ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | Создать новый | История изменений | Статистика | ? Помощь

Balakirev Nikolai. STUANOVOINE. 14. Jälgimäzeh matkah

Balakirev Nikolai

STUANOVOINE. 14. Jälgimäzeh matkah

карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный севернокарельский
Loppieči enžimmäne jygie, vilu voinatalvi. Lumi vielä pyzy mečissä i ložoloilla. Pellot liettih kirjavat. Mua piäzi lumiloista hil’l’akkazeh. Päivällä lumi šuli, a yöt vielä oldih vilut. Huomnekšilla missä jäi lunda, hangi keššättihot’ hebozella aja. Doroga vielä pyzy, i kolhoznikat aivokkazeh ajettih Duuniččah heiniä vaš, štobi kerritä kyläh kuni doroga on kylmän. Ajeldih jogo huomnešta i hebozilla i härgäzilläkiirähettih veziaijakši ruogua žiivatoilla varuštua. Lapšet vielä euldu laškiettu školašta kanikuloilla, i kuin ni pyrgi Vas’a vedämäh heiniä, muamohbrigadira, – ei lašken. Duuniččah, kiäriečen tuluppah, ajeli Mar’u-buabo. Kladovoissa šellitettih jyvie siemenih varoin. Akat kezrättih langua nuorih varoin, šiidä punottih nuorua. Nuorua pidi äijä: i ohjakših, i rahiksih kežälängilöih, i regilöidä šiduos’s’a. F’odor Romanov, P’otr Pimenov, krivoi L’oša kokšutettih kirvehillä puunissakohennettih telegöidä, jogohine omalla brigadiralla varoin, P’otr Mihejev Nančonke Iivan-vellenke kohennettih sbruujie. Šeppä Vas’a-velli päivät tikutti pajaššakohendi pluugie, aštovoida, muutti šinoida telegin kolessuloih. Fataičči ruaduo i dvorissa da kon’ušnoissa. Illoilla jogo talošša kuulu, stučitah kuvondastuanut. Kuvottih koštuo, piiččuo, hurštie, käzipaikkua, skuaterie. Jo monilla ogordoissa hangella oldih levitetyöt kangahat vallatekši. Jo ravistih Saša-vellen koivuloissa gračat. Jo Iivan-vellen vetlašša pertizen luona svistaičči enžimmäne skvorča. Kažieči eu valdilmalla nimytyttä voinua.
A voina mäni i loppuo vielä ei nägyn. Nemčan istrebitel’at šibittih miän samal’otan. Samal’otta langei Steškovan pellolla, l’otčikat tappuačettih. Šuurembazet brihazet huomnekšella hangie myöt’ hypeldih šinne. Vas’ua kodilazet ei laškiettu: deskat’, školah opozdaiččou, a San’a toi Steškovan pellošta palan al’uminevoida listua samal’otašta, kumbazešta luadi portsigaran. San’a jo kuri. Pravlenjan luona ečči čigarkan n’okkazie i kuri. Muamoh, Anni-čikko, enžistäh haukku San’ua, da bestolku, jo San’a mäni izännäkši. Keviäh päin i n’okkazet loppičettih. Ennen voinua tabakkua ei issutettu i nyt kurijoilla liettih jygiet aijat.
