Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| История изменений
| Статистика
| ? Помощь
Balakirev Nikolai.
STUANOVOINE. 9. Sobran’ja
Balakirev Nikolai
STUANOVOINE. 9. Sobran’ja
карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный тверской
Kerran ildapuoleh Iivan-velli vaštai Jel’an i kyžy: hänengo čer’oda kerätä rahvaš sobran’jah.
– Miun, miun. Ka Vas’an työnnän. A min tuačči kerätäh?
– Tulet, šielä tiijuššat, – brigadira kunnollou kiirähti i paginalla ei piettyn.
Hämärissä Vas’a hyppeli talošta taloh, klokutti pualikalla naličnikkoida vaš kuni kenolgah pereheštä ei ožuttuačen ikkunah. Kun ožuttuačou, Vas’a šillä huukahtau: "Sobran’ja-a-ah". A ikkunašta hänellä vaštah: "Hyvä-ä-ä". I Vas’a hyppiäy toizen pertin ikkunan alla.
Ei proiji i puolda čuasuo, kun naroda: i vanhat, i nuoret, i lapšet – kaikin keräyvytäh izba-čital’n’ah. Raijonnoi Anna Petrovna, preda Ivan Ivanovič (Kelko) i ščotovoda istuočettih scenalla stolan tagah katetuolla ruskiella mater’alla, vuotettih, konža tulluot ugomoniečetah. Vas’a i toizet lapšet šijottuačettih lattiella scenua vaš. Mar’u-buabo harvah käveli sobran’n’oih, eulun i tämpiänä händä.
Preda nouzi. Gamu heikkeni i Ivan Ivanovič rubei pagizemah hormiksi šegoh karielazin šanoinke.
– Na povestke dn’a šeizou kakši voprossuo: pervij – "O ninešnem momente", vtoroi – "Vibori kolhozan predua i utverždenie uužie brigadiroida", – keräydynnyöt tuaš noššettih gil’un, preda rubei tyynissyttelömäh, – Маn’а, midä kagahut, et ole vet’ mečäššä, hillembiäzeh, rahvaš, hillembiäzeh. Kto "za" noštakkua kiät, – kačahti – äijägo kättä nouzi, – lugomah ei ruven, – kto "protiv?" – "net", kto "vozderžals’a?" – "net". Slovo po pervomu voprosu imejet Anna Petrovna – predsedatel’ sel’skogo soveta.
Anni pagizi hormiksi. Šaneli kuin vojuiččou miän armii, što Germanilla monet muakunnat autetah, a meilä yksinälleh pidäy fašistoinke vojuija. Myö vs’o rovno odolimma nemčan, hot’ vihazniekka i tuli Moskuh šua, vain Moskuo hänellä ei šua ottua. Moskušša Okt’abr’skoina oli vojennoi parada i šielä Stalina šano, što pobeda budet za nami. Šidä Anni šano, što hot’ i äijäldi jygie oli, a kolhoza kaikki leivät, juablokat i pelvahat rabiešti, kaikki žiivatat äbäžöičči, gospostavkat sdaičči vähiä ei kahen verdua čem toizissa sel’sovietan kolhozoissa, i, što raijonnoi načal’stva teilä passibo šanou i, voit šanuo, ruguoliečou auttua Uuven kylän kolhozalla makšuačie gospostavkanke.
Täššä naizet ruvettih kohtakiduo ravizemah. Vas’s’o ravai enämmäldi toizie:
– Auttua! – uuvenkyläläzillä? Kumbazet kolhozašša ei kehata ruadua! А ka heilä, – Vas’s’o ožutti kukon, – Puolet uijittih "Pol’usah" ruadamah. Šielä kebiembi: dengua makšetah. A miula viijenke lapšenke kuin eliä, ali nälgäh kuolla?!
– Toizet naizet tuldih Vas’s’olla abuh:
– A Var’ulla kuin? Ka, ulvou – pohoronkan Kol’ašta tämpiänä polučči, tože vet’ nellä lašta tuatotta jiädih, a työ uuvenkyläizie žualivoičetta; auttakkua vielä i mairinoizilla, ne vielä vähän t’opluhalla torguijah.
– Rannimmane Olga tyttözenke läzitäh. Heilä pidäis’ auttua.
– A vanhoilla yksinäzillä krome kolhozua ken auttau?
Anni aš häpšisty ... šidä kun plaiguau kämmenellä stolua vaš, aš semilineinoi lampa kočahti. Kaikin tyynissyttih.
Anni tuaš rubei pagizemah, tällä kerdua – karielakši:
– En vet šanon, što nepremenno sdaija jyviä, raijona vain varoiksi kyžy i eigo voi vielä lizäkši andua leibiä toizin hoivenbazin kolhozoin kohtah, ušto frontalla da linnoissa šyömizeštä eu parembi čem meilä.
