinke, a mužikoinke kylyh kävelöy, a vielä himotti, kuin oli šanottu, dogadie, konža vezi rubieu puolenemah i enžimmäzellä šanuo vanhemmilla hyvä viesti.
Vain jogi oli žen že nägön, kun i ennen; ših že rukah šeizottih uponnuot ylemmä ossiloida telegät. Da i ymbäri jovešta nimytyttä muutošta eulun, razi što čirone jo vähiä ei tuhjoloih šua šolahtan, i vezi jovešša mušteni, kunne tuhjoloista pimeikkö doidi. Šillä puo ruvettih kuulumah iänet, šidä, kodvazen jälgeh, tuhjoloin tagana troppazella viijittih moni tyttyö i brihua hyvissä šuorivoissa: tytöt kukikkoloissa plat’t’oissa, tukkazin, kengättä, jallačit käzilöissä; brihat – hromouvoiloissa šuappaissa, šiäret šuappain boritetuot, muššissa šargazissa kost’umoissa, pinžakot riputtih yhellä olgupiällä, piäššä kepkat, kepkoih pissetyöt kukkazet. Rahvaš Vas’alla euldu tuttavat, ušto Uuvenkylöine Parf’onovah gul’avolla F’odrua kopitettih.
Kuni Vas’a l’ubuičči nuoriz’uo, ei zamiettin, kun kylyn taguada tuli hatakkone. Ei šuuri hatakkone, kindahan muone, а žen ryppehyöh briizni, što Uuvenkylöine ravunke luottuačettih hyppiämäh šeliščän Korčun tyhjäh puun’ah, bluago ei edähänä puun’ašta hyö oldu. Katokšen alla Vas’ua vihmane ei kaštan, ves’ma väliän i heikendi. Päiväne kun čirotti niin i jäi čirottamah, hatakkone ei händä šalvan. Vain heikkeni vihma, kun ožuttuači korgie ukonvemmel’, kumbazen lähembi n’оkkа uppoi jogeh ynnäh reunah Vas’ašta –Hauduškan pl’ossah. Vas’a kekši: Ukko vettä jovešta juou. Kočahti hyppiämäh Hauduškalla – reunašta kačahtua kuin Ukko vettä rypittäy, kuin vezi taivahah noužou. No vain hyppiäldi Hauduškan kohtah, kun vemmel’ eisty jogie myöt’ edemmä – Čiurun-čauruzella. Brihane šinne, a vemmel’ jo Kannon kohašša. Vas’a, bilo, šinne rabuači, da jallat šolmiečettih korgiešša märräššä heiniköššä i hiän langei. Vašta muutetuot vuattiet kaššuttih, ukonvemmeldä ei šuan tavottua i Vas’a čut’ ei pauvahtan itkemäh. Nouzi šiändyn i läksi hiivomah kylyh päin. Vihma ynnäh hylgäi. Guomnoaijašša heinikkö räisky monilla tuhatoilla vezitilkaziin zirkalozilla, da Vas’a tädä šomutta ei nähnyn, piä hänellä oli painettu. Vain Čiurun-čauruzen luona kačahti toizeh ber’ogah päin, missä šilmih popadi Jagabuabo-kivi. Vas’a aš šeizaudu: toko vain kiven piälakkane nägy veještä, a nyt čut’ ei puoleh šua Jagabuabo oli märgä, liivakaš. "Oho! Ukonvemmeldä myöt’ vezi jovešta uidi taivahah", – kekši Vas’a i läksi bizbettämäh kylyh, šanomah mužikoilla tädä diivua. Mužikat jo oldih sinčozešša, šuoriečettih.
– Tätä, tätä, Ukko jovešta vejen joi, – ravunke kočahti brihane sinčozeh.
– Vihma oli mingo? – kyžy tuattoh.
– Оli kodvazen, i ukonvemmel’ oli.
Miša muhahti i kačahti ovešta:
– I tožeh. Kačuo, jovešša jo telegöin kolessut ruvettih nägymäh, ušto mellikkä laški bruuvun. Huomena voit kalah männä.
– Pidäis’ i kolu šeizattua, ei nin yön aloh kalazet šolahetah Päntelihän bruuduh, a šieldä et ota, – predloži Pet’u-velli.