Predan Iivan-vellen poijista jo kolmaš kuu eulun ni kirjua, nimityttä viestie. Kolme hänen poigua oli frontalla. Rahvahašša Iivan-velli ei ožuttan omua gor’ua, šiämellä pidi. Da i perehen dieloitta huolovušta predalla fataičči. Kerran hiän keräi pravlenčat. Pagina mäni keviän kylvennän näh. Vrodi jo kaikki oli paistu, preda nouzi stolan tagada:
Nu, mängiä kellä kunne pidäy, a mie lähen kodih, mid’ollou ryndähie ahistau, – kodvazen šeizo, pyzyön škuapašta sčotovodan bumuagoinke, šidä lizäi, – jäi päiviä kakši-kolme, i doroga rikkuočou.
Kodvakši hebozet piäššäh ruadoloista. Kladovoissa on vähäne kagrua. Ottakkua kagrat brigadoih. Šyöttäkkiä hebozilla enne kylvyö. Voina, eu voina, a kylviä rubieu pidämäh, – eroi škuapašta i läksi oveh.
Iivan-velli, aššu mie šuatan šiun kodih šua, – kočahti stuulalda Jel’a.
Ei pie, doijin hil’l’akkazeh.
Preda tuli kodih. Riiččiečömättä istuoči karžinlauvalla, bökähti kiuguada vaš. Hänen emändä Oudi, kudo paraššopešša. Proidi vägi äijä aigua, Iivan-velli istu iänettä i Oudi kyžy:
Midä et riiččieče?
Etgo kunne lähe vielä?
Iivan-velli vaštah nimidä ei šanon. Oudi hylgäi kuvonnan:
Iivana!
Etgo jo humalašša ole?
Iivan-velli ei lekahtan. Vašta šilloin Oudi kekši, što aziet ollah pahat. Luottuači mužikan luohIivan-velli oli kuollun.
Šinä že ildana reunahizet akat peštih i šuoritettih pokonniekan. Pet’u-velli autto noštua Jumalkodan alla leviellä skammilla. Tois’piänä hiän F’odor Romanovanke luajittih grobun i pandih ristivellen uudeh i jälgimäzeh huoneheh. Illalla keräydy rahvašta täyži perti. Oudi kyynelilöistä ruškeinke šilminke istu tubaretkalla grobuo vaš. Tulluot, enämmiin naizet, issuttih skammiloilla iänettä, vain harvazeh kumbaneolgah jygiezešti hengähtäy i šanou hil’l’akkazeh kun buitto iččenäh: "Min šomahune pokonniekka", kodvazen jälgeh toine liziäy: "Šoma. I kuoli ristikanža kebiešti, ei muokan Oudie". Šidä kolmaš: "Ka poijat ei i tietä, što tuatos’t’a jo i elošša eu".
Oudi ušto kuulušti jälgimäzet šanat i hänen piä langei grobun rannalla.
Hiän ohkahti kaikešta šiämeštä i rubei itkömäh iänellä.
Oh passibo teilä miun armahat omazet, miun ihalazet varat susiedat, kun työ että jätetellä milma yksinäh miun šuurenke gor’anke, kun työ tulija šuattelomah miun varan vaibunnuzie vardalozie, miun ihalas’t’a izännästä.
O-o-oh, o-o-oh.
Oh šie kallis’ miun armahane šulahane,
Šulašiämine tuattone miänomilla šelgiešilmäzillä poigazilla.