Stolan tagada nouzi Ivan Ivanovič, kumbane täh šua istu – pliesipiä painettu vähiä ei stolah šua.
– Šanon, kun pyhie ottuas’s’a: zagotovkoin jälgeh da javonnan trudodneilla jäi jyviä, muajuablokkua da pelvašsiemendä vain kylvöfonda. Vielä on strahovoida fondua kymmenen centerie – yhä vähä, vähembi, čem pidäis’, furažah varoin jyviä, voit šanuo, eu – vain viizi centerie kagrua hebozilla varoin keviän kylvöaigah – tože äijiä enämbi pidäis’. Ka ičeš kaččokkua: voitgo midä andua.
Tuaš gamu nouzi. Kumban’ollou ukkoloista, eigo Pimenov, ravahti:
– Midä kiissämmä? Možo i kylvändiä ei lie – fronta, voit šanuo, kyliä vaš šeizou, yöt i päivät, kuuletta bamuaniu.
– Ken šielä kiät jo yläh nošti? Hylläkkiä näidä paginoida paissa, – Anna Petrovna aš stuulalda kočahaldi.
Iivan-velli autaldi Annilla:
– Voina, ali ei voina, a keviä tulou omalla aijalla i ei kyžy ni nemčua, ni meidä. Šanotah: šurmua vuota, a ruista kylvä. Mie niin maltan: kuni voit..., kuni šuau, leibäzie pidäy piellä.
Iivan-vellenke naizet soglasiečettih, vain Anna Petrovna eulun ruadi, vet’, kuin šanuočou, hänen niššalla oli ei vain Stuanun kolhoza, i niillä aziet ušto euldu šomat, a raijonašta ličattih i ličattih.
Kelko tuaš rubei pagizomah:
– Rahvaš, työ čain jo tiijättä, miula huomena pidäy männä frontalla, broni loppieči.
Vas’a čuuhuzella rubei kyžymäh reunahizilda brihazilda: "Mytyš "broni"? Lindu mingo?" A ne mistä tiettih – vain čikšettih kämmenih.
Šidä preda kyžy sobran’jalda:
– Pidäygo miula otčottu andua teilä?
Enžisti kaikin issuttih iänettä, šidä tagimmazelda laučalda nouzi ei šuurikkane siivoi ukkone turkiloissa – kolhozan fermera:
– Van’a, mytyš otčottu? Mäne Jumalakši, frontalla lieu šiula otčottu.
– Pravil’no, Saša-velli, – podderži ukkuo Pet’ušiha Dar’u.
I toizet ruvettih gamimah: "Eu midä", – "Tiijämmä, midä on kolhozašša", – "Maltamma mytyš on aiga", – "Tulet voinašta, nin annat otčotun".
– Nu, hyvä, hyvä, – soglasieči preda. – A nyt meilä pidäy miun neičči uuži preda vallita. Eigo kellä ole kandidattua predakši?
Ivan Ivanovič kaččo rahvahah vuottuan. – Niken ei andan iändä.
– Kun eu predložen’jua, nin kolhozan pravlen’ja tariu predakši Ivan Aleksejeviččua Aleksejevua – pervoin brigadan brigadirua, a hänen neičči brigadirana Mišašihua Jel’ua. Raijona miät podderži.
Žerva, kumbane istu lattiella reunašša Vas’alla, kyngällä tuigai kylgeh Vas’ua: "Muamoš lieu brigadira". A Iivan-velli aš kočahti skammilda:
– Ivan Ivanovič, midä šie pagizet? Vet’ tuannoin pravien’jašša mie otkažiečin. Varat vellet, – Iivan-velli pyörähti rahvahah päin, – mytyš miušta preda, da vielä täh aigah? Jo šeiččimenkymmendä vuotta tavotan. A opaššundua miula äijägo on? Vain kakši talvie ponomarin luoh kävelin.
– Midä opašundua on paissa, oliis’ piä šijalla omalla. Toine i školan loppou, a hajuo ei šua naživie. Šilma, Iivana, myö tiijämmä: šie rahvahanke mahat šobie. Elä ole peržiin kyläštä, – rubei ruguol’omah, ammuin jiänyn leššekši, Il’l’ašiha Oks’o.
I toizet naizet ruvettih gil’l’uimah Oks’ošta päin. Iivan-vellellä enämbi ei šuan keštiä naizin kidahundua, burahti tabakan šavušta riižoiloih usiih.