– En tiijä yöh šua kergiengo? Vet’ kylyn jälgeh pidäis’ i jähyldiä.
– Lämmin on. Mie šiula autan. Juollamma čuajuo, lebiäčellämmä – ana vezi puolenou, da voit i lähtie. Myöhä, šanot? Midä myöhä? Nyt yö vain on kukon unen pidahune. Ruvennou pidämäh, nin i huomnekšeh šua voit ruadua, – nägyy, što Pet’u-vellellä himotti kolu šeizattua i hiän ruadi oli Mišalla auttua.
– I mie teinke, – ihaštu Vas’a.
– Min šiunke ruat, aššu, laškennou muamoš kylyn jälgeh, – soglasieči tuattoh.
– Jo čirone šolahti Ukon-ahon närielöin ladvoih šua, konža kalaniekat kolmenke merranke, renginke i kirvehenke tuldih jovella. Jovešša kudakumbazet kivet ynnäh piäštih veještä, toizilla vašta piälakat mul’čotettih, telegöin luona jo vettä eulun. Haizu liivalla i lapušnikoilla. Kalaniekat mändih Čiurun-čauruzen porogah šua, šiinä heilä kolu oli jogo vuotta. Heitettih fufaikat. Kuorittih kuadieloin šiäret.
– A šie kunne varuštuačet? Tože koluo luadimah rubiet? – kyžy Miša poijalda.
– En, ruakkuo lähen pyydämäh.
– Mytyš ruakku? Jo pimenömäh rubieu, i ruakkuo et dogadi.
– Dogadin, – i brihane šolahti jogeh.
– Vanhemmat koluh puututtih. Pet’u-velli proidi ylči kolun šijua myöt’:
– Da täššä i ruaduo on vähä. Noššamma kudamissä kivet vierryöt veziaigah, kunne ei fattinne kivie, okšat panemma, i voit merrat šeizattua.
Ei kerrin pimetä, kun kolu oli valmis’. Tuli i Vas’a turbaččuzenke olgupiällä.
– Nuko, ožuta, midä pyyviit? – Pet’u-velli kačahti turbaččuh, – O-o-o! Kačuo šie, moni ruakkuo. Louhissa jo i vettä eu, mistä šie šežen verran löyviit?
– Kivilöin alla da heinikközistä – ka mistä, neušto, Pet’u-diedo, et tiijä, missä nyt ruakut eletäh?
– A-a-a. Briha-šie, mie jo unahiin. Ammuzeh ruakkuo en pyydän, vanheniin. Midä nyt ruadua? Lieu šiula kodih hypellä čugunua vaš, a ših aigah mie tulen luaijin. Kodvazen vuotamma: možot kalua merdoih mänöy, kuni ruakut keitytäh. Ugostit ruakkuloilla.
– En lähe kodih. Mama ei järeštäh milma lašše. Mie tiijän, missä on čugunane, myö brihazinke ennen keittimä ruakkuo, šidä čugunazen peittimä, – i Vas’a läksi stelimäh.
Konža hiän myöštiäči, jo tuli palo. Tuattoh käški hänellä märrät kaššašta jallat kiärie fufaikah i istuočie tulen luoh, а ičeh čugunazen vejenke šeizatti tuleh. Konža vezi kiehaudu, čugunazeh luokši ruakut.
– Kačuo, kačuo, miollou lyöččiečöy ylemmä koluo. Hyvä kala on, niät vualuzie andau, – ukko nouzi polvuzin. Kočahti i Vas’a fufaikalda. Jo jogi rubei höyryömäh, i hyö tuatonke ei kerdah dogadittu, kun madalašta ber’ogašta šyväh päin vualuzilla halgieu kahteh puoleh pl’ossa.
– Ka tämä nin da! Ollou šäynä nin vielä i kolušta piäličči siganiu, – huavuali Miša.
– Vuotamma, možo mänöy merdah. Vas’a, eigo jo valmehet olla šiun ruakut? – Pet’u-velli ožutti tuleh päin, – kačo kuin kiehuu vezi čugunazešša. Kuin šie čugunazen tulešta šuat?