Ka jo i ei lie šiula pidämäh vuotella voinarannašta
Omie armahazie omahizie.

Jo hyö ei i kerritä miän ihalazet jiätettyzet
Šuattamah šilma, omua kuldakallis’t’a roditel’as’t’a
Jälgimäzeh itendädorogazeh.

O-o-oh, o-o-oh.
Konža tuletta työ, šelgiešilmäzet miän,
Omah armahazeh tuaton kodizeh täštä kauhiezešta voinašta,
Jo ei lie kellä pagahutella teidä hyvällä šulahazella šanazella.

Abeudun, Oudi vielä viikon luvetteli Iivanan i omua eländiä, poijin ožua, kuni Ogru ei eistän händä grobun piäldä:
Hylgiä!
Ičettömäkši vet’ itethimottau Iivanalla jällesti lähtie?
Konža Oudi aleudu, i toizilla naizilla kuivettih kyynelet, Pet’ušiha Paro zavodi järiellä iänellä laulamah "So sv’atimi upokoi ...". Parolla ruvettih auttamah i toizet naizet. Šidä laulettih "Otče naš ...", "Bogorodica, deva raduis’a ...", "Veruju ...".
Tuli pogostalda vanhane pikkarane akkanemanaška mat’ Angelina. Mat’ Angelina šeizaudu obrazoin edeh, pani očkat i rubei lugomah "Saltarie". Jo ynnäh yöllä rahvaš hil’l’akkazeh rubei uidimah kodiloilh. Oudih yökši jäi vain mat’ Angelina, kumbane vielä viikon tuohukšenke lugi kirikkökniigoida.
Iivan-vellen kätkiendäpäivä ugodieči pyhäpäiväh. Huomnekšešta šuattamah pokoinniekkua tuli, voit šanuo, kaikki kylä. Kaikin ei mahuttu pertih. Huonehih mändih vain naizet, mužikat, lapšet jiädih pihalla. Pihalla oli varuššettu skammi grobulla varoin. Skammin luona köbäi Pet’u-vellišideli nuorua nosilkoih. Kodvan jälgeh kenollou ravahti sinčošša: "Tulgua ottamah pokonniekkua". Nellän keššä heitettih šuapkat i lähtei pertih. Väliän sinčon oviloista enžimmäne viidi Saša-velli grobun kriškanke. Hänen jälgeh pordahista šolahutettih grobun pokonniekanke i heitettih skammilla. Käzipuoliskoloista tuodih Oudi-čikon. Hiän yhtäläzeh šano: "Ka i kaikki ...", a kyynelet niin i piristih šilmistä. Mužikat nosilkoilla noššettih grobun olgupiälöillä i lähteih uuliččua myöt’ pogostalla päin, muuttuačien vuorokkeh nuorembazinke naizinke. Šuattajat pokonniekkua kopitettih grobulla jällesti i laulettih stiihuloida. Dorogua myöt’ virdai šelgiene ruuččane, reduo vielä eulun, kopittua oli hyväpyzy rouda.
Pogostalla grobun heitettih kodvazekši kirikön pordahilla, štobi pokonniekka prostiečiis’ omanke kirikönke. Kost’a-papin jälgeh oli mis’t’ollou tullun vanhane siivoine pappine, vanhutta piä hänellä yhtälästä šärizi, i kaikin keškenäh kučuttih händäŠäriskö pappine. Pappine ennen voinua kuoli, toista ei työnnetty i šiidä šua sluužibua kiriköššä eulun. Kalman luona otti šanan Anna Petrovna. Kaikkie hyviä oli šanottu Iivan-velleh näh, vielä šano, što zvonittih Tolmačušta raijonašta i raijispolkomašta, što heilä himotti tulla kätkömäh Iivan Aleksejevičua, da ei šua ruadoloista piäššä, što hyö tietäh i muissetah min verran hiän autto raijonalla, gosudarstvalla, armiilla i što, deskat’, hyö yheššä Oudi-čikonke gor’uijah: midä Iivan-velli ennen aigua uidi tuoh ilmah.
Žen jälgeh ristikanžat ruvettih prostiečomah pokoiniekanke. Oudi vain otti kädeh obrazazen pokoiniekan ryndähildä, ei kerrin noštua ihon luoh, štobi mučkata obraza Marii-zastupnici, da viät hänen muanitettih i hiän unohtuoči: kuinollou kyllin langei kaivetuolla kalmašta mualla, obrazane langei kiäštä. Kenollou sirenin tuhjon tagana otti kobran jo šuurimazin männyttä lunda. Lumella hierottih Oudi-čikolla nävöt, očan. Avai šilmät. Kahen noššettih hänen lauččazella. Oudi ei itken, vain ohki.
Katettih Iivan-vellen ihon suavanalla, suavanan piällä pirahutettih peskus’t’a i Saša-velli šalbai grobun kriškalla. Konža ruvettih kolottimah grobuh nuagloida, Oudi tahto kočahtua, ravahti: "Laškekkua milma hänen luoh!", – da i langei tuaš lauččazella.
Grobun šolahutettih nuorilla kalmah. Kalman ummattih. Pet’u-velli zuastupan varrella liččai sviežoilla kalman mualla rissin.
Oudin noššettih käzipuoliskoloista. Hiän kumarduači rahvahalla: "Tulgua kaikin, ristikanžat murginalla, muisteletta miun Iivanua".
Ei kiirähtiän, hil’l’akkazeh rahvaš läksi kalmiz’olda kyläh. Toizinke läksi i Vas’a. Šeizo lämmin keviän šiä. Čirotti päiväne. Taivahua myöt eissyttih harvazet valgiezet hatakkozet. Šillä puo jogie, pellon piällä, kumbane oli jo piäštyn lumešta, hienozeh kellozeh zvoni enžimmäne tänä keviänä kiurune, tullun vierahista rannoista, frontien läbi, kodih. Vas’a pietty, nošti piän, šilmillä ečči linnus’t’a taivahašša, da ei i löydänhäkytti veššelä čirone. Brihane ummisti šilmät, lämmin tuulut kučutti ihuo, i hiän rubei nagramah.