– Hylläkkiä ravissa, – kodvazen duumaičči, šidä, kaččuon lattieh lizäi, – Maltattago, mytyš nyt aiga on? – Rahvašta – vähä, hebozet – vain vanhat jiädih, šeiččimellä kolhozalla – yksi MTSan puolin hävinnyn traktorane. Kellä i millä ruadua? A ruadajilla midä šyyvä? Hyvä tänä vuodena monilla vielä vanhua jyviä oli jiänyn. A toičči? Gospostavkat ei puoleta – fronta reunašša. Ois’ kun predakši nuorembane mužikka – vielä i šinne-tänne. Da mistä otat? – Jiädih yhet ukot, miunnägözet, a to i vanhemmat milma. Otamma miun pervoin brigadan: F’odor Romanov, P’otr Arsenjev, Saša, Vas’ka-diedo – i kakki. Vtoroissa brigadašša: P’otr Romanov, Vasil’ Prohorov, tualla nedelillä ušto stroibatah otettih daže Kuz’mičan i gluhoin Mihailan. Udvuornan brigadašša: Nančo, Mihejev, Ivan F’odorov, da L’oša – i šillä eu yhtä šilmiä.
Täššä l’ožankan tagada, kun pahaččane kukkone, ryöpšähti pikkarane mužikkane ihonke kažvahtunnuonke pörhäkällä parralla, šagieloin muššin kulmin alla vallotti kalvo, kalvo vain i nägy, a hyvä šilmä oli ummissettu. Mužikkane kriäčkähti, ušto tahto mid’ollou šanuo da reunašša istujat ei annettu, fatittih turkin polista – issutettih messalla.
Iivan-velli ei piettyn paginašta:
– Hyvä. Eu parembua, šovin i mie. Jygie lieu, kaikilla jygie lieu. Vain midä ni lienöy, pidäy pyzyö toine toizešta, pyzyö kolhozašta. Yksittäziin propadimma.
Vain Iivan-velli šalbai šuun, Krivoi L’oša tuaš kočahti:
– Midä šie, Iivana, milma sramit rahvahašša. Mie vielä – oho-ho-o! Miula vielä l’uboi ruado käzissä pyzyy, i naizet ei pahuoliečeta, – hiän lipni šogiella šilmällä.
Kaikin ruvettih nagramah, vain hänen susieda Oudi ločkai L’ošua šelgiä vaš:
– Oh, jo-o-o, pahalane, vanha kando, lollotat, midä puuttuu.
L’oša daže ei kačahtan Oudih päin:
– Midä irvennättä? Mie i predana mogu olla, ka vain podpišiečie en maha. Nu da, sčotovoda Маn’а ožuttau kunne risti šeizattua – nin piirrän.
– Šežen lovkoihune olet, nin šiula i sčotovodua ei pie, yksin kaikki aziet spruavit, – tuaš virki Oudi.
– Da, šuutin mie. Että šuutkua mingo malta? – i L’oša peitty l’ožankan tagah.
Iivan-velli vuotaldi, kuni heikkenöy gamu i tuaš rubei šanomah:
– Pagize, elä pagize, a kačon mie: työ yhelläh šivotta miula niškah predahukšen. Možo yheššä kuinnibut’ šellitämmä šegonnuot voinan tuačči dielat, kun vain emmä ruvenne hoppuočomah toine toizenke, zaviiduimah toine toista, eččiessä kebiembiä ruaduo. Vanhalla i nuorella, ukolla i lapšella nyt eu kebie, a ieššä, nägyy, lieu vielä jygiembi. Jesli rubiemma pyzymäh toine toizešta, da, šanon vielä kerran, kolhozašta, šilloin Jumalan abuh, pyzyvymmä omalla mualla, jiämmä eloh, i Rassei eloh jiäy.
Anna Petrovnalla, ušto, eulun äijäldi mieleh, što Iivan-velli muissutti Jumalua, žentän i virki:
– Ivan Aleksejevič, kuin šanotah: ruadaja mieš iče Jumalalda ottau, a hormiksi šanuo voit näin: na Boga nadeis’a, a sam ne plošai.
Golosuidih. Kaikin noššettih kiät Iivan-velleštä. L’oša l’ožankan tagada tuaš ožuttuači, oigie käzi oli noššettu:
– Iivana, kačo, mie enžimmäne šiušta päin noššiin kiän – šeizatat sto gramm, i varušša miula varoin parembane dolžnosti.
– Hyvä, hyvä, – muhahti uuži preda.
Sobran’jan jälgeh Vas’a ei ruven vuottamah muamuodah, hypyllä läksi kodih. Vain avai oven:
– Baba! Maman brigadirakši pandih!
Ei ihaštun buaboh Vas’an viestištä.
– O-o-oh! Vähä vielä ruaduo hänellä oli, nin brigadirakši šiduoči. A kodi, a lapšet – miun uškaliih?