Vas’alla oli mieleh, što vanhemmat pietäh händä iččienmuozena i hiän iänettä katkai raijašta šofkazen, šofkazella vejäldi čugunazen tulešta, kumai ruakut lovalla:
– Šyögiä, kuni ollah palavazet, – kivni piällä ruakkuloih päin.
Tuattoh vähiä ei ruven nagramah, a Pet’u-velli hyväzešti otkažieči.
– Tämän šomahuzie i šyyvä žuali. Ota, vara, šyö ičeš.
– Nu, hyvä, vien mamalla, baballa da Katilla, – soglasieči brihane.
– Eva, kuin plehni kolun luona, — ožutti kiällä tuattoh, – aštukkua merrat kačomma. Midä on teilä kaštuo, mie yksin spruaviečen.
– Ei, aššu yheššä, mie hot’ rengie rubien pidämäh, – diedo Mišalla vaštah.
Kaikin lähtei kolun luoh. Jogo merrašša oli kalua: i haugie, i šärgie, i daže yksi šäynä – počti täyži rengi lieni.
Miša huoluttuači:
– Konža i puhaššamma tämän verran kalua?
– Panemma enämmän čiilahas’t’a rengih. Voit miän karžinah haudah rengi panna. Huomnekšella naizet puhaššetah. Voit huomnekšella susiedoilla vähäzin andua, – česti Pet’u-velli.
Kalaniekat hyviin mieliin lähtei kyläh. Kylä kahteh uuliččah šeizo gorazella. Jovešta oli erotettu guomnoaijoilla puuninke i kylylöinke, da stiinuloissa ogordoilla. Päivän aloh vaibun kylä magai, kattuačen okšikkahilla vetloilla, kun ložiella od’d’ualalla. Lämmin tuuli, tuulun kaiken päivän, ynnäh hilleni, jogirannan tuhjoloissa ni yksi lehyt ei šelohnin. Kažieči, ei vain kylä, а kaikki muailma tyyneydy, kaikin, ket ollah elošša iänissyttih. Vain šillä puo jogie peldolindune kučču hormakši ked’ollou kitkömäh pelvašpelduo, da kenenollou tanhuošša bliägy hienozella iänyöllä, kun itki, eronnuon muamošta biräne. Kodvan jälgeh i birä hylgäi itennän. Taivahan randa päiväzen laškušša päin ylemmä kylän muštie vetloin šuapkoida rožotti ruškiella zor’alla.
Pet’u-velli hillendi kopitannan:
– Hyväkšigo tämännägöne zor’a? Mid’ollou, aš hengipaikalla on kauhie.
– Huomena ei lie paha šiä, niät kašša noužou, – ando iänen Miša Pet’u-vellen šellän taguada.
– En mie šiän näh pagize, – Pet’u-velli risti šilmät.
Ših aigah rubei kuulumah mis’s’ollou edähänä, Päntelihäššä päin tytön laulu.
– Kuh šua voziečemma, jo nuoriz’o gul’avolda tulou, – Pet’u-velli lizäi harpaušta.
Vas’a tuatonke tuldih kodih. Hil’l’akkazeh avattih oven, štobi nikedä ei jalgeuttua. Vas’an muamoh Kattizenke magai sinčošša, a buaboh kravatilla pertissä. Kuin ni staraidih kalaniekat ei humissa, Mar’u-buabo kuulušti, da ei hiän ollun i uinon:
– Miša, oletgo hajušša, kylyn jälgeh yöh šua lašta jovešša piet.
Miša nimidä ei virkan. Hänen Vas’a viiručči:
– Baba, en mie kylmän, ruakkuo toin teilä.
– Oh vara, vara, elä lähe sinčoh maguamah. Tule boikomma miun luoh od’d’ualan alla.
Vas’a tuattollah, kumbane šuorei uidie sinčoh, käški noššattua händä huomnekšella, konža mužikat lähtietäh kalah, skropuzeh riičieči i nirni kravattih buabon luoh. Šellällä liččuači buabon lačakan vaččua vaš. Buaboh otti omih käzih hänen märrät vilut pägiet:
– O-o-oh! – Et kylmän! Jallat ynnäh jiähizet.
Vunukka nimidä ei šanon, i talo hilleni huomnekšeh šua.
